Tukka putkella Tukholmaan, kun klassikkolevyä soitetaan

Joitain viikkoja sitten se osui silmiini. Lapsuusajan kenties merkittävin albumi tultaisiin soittamaan kokonaisuudessaan läpi muutamissa ulkomaan kaupungeissa. Mainiota tuumin, Helsinki varmasti liittyy vielä keikkapaikkojen joukkoon. Muutaman päivän odottelun jälkeen, ei Suomesta näkynyt edelleenkään jälkeäkään. Sehän olisi sitten suunnattava ihan ulkomaille tämän tapauksen perässä, vähintäänkin Tukholmaan.

Ilmestyessään vuonna 1984 ”Two Steps From The Move” -albumi tuli ja sytytti jonkin sisäisen palon, jonka olemassaolosta ei vielä tiennyt mitään. Sama palo tulisi syttymään vielä monesti tämän jälkeen, mutta ei kenties koskaan aivan samalla voimalla. Ensimmäiset kerrat ovat aina ensimmäisiä.

Helsingin asematunnelista tämäkin albumi ystäväni kanssa haettiin ja samalla ihmeteltiin pelonsekaisella kiinnostuksella siellä majailevia pystytukkia. Lähinnä mustan ja valkoisen, useiden kymmenien senttien mittaisia, taivaaseen hieman kenossa kohoavia kuontaloita. Hiljaa mielessä unelmoiden, että vielä joskus olisin yhtä viileä ja välinpitämätön ympäristöä kohtaan.

Kotona me tytöt kaivoimme tennismalat esiin, ja kasettinauhuri kainalossa laskeuduimme kerrostalomme kerhohuoneeseen leikkimään rokkitähteyttä. Seuraaviin kuukausiin kuului myös pistäytymiset Helsinginkadun soitinliikkeissä matkalla Kisahalliin telinevoimisteluharjoituksiin. Aidot kitarat olivat paitsi kauniita, myös saavuttamattomia. Todelliseen soittotaidon opetteluun kun ei kuitenkaan paloa riittänyt.

Kaikki muistavat, mikä tragedia yhtyettä kohtasi vain muutama kuukausi albumin julkaisun jälkeen. Näin ollen myös oma ensimmäinen Hanoi Rocks -keikkani jäi samalla myös viimeiseksi, yleistunnelmaltaan lievästi surumieliseksi Kulttuuritalon muistokonsertiksi.

Palo oli kova päästä katsomoon. Ala-asteikäisenä selvittelin jotenkin lipunmyynnin ja onnistuimme ostamaan kolme piippuhyllyn lippua ystävieni kanssa. Keikkaetiketistä ei ollut sen parempaa hajua, joten vaaleanpunaiset toppahousut sekä Seppälän harmaa neulepaita toimivat tämän legendaarisen keikan asuna. En muista, miten kuuma tällä keikkavarustuksella tuli, mutta tuskin kylmä ainakaan.

On vaikea hahmottaa, mitä itse konsertista jäi mieleen ja mitä sinne taas on iskostunut lukuisten VHS-tallenteelta katsottujen kertojen jälkeen. Haluan kuitenkin ajatella, että tämä konsertti osaltaan siivitti ikuiseen elävän musiikin rakkauteen. Joten nyt kohti Tukholmaa, joka on Hanoi Rocksin historiassakin varsin merkittävä kaupunki.

Kirjoittanut: Annukka Heinämäki