Tulen voima – Haastattelussa primitiivinen Mantar
Genrerajoja hyljeksivä, tai pikemminkin niistä yksinkertaisesti vähät välittävä, saksalainen voimaduo Mantar julkaisee kolmannen pitkäsoittonsa ”The Art of Setting Ablaze” elokuun 24. päivä. Bändin muodostavat rumpali Erinch Sakarya ja kitaristi-vokalisti Hanno Klänhard, joka vastaa soittooni Saksassa, jossa tätä nykyä Floridassa asuva muusikko potee jo koti-ikävää. Bändin Cold Summer 2018 -kiertue on kuitenkin vielä kesken Euroopassa, joten ei olisi järkevää matkustaa edestakaisin. Toteamme, että onneksi sää on sentään ollut täällä kuin Yhdysvaltain eläkeläiskeskittymässä konsanaan ja siirrymme luontevasti rupattelemaan aiheesta kesä ja Tuska -festarit.
– Kesä on ollut upea. Yleisön reaktiot ja palaute keikoilla on ollut mahtavaa. Tuskassa vierailimme jo toista kertaa ja meillä oli hauskaa – kuten aina Suomessa. Ihmiset ovat todella ystävällisiä ja kohteliaita, mutta se, miten he käyttäytyvät keikalla poikkeaa täysin esimerkiksi espanjalaisista, jotka menevät keikoilla ihan sekaisin. He stagedivaavat, crowdsurfaavat, pistävät circle pitin pystyyn, haluavat koskettaa sinua ja ties mitä. Suomessa ihmiset pitävät pienen etäisyyden ja tulevat sitten show’n jälkeen kohteliaasti kertomaan kuinka paljon he siitä pitivät. Tätä persoonallisuutta ja aitoutta todella arvostan suomalaisissa.
Kaikesta hauskuudesta huolimatta jo pelkästään kesäkiertue käsittää reilut parikymmentä keikkaa, ja aina ei kiertue-elämä ole herkkua.
Mainos päättyy
– Kun soitat tällaisessa underground-bändissä, ihmiset ajattelevat, että saat vain matkustaa parhaan kaverisi kanssa, dokata ja soittaa rokkia. Oikeasti vain viisi prosenttia tästä on sitä. Loppu on kovaa työtä. Vaikka bändi on jo nyt tasolla, jonne emme voineet sen koskaan kuvitellakaan nousevan, hoidamme itse edelleen käytännössä kaiken tee-se-itse-asenteella – ihan jo taloudenkin kannalta. Matkustamme kahdestaan, kasaamme itse kamamme ja myymme itse merkkarimme. Tämä on vaikein työ, mitä minulla on koskaan ollut, ja minulla on ollut niitä useita. Olemme huippuammattilaisia siinä mitä teemme. Jopa meitä hieman pienemmillä bändeillä on ties mitä teknikoita ja olen siitä rehellisesti sanoen hieman kateellinen, sillä olen totaalisen uupunut. Toivon, että ensi vuonna meillä olisi oma crew, jotta voisimme itse keskittyä vain soittamaan parhaita mahdollisia keikkoja.
Roudattavaa kaksikolla riittääkin, sillä kahden miehen ja rumpujen lisäksi lavalla on yleensä neljä vahvistinta, ainakin kolme kitarakaappia sekä kaikki ne kaapit, mitkä Hanno saa haalittua lainaan sieltä sun täältä.
– Haluamme soittaa lavalla mahdollisimman lujaa. Käytämme Erinchin kanssa niitä sellaisia keltaisia paksuja ja halpoja työmaakorvatulppia. Ne vaimentavat jotain 36 desibeliä ja jos silti tuntuu, että soitamme kovaa, se on hyvä.
Mainos päättyy
Yksi Mantarin tavaramerkeistä lavalla on treenikämppämäinen asetelma, jossa kaksikko on keskenään vastakkain, sivuttain yleisöön päin.
– Aloimme keikkailla jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Siksi meillä piti olla lavalla katsekontakti toisiimme, jotta pystyimme kommunikoimaan mitä biisissä seuraavaksi tapahtuu. Hidasta vähän. Toinen kohta alkaa pian. Biisi loppuu. Sen sellaista.
