Trumpettihousujen lahkeet tutisemaan: arvostelussa Kadavarin ”Rough Times”

Kirjoittanut Samuel Järvinen - 26.9.2017

Hard rock ja heavy metal olivat kiistatta 70-luvulla elämänsä voimissa. Bändit, kuten Led Zeppelin, Black Sabbath ja Deep Purple julkaisivat tärkeitä albumeita, joiden musiikkia jäljitellään vielä tänäkin päivänä treenikämpissä ja kellareissa uusien aloittelevien bändien toimesta. Jotkin yhtyeet ottavat tuon tyylin kirjaimellisesti pelkkien vaikutteiden sijaan, eivätkä tyydy ainoastaan kuulostamaan näiltä pioneereilta, vaan myös näyttävät siltä, että olisivat kokeilleet onneaan raskaan rockin parissa silloin, kun tyyli kohotti karvaista päätään yleiseen tietoisuuteen. Saksalainen, vuonna 2010 perustettu Kadavar on malliesimerkki tällaisesta yhtyeestä. Nyt neljättä albumiaan julkaiseva yhtye näyttää ja kuulostaa siltä, että se on H.G. Wellsin aikakoneella purjehtinut nykypäivään. Eikä kyseessä ole ainoastaan SG –kitaroiden ja Orange –vahvistimien sallima lämmin pörinä, vaan myös bändin pukeutumistyyli, levyjen tuotanto sekä kunnianosoitus Creamille ja Jimi Hendrix Experiencelle ytimekkäällä trio -muodostelmalla.

Bändin uusi albumi ”Rough Times” on sen koko diskografian tuhdein tuotos. Bändi on pistänyt soundiinsa paksut pohjalliset ja lihaa luiden ympärille. Kitaroiden fuzz pörisee kuin mehiläisparvi, bassossa on botneaa niin paljon, että taulut meinaavat tippua seiniltä, ja trumpettihousujen lahkeet lepattavat kuin lentoon lähtisi. Kadavar on uudella albumillaan katsellut Wolfmotheria ja Uncle Acid & The Deadbeatsia kulmat kurtussa, päättäen pistää omat vahvistimensa menemään yhdentoista sijaan kahteentoista. ”Into The Wormhole” saa moukaroinnillaan aikaan jo seismologisesti mielenkiintoista värähtelyä ympäristöönsä, nimikkokappaleen sankarillisten iskujen ja menevän poljennan pistäessä koko kehon liikkeeseen. ”Skeleton Blues” on kaikkea muuta kuin luurankomainen basson kolistessa, ja rouheiden kitaroiden louhiessa esiin Jimmy Page –likkejä ja tuhteja voimasointuja kitaran otelaudasta, jonka on pakko olla taottu Taru Sormusten Herrasta –saagan Rautapihassa, jotta se kestää kaiken tämän pörinän.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Vaikka albumi on soundillisesti monia 70-luvun ihailijoita ja aikalaisia tuhdimpaa, eivät kappaleet salaile esikuviaan. Eteenpäin suoraviivaisella rumpukompilla ja palm mutella soitetulla kitaratamppauksella rullaava ”Words Of Evil” sisältää vaikutteita Black Sabbathilta muutamalla doom –tyylisellä fraasilla ja alkuaikojen Judas Priestiltä. Kappaleessa on menevää riffittelyä, ja silloin tällöin sekaan heitetään koristeeksi basson ja kitaran unisonissa soittamia Eb –bluesasteikkoa alaspäin laskeutuvia maukkaita fillejä, jotka saavat ilmakitaraa hipelöivän kuulijan tuntemaan musiikin koko kehossaan. Suistosoundia tarjoillaan Rival Sons –tyylisissä kappaleissa ”Vampires” ja ”You Found The Best In Me”, joista jälkimmäisessä hieman epävireinen kitara tuo mielenkiintoisen värin kokonaisuuteen, jonka fiilistely lähentelee paikoitellen myös Graveyardia, ripauksella Lynyrd Skynyrd –koulukunnan etelänsoundia.

Muutamassa kappaleessa Kadavar ottaa hieman erilaisemman lähestymistavan. ”Into The Wormhole” perustuu yhteen jännitteiseen, kromatiikkaa hyödyntävään riffiin, jota bändi moukaroi niin kauan, että se varmasti iskostuu kuulijan koko kehoon. ”Die Baby Die” sisältää musiikillisesti ehkä monipuolisinta sävelmateriaalia koko albumilla. Rumpali soittaa enimmäkseen jokaiselle tahdin kahdeksasosalle, saaden aikaan eteenpäin rullaavan alustan kitaroille ja bassoille, jotka yhdessä juoksevat alaspäin kulkevia linjoja tarkalla tekniikalla. Kappaleen lopussa mukaan otetaan psykedeelisiäkin elementtejä hapokkaan kitarasoolon muodossa. Psykedeliaa esiintyy myös mantramaisen kertosäkeen omaavan ”Tribulation Nationin” avaruusefekteissä sekä mystisessä ”The Lost Childissa”. Salaperäisyyttä tuohon kappaleeseen tuo harmonista D-molliasteikkoa maalaava melodia, joka kiertää ouroboroksen lailla kehää, alkaen alusta juuri ennen kuin kierto alkaisi alusta seuraavassa tahdissa. Kappaleen loppupuolella haetaan kornia länkkärimeininkiä viheltelymelodian avulla, jota säestää kolisevan rautainen kitararämpytys. Päätöskappale ”A L’Ombre Du Temps” on erikoisin siivu koko levyllä, eikä se oikein lunasta paikkaansa albumin päättäjänä. Ranskankielinen lausunta steriiliä urkusoundia ja psykedeelistä maisemaa vasten on toki kiehtova kokonaisuus, mutta se ei oikein tunnu asettuvan paikalleen.

Kadavar on saanut aikaan uransa äänekkäimmän, ja tietyllä tavalla jopa omaperäisimmän albuminsa. Sen sijaan, että se pyrkisi kuulostamaan ohuelta ja kuivan orgaaniselta, lopputuloksena on äänekästä ja pörisevää musiikkia, jonka riffit ammentavat Richterin asteikosta tyypillisten sävelasteikkojen ohella. Kappaleet, kuten ”Rough Times”, ”Into The Wormhole” ja ”Skeleton Blues” sisältävät koko kehossa tuntuvaa rouheaa blues-groovea, jolle on vaikea sanoa ei. Loppua kohden albumin murea soundi kuitenkin hieman ohenee, joka on valitettavaa. Näiden riffikappaleiden sekaan on heitetty muutamia suoraviivaisempia jamitteluja sekä psykedeelisiäkin trippejä, joten ”Rough Times” onnistuu antamaan 70-luvun musiikin faneille paljon karkkia. Kokonaisuus kärsii hieman fokuksen puutteesta, sillä pelkkä tietyn vuosikymmenen ihailu ei itsessään takaa yhtenäistä albumia. Vahvuudeksi nousee kuitenkin kolossaalinen ja timantinkova soundipolitiikka, joka eroaa huomattavasti muista saman eetoksen omaavista rytmiorkestereista, sekä taitavasti nikkaroidut kertosäkeet. Kadavar on kiistatta raskaan rockin voimalaitos, joka jättää monet puremaan vintage-vahvistimien pölyä yhtyeen kiitäessä urallaan eteenpäin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen