Trippi Oulun Psykedeliafestareille sanoin ja kuvin

Ajomatkalla Ouluun ja takaisin laskin ajotiellä yksittäisiä jalkineita ainakin viisi kappaletta. Vieläkään en tiedä mikä niiden tarkoitus oli, hämmentävä sattuma. Kengät eivät haitanneet matkaa, mutta juuri vähän aikaa sitten Tangomarkkina-zombiapokalypsin välttäneenä tiellä raivoa aiheuttivat matkailuautot ja asuntovaunut. Kaikki uuniin, ja vaarallisia ohituksia!

Järjestyksessään kolmas Uleåborg Festival of Psychedelia oli homman nimi. Määränpää saavutettiin ajallaan, ja sympaattista tee-se-itse-meininkiä hohkaava Tukikohta odotti hippejä saapuvaksi. Huhupuheet turvatoimista eivät osoittautuneet pelkiksi huhuiksi, kun alueella oli vastassa vain yksi järjestyksenvalvoja, joka erittäin löyhästi katsoi, ettei laukussa ole mukana kovin isoja viinapulloja. Illan hämärtyessä pari jv:tä ilmestyi lisää pönöttelemään porttien läheisyyteen, mutta keikkoja kokiessa ei tarvinnut keltaisista liiveistä häiriintyä. Tästä syystä ilmapiiri osoittautui rennoksi jo alueelle astuttaessa. Toki hieman myös huvitti, kun tällaisen statuksen kemuissa väijytään, ettei kukaan vaan tuo alkoholia sisään.
Tukikohta aukeni edessä kompaktina. Ulkoa katoksen alta löytyi anniskelu- ja ruokailualue, jossa tarjolla oli legendaarisen Ykän pubin hyvin järkevästi hinnoiteltuja väkijuomia, ja paikallisen intialaisravintolan maukkaita aterioita. Itse esiintymislavat olivat sisätiloissa. Pienten ovien läpi käytyään astui todellakin toiseen maailmaan: Seinät ja katto tarjosivat visuaalista ärsykettä dekojen muodossa, kun tilat oli koristeltu kaikenlaisilla mieltä kutkuttelevilla taideteoksilla.

Hieman kornisti nimetty Liquid Space Dreams-lava tarjosi UFOPin ensimmäisen performanssin. Performanssin siksi, koska sanan “keikka” määritelmä alkoi hämärtyä omassa päässäni, kun lavalle nousi kolmihenkinen Internet. Kahden tee-se-itse-soittimia helisyttävien hahmojen edessä esiintyi paperilapuilta sekavaa tajunnanvirtaa nopeasti lausuva nainen. Alkuun oli hieman vaikea saada juonesta kiinni, jokaisen tajunnanvirta kun on näin kiltisti sanottuna erilaista. Esityksen aikana teksteissä käytiin läpi yksityiskohtia arjesta ja juhlasta, mitä nyt tavallisen huomioita ylös kirjoittavan suomalaisen sielunmaisemaan kuuluukaan. Ambient-taustat rakentuivat kaikenlaisten ritilöiden, harjanvarsista väsättyjen pystybassojen ja muiden epätyypillisten soittimien varaan. Pelin henki kävi myös yleisön suhteen heti selväksi, kun hipit istuivat lattialle lavan eteen jo ensimmäisestä aktista lähtien. Tämä toistui läpi viikonlopun, ja tähän kulttuurishokkiin totuin itse vasta seuraavana päivänä.
Tune In-lavalle oltiin sijoitettu ensimmäinen monista UFOPissa vierailevista tamperelaisyhtyeistä, progerockia soittava Getšemane. Bändin habitus vaikutti siltä, että heidät löytää tyypillisesti pirkanmaalaisen lähiön kuppilasta höpöttämässä jollekin 20 vuotta nuoremmalle rokulle Kingston Wallista. Laulut lähtivät yllättäen suomeksi, mikä on raikas lisä tämäntyyppiseen setämusiikkiin. Kalevala ja muut myyttiset kuvastot olivat läsnä, joten valitettavaa ei löytynyt! Saksofonin ruvetessa laulamaan tiesin olevani myyty.

Päälava oli korotettu kahteen eri tasoon, rumpukorokkeen ollessa luonnollisesti vähän korkeammalla kuin loput bändistä. Lavan alle oltiin sijoitettu lamppuja ja tietenkin savukone, joten välillä näytti siltä, kuin rumpuriseri olisi leijunut pilven päällä. Varmasti mahtavan näköinen efekti happopäisille vieraille. Visuaaliset efektit eivät suinkaan rajoittuneet tuohon, sillä monen keikan aikana lavan edustalla tanssi viuhkoihin kiinnitettyjen värikkäiden harsojen kera hippityttöjä, sekä hulavannetta pyöritteleviä taiteilijoita. Molemmilla lavoilla bändien päälle videotykillä heijastetut visuaalit oli hyvä veto festivaalin puolesta. Tosin varsinkin pienemmällä lavalla ne samat kolmostuopin pohjia muistuttavat grafiikat alkoivat pidemmän päälle puuduttaa.