Opimme toki lopulta kappaleet, mutta pidimme asetelman. Se luo välillemme tietynlaisen tunnelman, jossa pystymme lietsomaan itsemme raivoon ja ikään kuin uppoutumaan siihen. Kun keskitymme toisiimme unohdan, että yleisö tuijottaa minua, ja pääsen mielentilaan, jossa en esiinny ihmisille, vaan teemme kaiken lavalla itsellemme. Emme siis nouse lavalle esiintymään tai viihdyttämään, vaan keikka on meille kahdelle aina hyvin intiimi 30-60 minuutin mittainen rituaali, jota yleisö on tervetullut seuraamaan ja viihdyttymään siitä, mitä me teemme. Myös toinen tavaramerkki, eli paidatta soittaminen juontaa juurensa alkuaikoihin, jolloin kesällä pienessä, ilmastoimattomassa treenikämpässä oli kuuma ja paidat piti riisua. Tämäkin siirtyi luontevasti osaksi keikkarituaalia.
”Kappaleissa ei tehdä minkäänlaisia kompromisseja.”
Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy
Kuumuudesta puheenollen, tuli-teemaa jälleen nimessään kantava levy ”The Modern Art of Setting Ablaze” tulee ulos 24. elokuuta. Palataan nimeen hetken päästä. Sillä kun Hannoa pyytää kuvailemaan albumia kolmella sanalla, sanoja pulppuaa muutenkin puheliaalta ja selkeästi lopputuloksesta ylpeältä mieheltä runsaasti enemmän.
– Uusi levy on armoton. Se on julma voimannäyte. Se on primitiivisten miesten soittamaa primitiivistä musiikkia, joka iskee primitiivisten ihmisten primitiivisiin vaistoihin.
Haastatteluhetkellä levyn jo useampaan kertaan kuunnelleena yhdyn Hannon kuvailuun sataprosenttisesti.
– Kappaleet ovat aiempaa melodisempia ja jopa eeppisempiä, mutta silti ne tulevat entistä enemmän iholle. Koko albumi onkin hyvin hyvin raskas. Eikä välttämättä death metal- tai doom- tai black metal -tavalla, vaan se on äärettömän intensiivinen. Tämä johtuu pitkälti siitä, että olen nykyään parempi biisintekijä, joten albumilla on yksinkertaisesti parempia biisejä kuin aiemmilla julkaisuillamme. Tätä levyä tehdessä mietimme omia vahvuuksiamme ja skippasimme kaiken muun. Mielestäni onnistuimme siinä, eikä levyllä ole heikkoja kohtia. Ja se on hyvä.
Kun keskustelu kääntyy genreihin, Hanno ilmaisee suhtautumisensa niihin hyvin selkeästi (”Who gives a fuck?!”). Mantaria genret tai minkäänlainen musahifistely ei ole koskaan kiinnostanut. He eivät keräile levyjä, käy muiden bändien keikoilla, eivätkä tiedä mikä musiikki milloinkin on coolia. Tämä asenne on kuitenkin vain osa siitä, mistä heidän persoonallinen tyylinsä muodostuu.
– Taitomme muusikoina ovat rajalliset, joten tuskin osaisimme edes kopioida ketään. Erinch ei esimerkiksi osaa soittaa blastbeatia, enkä minä jotain perinteistä death metallia. Ja se on vaan hyvä juttu. Saamme toki vaikutteita vaikkapa black metallista tai punkista, mutta ainoa mitä osaamme soittaa, on oma versiomme sellaisesta musiikista, josta itse pidämme.
”Kolmannen levyn kohdalla meidän ei pitänyt tehdä täydellistä doom-, rock- tai punk-levyä, vaan oli aika tehdä täydellinen Mantar-levy.”
Vaikka herrat ovatkin omalaatuisuudestaan ylpeiltä on vastaan tullut kuitenkin myös joitain hyvin mairitteleviakin vertailuja.
– Meitä on kutsuttu mustaksi versioksi Motörheadista, mikä on tosi siistiä, koska rakastan sitä bändiä. Se myös istuu meidän persoonaamme hyvin, sillä olemme kuitenkin paljon enemmän rock’n’roll- kuin metallibändi. Vokaalejani on myös verrattu Asphyxin Martin van Druneen, mikä on suuri kohteliaisuus, sillä hän on ehdottomasti suosikki death metal -laulajani.
