Vuonna 2000 Orlandossa perustettu Trivium on julkaissut, kuuluisan Roadrunner Recordsin kautta, uuden albuminsa ”Vengeance Falls”, joka on yhtyeen odotettu kuudes albumi. Kyseessä on siis yhtye jota on nimitetty, levyjen ”Ascendancy” ja ”The Crusade” ansiosta, Metallican seuraajaksi ja ylistetty heidän nuoresta iästä, mutta silti kypsistä riffeistä ja sanoituksista. Heidän aikaisemmat levyt ovat herättäneet ristiriitaisia tunteita vankkojen fanien keskuudessa, johtuen lukuisista tyylisuunnan vaihdoksista, joissa välillä kuultiin huuto-laulua, välillä ei ollenkaan. Myös yhtyeen laulajaa Matt Heafya on syytetty James Hetfieldin laulutyylin plaginoinnista. Omien sanojensa mukaan yhtye on yrittänyt ponnistella uusimpien levyjensä myötä pois metalcore-genrestä, mutta ovatko he onnistuneet? Se kuullaan nyt.

Levy alkaa vauhdikkaalla riffittelyllä ”Brave This Storm”, joka ei ole mitään erikoisen ihmeellistä, mutta tarjoaa vahvan avauksen levylle sanomalla: ” We are back again!”. Näin ne levyt pitäisi aina avata. Pari seuraavaa biisiä eteenpäin mentäessä alkaa kuulua jotain mielettömän tuttua. Laulaja Matt Heafy nimittäin muistuttaa joskus vähän liikaakin Disturbed-yhtyeen laulajaa David Draimania. Eikä ihme, sillä David on tuottanut levyn ja myös ollut todennäköisesti äänitystilanteessa vähän liiaksikin mukana. Mutta onko tämä huono juttu? Ei, sillä laulu istuu biiseihin paremmin kuin nyrkki silmään ja hetken kuuntelun jälkeen sitä ei ajattelekaan, että: ”Kuulostaapa Disturbedilta”, vaan se alkaa kuulostamaan juuri nimenomaan heidän omalta tuotannoltansa.

Levy jatkuu. Bändi tarjoilee tasaista tiukkaa ja asenteella vedettyjä riffejä, mieletöntä meininkiä, huuto-karjumista ja suuria tunteita. Ja sitten tapahtuu jotain. Biisit loppuu. Se herättää tunteen ”Tässäkö tämä nyt oli?”. Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen levy ei jätä oikein mitään käteen. Biisit rullaavat ohitse kuin tyhjää vaan ja kuuntelet ne ajatuksissa loppuun, sitten kokemus on ohitse. Aika siis pistää rewind päälle ja kuunnella uudestaan. Eihän tämä nyt tässä voinut olla?

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Toisen kuuntelukerran jälkeen alkaa havaitsemaan enemmän; biisithän ovat oikeasti jumalauta hyviä! Kitaristi ja taustalaulaja Corey Beaulieu ja laulaja-kitaristi Matt ovat selvästi miettineet biisien kulut hyvin tarkasti alusta loppuun, eikä mikään tunnu ylimääräiseltä. Myös rumpali Nick Auguston ja basisti Paolo Gregoletton mukana olon kuulee selvästi. Bassokuviot eivät missään nimessä seuraa vain kitarakuvioiden kulkua ja Nick tuo kivaa pientä kikkailua jatkuvasti tarjolle. Tämä on pakko kuunnella vielä kerran.

Pikkuhiljaa alkaa poimimaan eritoten niitä lempibiisejä levyltä. Ensimmäisenä musiikkivideon ansainnut biisi ”The Strife” kikkailee hienosti kasarimaisen kitaratiluttelun ja aggressiivisen junttaamisen välillä. Tähän samaan kategoriaan voidaan linkittää myös kappale ”No Way To Heal”. Kappaleet ”At The End Of This War” ja ”Wake (The End Is Nigh)” kuulostivat aluksi niiltä väkisin väännetyiltä hitailta kappaleilta, joita löytyy melkein jokaisen metallibändin albumilta, mutta nämä kappaleet tekevät jotain muuta. Tarjoavat ensiksi juuri sitä hidasta ja melodista näpyttelyä, mutta ilman odotuksia lyövät pöytään nopeaa, matalaa ja synkkää meininkiä unohtamatta mielettömiä ranneharjoituksia vaativia riffejä, ja juuri sitä huuto-karjumista sekä vielä melodiaa. Viimeisempänä vielä mainittakoot coveri ”Skulls… We Are 138”, joka on Misfits-yhtyeen alunperin tekemä kappale. Tämä tuo esiin bändin pirteyden, että tehdään eka sitä omaa juttua, joka on hieman vakavampaa, mutta lyödään sitten loppuun vähän pirteämpi rallatus ja tämä lopettaa levyn mainiosti.

Tämän arvostelijan täytyy tähän loppuun mainita, että tämä levy oli ensikosketukseni koko bändiin. Kehuja on kantautunut korviini taivaista asti ja nyt saatan jopa tietää syyn miksi. Aluksi tuntui, että kaikki biisit levyltä olivat tasapaksuja ranneliikkeitä, mutta useamman kuuntelukerran jälkeen alkaa pikkuhiljaa tykkäämään enemmän ja enemmän biiseistä, ja lopuksi jopa rakastuu muutamaan kappaleeseen. Aikaisempiin levyihin en osaa verrata, että onko suunta parempi vai ei, mutta metalcore-genrestä on ainakin päästy ylitse. Ihan täydellisyyteen asti levy ei yllä, mutta laulun ja soittamisen monipuolisuuden takia tämä on varmasti yksi vuoden 2013 parhaimmista metallialbumeista. Ei siis muuta kuin levykauppaan jos et jo omista tätä lättyä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

8/10

Kappalelista:
1. Brave This Storm
2. Vengeance Falls
3. Strife
4. No Way To Heal
5. To Believe
6. At The End Of This War
7. Through Blood And Dirt And Bone
8. Villainy Thrives
9. Incineration The Broken World
10. Wake (The End Is Nigh)
11. No Hope For The Human Race
12. As I Am Exploding
13. Skulls… We Are 138 (Misfits cover)

Kirjoittanut: Jussi Nurmi