Triviumin uudet aallot uuden rumpalin kanssa The Circuksessa 27.2.

Oi tuota kullanarvoista päivää, kun kuulin Triviumia ensimmäisen kerran. Vuonna 2006 olin sen verran nuori, että kyseinen bändi oli niitä ensikosketuksia metallimusiikkiin, ja etenkin metalcoreen. Nyt 11 vuotta myöhemmin sitä kokee ymmärtävänsä yhtä sun toista, mutta en sano, että Triviumin parissa pitäisi yli vuosikymmen elää saadakseen yhtyeestä jotain irti. Päinvastoin: kun tämä bändi repii sisuskalut irti, se ottaa niiden paikan vuosiksi.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Helsingin The Circuksen ovet ilmoitettiin avautuviksi tuttuun tapaan kello 19.00, ja illan aloittavan bändin Shvpesin oli määrä aloittaa vartin kuluttua mainitusta kellonlyömästä. Luotin junassa istuessani kovasti siihen, että ehtisin myöhästymisestäni huolimatta näkemään vähintään puolet brittiläisten setistä, mutta ilmeisesti ylitsepääsemättömän lumisateen vuoksi ehdin todistaa vain kolme viimeisintä kappaletta. Tämä jäi hieman harmittamaan, sillä hieman progetyyppiset riffit yhdistettynä vokalistin puhtaaseen laulantaan sekä rauhallisiin melodioihin toimivat etenkin ”Shapes”-nimeä kantavan lopetuskappaleen aikana. Kaverit julkaisivat viime vuoden puolella kokopitkän esikoisalbuminsa ”Pain. Joy. Ecstasy. Despair.”, joka uponnee nykymetallin kuluttajille.

Toinen itselleni aivan tuntematon orkesteri SikTh oli seuraava lauteille astuva lämmittelijä ennen pääesiintyjää. Heti alussa ”Phillistine Philosophies” kappaleen raiuttua klubin kaiuttimista fiilikset bändistä olivat sekavat – tässä yhtyeessä oli jotain kornia, mutta aistittavissa oli myös jotain Korn-viboja silloin tällöin. Tämä sekavuus jatkui alusta loppuun, sillä musiikki itsessään oli jo tarpeeksi monimutkaista, mutta kun tähän lisäsi kahden vokalistin puolipäällekäiset mörinät ja laulut, ei kokonaisuus vain natsannut. Kaikki tuntuivat ikään kuin vain hoitavan oman hommansa, vaikka energiataso oli sekä lavalla että yleisössä nyt jo paljon korkeammalla. Kappaleista silti vain muutama osuus toimi oikeasti hyvin, ja yleisö tuntui odottavan jo kovasti sitä, mistä oli maksanutkin.

Lyhyen tauon jälkeen valot sammuivat ja klubi täyttyi tuttuakin tutummasta rumpukompista. ”Run to the Hills” tuskin esittelyä kaipaa, ja juuri tästä syystä se toimikin niin hyvin keikkaa valmistelevana kappaleena. Satuin törmäämään sosiaalisessa mediassa erääseen kiertueen settilistaan, jota uskalsin katsoa noin viisi sekuntia. Sen tiesin, että vanhaa tavaraa oli luvassa, ja ”Ascendancyn” intro ”The End of Everything” oli jotain, mitä en ollut vuosiin kuullut. Setti oli kappalelistansa ansiosta täydellisyyttä hipova, ja täten esiintymisellä ei niinkään tiettyä huippukohtaa ollut. ”Rain” tosin on kappaleena niin mukaansatempaava, että samaa fiilistä koko 15 muun kappaleen ajan on hankala pitää. Meininki ei kuitenkaan rauhoittunut lähestulkoon ollenkaan, sillä soitetut kappaleet eivät pyörineet uusimman ”Silence in the Snow” -albumin ympärillä. Kyseiseltä levyltä kuultiin yhteensä kolme kappaletta, jotka toimivat, mutta toimivat myös huilitaukoina.

Pitti nimittäin pyöri kiitettävästi, ja keulamies Matt Heafyn spiikit tekivät tehtävänsä. Tuttu Trivium-keikan sääntö käytiin läpi, herra kysyi ensikertalaisten määrän ja kovimmat fanit tiesivät jo taikasanat ”dusk dismantled” ja ”fucking explode” jo ennen kuin näihin liittyvät kappaleet olivat kajahtaneet ilmoille. ”Throes of Perdition” ei nimittäin ole livenä mitään ilman kyseistä kohtaa, ja yleisö taputti itselleen aivan syystäkin ”Dusk Dismantledin” jälkeen. Jos olisin ylijumala ja päätäntävallassa, olisin vaihtanut uusimman levyn kappaleet joihinkin vanhempiin, mutta aihetta valitukselle ei juuri jää, kun setistä löytyi kappaleita kuten ”Pillars of Serpents”, ”Suffocating Sight” ja ”Entrance of the Conflagration”, vielä pari mainitakseni. Positiivinen maininta myös uudelle kiertuerumpali Alex Bentille, vaikka oma Trivium-sydämeni on Nick Auguston lähdön jälkeen kolmella ukolla, jotka toimivat kielien jatkeina.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Voiko parempaa korkeaa polvi- tai kyykkyasentoa viimeisen encore kappaleen aikana ottaakaan, kun takana on biisejä joita on monet vuodet luukuttanut, opetellut epätoivoisesti soittamaan sekä ihannoinut skidinä. Tämä oli itselleni toinen kerta, kun todistin tätä yhtyettä livenä, mutta se tuntui aivan yhtä hyvältä kuin se kuuluisa ”eka kerta”, paitsi että tällä kertaa tiesi mitä laulaa. Jos se kohokohta tälle setille pitää nimetä, eiköhän se ollut tuo hetki, kun kaikki ponkaisivat ylös ja alkoivat huutaa ”eat wives”, ”in flames”, ”egg whites” ja mitä näitä nyt on.

Taatusti jokainen Trivium-fani voisi ylpeänä tuoda bändistä tietämättömän kaverinsa ensi kerralla kyseisenlaiselle keikalle. Oli erittäin arvostettavaa kuulla herra Heafyn pyytävän nöyrästi populaa kertomaan yhtyeestä vielä eteenpäin kavereilleen, jotta Trivium voisi tulla jälleen vierailemaan Suomeen. Tämä varmasti tapahtuu, sillä tupa oli täynnä, fanit nauttivat, lavalla vedettiin hiestä märkänä ja Paolo on edelleen kalju.

Kappalelista:

1. Rain
2. Forsake Not the Dream
3. Down From the Sky
4. Rise Above the Tides
5. Entrance of the Conflagration
6. The Deceived
7. Dying in Your Arms
8. Strife
9. Dusk Dismantled
10. Throes of Perdition
11. Silence in the Snow
12. Pillars of Serpents
13. A Gunshot to the Head of Trepidation
14. Until the World Goes Cold
15. Pull Harder of the Strings of Your Martyr

Encore:

1. In Waves

Raportti: Ville Raitio

Kuvat: Pasi Eriksson