Kovimmat odotukset kohdistuivat itselläni Missikisoja kohtaan, joka pääsi vähin elkein aloittelemaan settiään puoli kahdeksan aikaan. Olonsa tunsi heti hyväksi. Tämä johtui seuraavista seikoista: kävi ilmi, että soundit toimivat heti kättelyssä, bändi soittaa hyvin, ja yhtyeen vokalisti-kiipparisti kykenee livenä kiekumaan moitteettomasti. Kaksi EP:tä julkaissut Missikisat soittaa omintakeista suomirockia tunteella. Kappaleet kuten “Elohopea”, “Hantu Belia” ja “Tiikeri” osoittavat miten kotimainen rock ei ole jämähtänyt paikalleen, vaan edelleen raikasta musiikkia säveltäviä yhtyeitä löytyy. Ikityylikkäästi lippalakkeihin sonnustautunut yhtye toi mieleen Tommi Liimatan, Plutonium 74:n ja muutaman muun indie-outoilijan. Lyhyt setti meni ohi hujauksessa, vaan jäipä encorellekin tilaa. Tosin puolet yleisöstä oli jo ehtinyt karata lavan edustalta, kun Missikisat palasi takahuoneesta vielä soittamaan yhden kappaleen. Antiklimaattista tunnelmaa painotti se, että kovimmat biisit oli ehditty jo vetää varsinaisessa setissä. Tämä kuitenkin jäi omaan mieleeni ehkä kovimpana UFOPin keikkana.
Vanhaa kunnon avaruussyntikkamusaa Saksan malliin? Ei kiitos! Annoin toki E-Musikgruppe Lux Ohrille mahdollisuuden, kun ensimmäisen sukupolven teknovaarit näpräsivät uruistaan mitä nostalgisimpia ääniä. En vaan itse löydä instrumentaalisesta konemusiikista mitään sisältöä tai tarttumapintaa, joten täytyi siirtyä maistelemaan eväksiä ulkopuolelle. Alle kuudella eurolla sai syvän lautasellisen riisiä ja intialaista kastiketta, ja tämähän kävi! Suomalaisen festariruuan tasosta tuskin tarvitsee enää valittaa, kun siihen ovat jo kansalaiset tottuneet. UFOPissa muonitus oltiin hoidettu kunnialla. Kahvistakaan ei tarvinnut pulittaa kolmea euroa, eikä neljän euron vesipulloja näkynyt.

Vimmatusti sludgeaan vyöryttänyt Boar keräsi kehuja yleisöltä keikan jälkeen, eikä suotta! Ensimmäinen turpaanvetoakti maittoi kyllä, ja senhän tiesin jo etukäteen koska olin heidät nähnyt Seinäjoella Warttibaarissa. Oulussa raskas veto ei jäänyt kakkoseksi.
Tähtiportti kuuluu yhtyeisiin jota en mielelläni kovin kauaa yritä kuunnella. Bändin humoristinen lähestymistapa berliiniläiseen piriteknoon ei napannut, mutta kuulin koko viikonlopun ajan tasaisin väliajoin kommentteja miten kova Tähtiportti oli. Onneksi itse pärjään hyvin ilmankin.
Toinen turhauttava yhtye on meiltä Pohjanmaan lakeuksilta kotoisin oleva Horte. Nyt kolmannen kerran heidät livenä nähtyäni en vieläkään kykene ymmärtämään mitä ihmiset näkevät siinä. Horten kokoonpanossa on basso ja rummut, sekä erittäin monotoniset laulu- että synaosuudet jotka pistävät haukotuttamaan, eikä se haukottelu johdu psilosybiinisienistä. Horte voisi olla mielenkiintoinen, jos heillä olisi vain yhdellä äänellä hoilottavan laulajan ja tylsien yhden soinnun synamattojen tilalla jotain melodioita ja koukkuja.