Tuleva julkaisu on bändin ensimmäinen albumi sen jälkeen, kun Hanno muutti Floridaan, Erinchin jäädessä asumaan Saksaan. Välimatka on vaikuttanut myös biisien tekemiseen.
– Luomisprosessi on muuttunut paljon, mutta se on vaan hyvä asia, sillä saamme hengähdystaukoa toisistamme. Välimatka myös ruokkii luovuutta. Olemme olleet kiertueella käytännössä viimeiset neljä vuotta, ja viimeinen asia, mitä kotiin palattuasi haluat nähdä on bändikaverisi. ”Hei mennään huomenna treenikselle ja ollaan luovia.” Ei onnistu.
Ensimmäistä kertaa kirjoitin koko materiaalin yksin. Ilman paineita, kaikessa rauhassa, milloin ja missä minulle parhaiten sopi. Sitten esittelin ideat Erinchille. Kokosimme biisit käytännössä kuudessa viikossa ja palasimme äänittämään Floridaan, koska halusin tällä kertaa olla lähellä kotiani. Samalla saimme tuotantoon mukaan vähän uusia ihmisiä ja soundia.
Olette tähän mennessä julkaisseet kaksi pitkäsoittoa ”Death by Burning” (2014), ”Ode to the Flame” (2016) ja jälleen albumin nimessä roihuavat liekit. Mikä tulessa oikein viehättää?
– Tällä kertaa se oli itse asiassa täysin sattumaa. Minulla vain sattui olemaan mielessäni siistiltä kuulostava nimi. Sitten vasta tajusin, että siinähän on taas tuli läsnä! Tuli on aina kiehtonut minua niin elementtinä kuin konseptina. Se on vahva. Eikä se huoli mitään lähelleen. Se pyyhkii kaiken tieltään ja sen jälkeen tuhkasta voi syntyä uudelleen kuin feenix. Se edustaa myös intohimoa. Levyn nimessä tuli edustaa erityisesti päänsisäisen tulen lietsomista, ja sitä kuinka ihmiset sokeasti seuraavat johtajia. Koko levy kertoo siitä, että elämme vaarallisia aikoja. Vaarallisin tuli on se, mitä et näe.
Vauhdikas kesä lähenee loppuaan ja pian Hannokin pääsee suuntaamaan takaisin kotiin. Lähitulevaisuuden suunnitelmat herralla ovat hyvin maanläheiset.
– Kun kesärundi on ohi, menen kotiin ja leivon leipää. Keräilemme voimiamme ja lataamme akkujamme ennen kuin palaamme kiertämään Eurooppaa Skeletonwitchin kanssa. Sen pidemmälle en osaa sanoa. Emme koskaan tee kovin pitkiä suunnitelmia. Tykkään tehdä asioita rauhassa. Australiaa ja Etelä-Amerikkaa pitäisi lähteä kiertämään ja se olisikin hienoa, sillä emme ole olleet siellä aikaisemmin.
Mantar on saavuttanut viimeisen neljän vuoden aikana enemmän kuin moni bändi koko urallaan. Herrat itse tunnustavat, etteivät olisi osanneet edes uneksia tällaisesta menestyksestä, mutta mitä jos Mantaria ei olisi?
– En osaa sanoa Erinchista. Hänhän on portsari, joten hän varmaan tekisi sitä. Itse olisin todennäköisesti toimistotöissä kuten nytkin, ja soittaisin jossain toisessa bändissä ihan vaan soittamisen ilosta. Eli tekisin käytännössä samaa asiaa, mutta ehkä vaan eri ihmisten kanssa.
Kun lopuksi kyselen terveisiä bändin suomalaisille faneille, Hanno paljastaa hyviä uutisia.
– Levittäkää sanaa ja käännyttäkää lisää faneja! Selvittelemme jo alustavasti, milloin pääsisimme klubikeikalle Suomeen, koska ihmiset ovat siellä mahtavia ja pidämme Suomesta todella paljon.
Ja lopuksi maistiaiset tulevalta julkaisulta:
https://www.facebook.com/MantarBand/