Tuirasta alataajuuksien ikuisuuteen – arviossa Plan E:n ”Oulu Codex III”
Kolmenkymmenen vuoden ikään päässyt omintakeista vaihtoehtorockia lanaava rytmiyhtye Plan E pistää pillit pussiin komeasti julkaisemalla kolmannen osan trilogiastaan ”Oulu Codex”. ”Oulu Codex III” -albumilla laulaja-basisti Jani Lehtosaaren (mm. Belial, Impaled Nazarene, Julma Henri & aaa), basistien Ilari Kinnusen (mm. Terveet Kädet, Death Trip, The Sultans, Kürøishi) ja Markku ”Lene” Leinosen (mm. Terveet Kädet, Death Trip, The Sultans, The Kolmas, Pussies) sekä rumpali Heikki Hallanoron otteista paistaa rentous, yhteistyöosaaminen ja kokemus.
Moniäänisen bassovallin lisäksi Lehtosaaren lempeän notkea laulusoundi on ehdottomasti Plan E:n voittavia kortteja. ”Oulu Codex III”:lla vokalisoinnin taloudellisuus on harkittua. Sanoituksissa ei sorruta selittämään, vaan kaikessa humoristisuudessaan ne jättävät jälkeensä pitkiä, varjoisia kysymyksiä – kuin fragmentteja pohjoisen kaupungin kollektiivisesta unettomuudesta.
Oulun lähiörakkauden tapetille nostava tylysti rockaava avausraita ”Tuira High Times” saa Lehtosaaren notkeasta laulusta johtavan elementin. Itsekin aikoinaan Tuirassa asuneena matkassa on tarpeeksi sekä kolkkoa betonipintaa että ennalta-arvaamatonta kulmikkuutta. Radiopuhelimien roso-funk-perintöä tyylillä mallintava ”Robottina joraa” lapioi aurinkoa tupaan vuoden pimeimpään aikaan. Videobiisi ”Villieläimet” sisältää periaatteessa samaa vinoon pinoon kasattua progesti vääntyilevistä sointukierroista kyhättyä rakennetta, jolla CMX nousi ysärillä jälki-grunge-diggareiden jättisuosioon.
Mainos päättyy
Vaikka post-punkimpi ”Loppua kohti” jää useista kuuntelukerroista huolimatta ontoksi lallatteluksi, ”Postikorttimaiseman” erinomainen karamelli-blues pelastaa tilanteen heti perään. Stoner-höyryisellä puskutraktorikompilla kiirehtivä ”Sodoman kebab” Kingston Wall -tyyppisine eteerisine melodioineen vie Oulun legendaarisen halpispizzeria-skenen markkinoinnin jonnekin rinnakkaistodellisuuteen. Kauniisti keinuva ”Vastatuuleen” esittelee toisteisesti viettelevällä teemallaan hardcore-karjujen taidon soittaa herkästi ja sensuellisti sekä loihtia aivan ykkösluokan pop-melodioita.
Vaikka ”Kovaa ajoa” -instrumentaali jääkin allekirjoittaneelle hieman hahmottomaksi riffinipuksi, löytyy biisistä mutkaa ja kulmaa, joita yrittää ymmärtää. Musiikillisesti leikkisä ”Jos täältä lähtisin” luo puolestaan assosiaation Pronssisen Pokaalin nyrjähtäneen hirtehisestä rock-runonlaulannasta. Naulana arkkuun ”Siinä se on” lataa kimuranttisuudessaankin vapautuneella svengillä eteenpäin ja välittää viestin, että yhtyeen taipaleen loppusuoralla näillä jätkillä ei ole mitään hävittävää eikä todisteltavaa kenellekään. CD-version päättävä vierailijavoimin karjuttu Black Flag -cover ”Six Pack” on kaikin puolin taidolla ja tunteella vedetty, vaikka se sopiikin edellä kuullun säveltaiteen jatkeeksi yhtä hyvin kuin Lasol lantringiksi.
Itse pidin parin vuoden takaista ”Oulu Codex II” -levyä eräänlaisena harvinaislaatuisena onnistumisena kotimaisen vaihtoehtorockin kaanonissa. Kolmas osa ei luvalla sanoen yllä kappaleiden tason osalta samaan iskevyyteen, mutta riittävästi tarttumapintaa löytyy tältäkin. ”Oulu Codex III” on eräänlainen pohjoisen marginaalisen rockin musta laatikko, jonka salat aukeavat vain sille, joka hyväksyy levyn asettamat ehdot: verkkaisesti heilahtelevan svengin, lempeän ruhjovuuden ja kolmen basson tekstuurin ensisijaisuuden riffien ja tarttuvuuden sijaan. Juuri tämä tekee siitä kiehtovan päätöksen ”Oulu Codex” -sarjalle, joka tuntuu yhtäältä kulkeneen kohti yleisölle helpommin omaksuttavaa ilmettä, mutta toisaalta kohti kuulijaa haastavampia sovitusratkaisuja.
Mainos päättyy
”Oulu Codex III”:n vahvuus ei välttämättä löydy sen yksittäisistä kappaleista, vaan kokonaisvaltaisesta tunnelmasta ja siitä, että se pysyy uskollisena tunnistamattoman ja tuttavallisen välimaastossa lepäävälle polveilevalle alataajuuksien estetiikalleen. Tästä Plan E:ssa oli aina kyse.