Illan päätti okkultistisella rockillaan kuopiolainen Jess and the Ancient Ones. Jengi oli löytänyt paikalle joraamaan, ja trippi 60-luvulle sai alkaa. Tunnelmaa karmivaksi teki Jessin psykoottiset tuijotukset hammashymyineen, ja kauhuleffoista pätkityt videopätkät heijastettuna bändin taakse. Välistä bändin ulosanti tuntui olevan aavemaista bluesia. Vaikka oululaiset osasivatkin joraamisen, he selkeästi tykkäävät omasta tilastaan. Sen verran harvassa ihmiset heiluivat. JATAO:n toiselta albumilta peräisin oleva “In Levitating Secret Dreams” sopii tietenkin festarikattaukseen kuin tippa sokerinpalaan. Albert Hoffmannille kumartelut saivat seuraa mm. “The Equinox Death Tripistä”, ja massiivisesta “Sulfur Giantsista”. Aikamatka harmittavasti kyllä keskeytyi, kun Thomas Corpsen kitarasta hajosi johto kesken “Sulfur Giantsin”, ja bändi hetken odoteltuaan joutui soittamaan sen loppuun ilman kitaraa. Tunnelmasta saatiin onneksi heti takaisin kiinni, ja loppuun kuultiin vielä yhtyeen läpimurtohitti “Astral Sabbat”.

Lauantai oli legendaarisen kosketinsoittaja Esa Kotilaisen juhlaa. Vaari ei tuntunut poistuvan päälavalta millään. Päivä alkoi Kotilaisen soolokeikalla, ja seuraavaksi hänen seurakseen lavalle nousi toisen syntikkapinon taakse Esa Rantanen. Tämän jälkeen oli vielä luvassa Oulu Space Jam Collectiven keikka, ja Kotilaisen moogit, memotronit ja analogivehkeet säilyivät paikallaan liikkumattomana. Hectorin, Kirkan, Dannyn ja muiden aikalaistensa bändeissä kiertänyt Esa soitti livenä lähinnä rauhallista ambient-musiikkia pitkän kaavan mukaan. Yleisö istui ja makasi lattioilla rauhallisesti, ja tämä tuntuikin olevan mieluisa aloitus festaripäivälle. Kaikki improvisoidut jamikeikkansa tallenteena julkaissut Oulu Space Jam Collective toi mukanaan lavalle jos jonkinlaista soitinta: perinteiden mukaisesti lootusasennossa soitettu sitar, Kotilaisen urut, levylautanen jolla pyöri jokin tunnistamaton esine, bongoja, ei niin perinteinen basso, ja muita perkussiosoittimia. Improjamit viihdyttivät kansaa, eikä keskittyminen tuntunut herpaantuvan. Intensiivistä jammailua, ja pyrkimys tietenkin yhteyteen jonkin korkeamman kanssa!

Punaisen Kuningattaren Periaate on yksi varsin mahtipontinen nimihirviö, joka on pompahtanut esiin ties missä yhteyksissä. Nyt kuitenkin osoittautui mahdollisuus nähdä se ensimmäistä kertaa livenä. Tavallisuudesta poikkeavat instrumentit olivat läsnä jälleen. Laulaja Mokka Laitisen dramaattista käsittelyä vastaanottanut theremin, melodika ja mitä kaikkea! Avaruus- ja psykedeelimusiikkiin kuuluvat tietenkin oleellisesti hassut asut, mutta PKP:lla ne menivät mielestäni kornin puolelle. Huonoa makua voi toteuttaa myös katu-uskottavasti, minä jos joku sen tiedän. (Terveisiä täytettyä ketun persettä päässään perjantaina kantaneelle festarihahmolle.) Itse musiikki toimi mukavasti, yleisö vaati riemuissaan lisää, ja yhtyekin tuntui olevan otettu.

Hassun sanaleikin nimeensä sisällyttävä Albinö Rhino ei ollut kuitenkaan leikin asia. Pitkän kaavan mukaan rakentuvat louhintakappaleet saivat yleisön päät nyökkymään voimakkaasti tahdissa. Mission Impossible-leffan teemaa mukaileva kappale kestikin puolisen tuntia, ja piti silti mielenkiinnon yllä. Jopa niin mukaansatempaavasti, että päädyin ostamaan bändin paidan illan päätteeksi. Visuaalisesti bändissä huomion kiinnitti lähinnä kolmekielinen basso, mitä sitä oleellisia enempää roikuttamaan mukana.
Arvioin etukäteen, että Ristolla olisi jonkinnäköinen kulttimaine ja omanlaisensa fanikunta Oulun seudulla. Välillä bändin kanssa esiintynyt Risto Ylihärsilä on hämmentänyt kummallisilla sovituksillaan, enkä ole pitänyt läheskään jokaisesta näkemästäni keikasta. Tällä kertaa hän oli matkassa yksin. Ylihärsilän Christian Balea muistuttava habitus sekä rumpukoneiden ja syntikkasoundien säätely ja vääntely saivat sympaattisen vastaanoton. Yleisö tykkäsi huudella joka väliin omia ehdotuksiaan mitä biisejä seuraavaksi vedettäisiin. Risto välillä kyselikin spiikeissä tahtoisiko UFOP-kansa nopeita vai hitaita, ja mielivaltaisesti sitten soitteli mitä sattuu toiveista huolimatta. Harva mies pystyy vetämään samanlaisella hullulla raivolla yhden miehen rokkikeikan, välittämättä soittovirheistä tai temmosta tipahtamisista. Rokkikeikan – syntetisaattoreilla ja rumpukoneella, kyllä. Omalaatuinen viihdeartisti hän joka tapauksessa on, ja tällä kertaa Oulussa saatiin kokea varsinaisten hittien poissaolosta huolimatta tyydyttävä keikka. Yleisö kaipasi joraamaan, mutta esim. “Discopallo” sai jäädä toiseen kertaan.

Torstaina UFOPin aloitusklubilla louhittiin joka ug-psykebileistä tutun Jupiterin tahtiin. Harmillisesta pääesiintyjän peruuntumisesta aukesi slotti ennen Mara Ballsia, joten Jupiter pääsi veivaamaan toisenkin keikan. Mainiosti aavikkojytäriffit upposivat, mutta täytyi rientää odottelemaan festareiden pääesiintyjää. Saksalainen Electric Moon perui keikkansa juuri ennen festareita, joka tuotti tietenkin pettymyksen. Mahtavankuuloista psykerokkia olisi ollut tiedossa, mutta nyt täytyi tyytyä tamperelaiseen jytään.

Somessa kovin innokkaasti UFOPia hehkuttanut Maria Mattila toi nyt ensimmäisiä kertoja lavalle mukanaan vanhanajan telkkarin kehykseen rakennetun kitarakaappinsa. Oli meinaa pähee laite! Sosiaalinen media tosiaan on Mara Ballsilla hallussa, välillä vähän liikaakin. Siinä nimittäin seuraajan roolissa helposti unohtuu itse musiikki, kun vain seurailee mitä juttuja bändin ATK:sta löytyy. Pariin otteeseen aiemmin nähneenä tiesin jo, ettei bändin livekeikat kaikesta hypestä huolimatta ole olleet kovin kummoisia. Eikä ollut tälläkään kertaa. Vokaalihommat ovat häiritsevä kompastuskivi. Puheen tasolle jäävä hönkiminen ja kuiskiminen vaatisivat päivitystä, vaikka kyse onkin pienen profiilin bändistä, jolta ei ammattimuusikon taustoja löydy. Livenä kun nuo jo valmiiksi heikot laulusuoritukset hutiloi puolella teholla, silloin välillä kun muistaa mikkiä päin hönkäistä, on siinä hankala ottaa yleisönsä. En tiedä johtuiko se festariväsymyksestä, vai ihan vaan energioiden välittymättömyydestä, kun yleisö ei tuntunut ymmärtävän jytän päälle. Encoren aikana täytyi lähteä pois, sillä turhautuminen oli sillä tasolla ettei laimea meininki enää maistunut. Artistin itsetuntoon on kolahtanut kirjoittelut aiemminkin, mutta toivottavasti ei tästä tarvitse ottaa itseensä. Ehkä vielä joskus lähtee mullekin!

Itselleni ensimmäiset psykedeliafestivaalit olivat mieluisa kokemus, ja pienen piirin hommat tietty kiinnostavat aina. Kävijöitä arvelisin olleen kolmisensataa, joka on varsin vaatimaton määrä festivaaleja noin ylipäätään ajatellen. Se ei tietenkään ole este laadukkaiden bändien hankkimiselle. Äänen ja visuaalisuuden puolesta jokainen keikka oli mainiosti hoidettu. Moittimisen sijaa on hankala löytää. Sille hajulle UFOPin järjestäjät tuskin voivat mitään. Ihmettelen vain miten Oulussa voi jatkuvasti haista siltä, kuin vierustoveri olisi juuri tullut navetasta.
En ole vielä kyllästynyt hehkuttamaan sitä, miten hienoa on hippikulttuurin olemassaolo vuonna 2017, kun nykyajan musiikista on tullut kertakäyttöinen kulutustuote julmien bisnessetien kaupallistaessa kaiken. Pitäkää kiinni vapaudestanne tulevaisuudessakin, UFOPin järjestäjät, ja kaikki muutkin elämysten perässä juoksijat!

Kirjoittanut: Ville Kangasniemi
Kuvat: Anna Heinola