Tulesta olet sinä tullut ja tuleen sinun on palattava – arviossa Abstraktin ”Uncreation”

Kirjoittanut Heidi Mikkonen - 6.2.2022

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan: kotimainen Abstrakt-yhtye esitteli toisen pitkäsoittonsa ”Uncreationin” maailmalle alkuvuodesta 2021, mittavat kahdeksan vuotta debyyttialbuminsa ”Obsidianin” jälkeen. Vuosi ensiksi mainitun digitaalisen julkaisun ja lyhyempi tovi fyysisen perästä on viimein aika arvioida kyseinen teos myös Kaaoszinessä.

Nelijäseninen kokoonpano esittää sinfonista black metalia, joten meno on paitsi mustanpuhuvaa, myös melodista. Sinfoninen-etuliitettä ei ole läiskäisty ”Uncreationin” päälle kuin helposti irti kuoriutuvaa tarraa, vaan klassisesta musiikista inspiroituva genremääritelmä on leivottu teoksen sisään tiiviisti. Itse kuvailisin albumia jopa ennemmin sanalla oopperamainen tai operaattinen, sillä niin paljon sen rakenne ja sisältö muistuttavat tuota turhaan elitistiseksi moitittua taidemuotoa. Pitkälti instrumentaalinen alku- ja välisoitto jakavat levyn ikään kuin kahteen näytökseen, joissa seurataan kronologisesti etenevää tarinaa ihmiskunnan synnystä, uhosta ja tuhosta. Tunteet ja orkestraatiot ovat suuria ja aiheet filosofisiin sfääreihin yltäviä, mutta tavan tallaajan näkökulmasta kerrottuja. Inhimillisyys ja eeppisyys kulkevat rinta rinnan, ja päätösnumero on itseoikeutetun paisuteltu. Musiikin luomat visuaaliset mielikuvat ovat vahvoja, vaikka niitä ei olekaan lihallistettu näyttämölle. Jopa jonkinlaista resitatiivin ja aarioiden vuorotteluakin on teoksen mittaan havaittavissa, kun huutovokaalisuoritusten välissä kuullaan puolikuiskittua puhetta. Asiaankuuluvasti paikalla on myös kuoro, sekä tietokoneohjelmoituna että ihka elävänä. Kestoltaan ”Uncreation” ei kuitenkaan ole useamman tunnin urakka, vaan tämä pienoisooppera on napakasti ohi alle kuudessakymmenessä minuutissa.

Sävellyksellisesti Abstrakt ei selkeästi ole halunnut mennä kakkosalbumillaan sieltä, missä aita on matalin. Kappaleet eivät ole pelkkää suoraviivaista rymistelyä – vaikka sitäkin toki sopivissa annoksissa tarjoillaan – vaan sisältävät lukuisia pieniä ja suurempia jekkuja tahtilajin- ja temponvaihdoksista monikerroksisiin orkestraatioihin. Ajatustyötä on tehty myös sanoitusten suhteen, joissa käsitellään turhia kursailematta eksistentiaalisen tason kysymyksiä: luomisen ja tuhoutumisen jatkuvaa sykliä, kaaoksen ja järjestyksen välistä kamppailua, uskonnon ja uskonnollisuuden merkitystä ja ihmiselämän mielekkyyttä kaiken tämän keskellä. Albumin maailmankuva on jyrkän kaksijakoinen, vastinparien ympärille rakentuva, ja yhdistelee kiinnostavasti sekä genrelle tyypillistä nihilismiä ja paholaisenpalvontaa, että buddhalaisen filosofian elementtejä. Maailman turhuuteen kyllästynyt minäkertoja saavuttaa valaistumisen kieltämällä oman olemassaolonsa – varsin kirjaimellisesti – ja syntyy uudelleen kärsimystä kylvävänä kuolemanenkelinä, kerta toisensa jälkeen palaavan maailmanlopun airuena. Helvetin liekkejä syleillään puhdistavana ja vapauttavana kokemuksena ja niiden herraa uutena jumalhahmona, joka kääntää luomisprosessin päälaelleen ja johdattaa ihmiskunnan takaisin kaaoksen kosmiseen alkukotiin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Yksittäisistä kappaleista suurimman vaikutuksen tekee ”The Great Chasm of Humanity”, joka on musiikillisesti albumin kokeellisin ja tarinallisesti kenties merkittävin. Vänkyräiset kitarasoolot ja videopelimäistä ambienssia luovat orkestraatiot kuljettavat kertojaa kohti oivallusta, että ihmiselämästä ja siihen aina uudelleen syntymisestä vapautuakseen on auliisti syöksyttävä tuhon ja pimeyden ytimeen. Tämän uuden vakaumuksen löytämistä säestävät katkeransuloiset, ”Uncreationin” mittakaavassa harvinaisilla duurisoinnuilla maustetut melodiat, jotka jysähtävät tajuntaan kuin palkintona haastavan kappaleen loppuun kuuntelemisesta. Tunnelma muuttuu suorastaan riemukkaaksi seuraavalla raidalla ”Prophet of Fire”, jossa kuvaan astuu itse vanha vihtahousu symbolinaan tiedon ja valaistumisen tuli. ”Radiant Darkness” ja ”Screaming for Vengeance” sisältävät niin ikään kieroa svengiä ja tamppaavat eteenpäin vastustamattomasti kuin miehet murha-aikeissa. Kappaleet yltävät maukkaisiin 4–8 minuutin mittoihin ja ovat keskimäärin melko nopeatempoisia, vaikka ”Infernossa” hidastellaankin varsin majesteettisesti. Abstrakt ei kuitenkaan ota itseään liian vakavasti, ainakaan mikäli mainiosta ”Etherstorms”-kappaleesta julkaistua musiikkivideota on uskominen.

Sekä kitara- että rumputyöskentely on levyn mittaan tarkkaa ja monipuolista. Päävokalistin ilahduttavalla voimalla toteutettua kärinää tukevat matalammalta mylväistyt taustahuudot, eikä artikulointikaan ole aivan sieltä epäselvimmästä päästä. Orkestraatiot on toteutettu ammattitaidolla eivätkä ne typisty pelkäksi pauhaavaksi jousi- ja vaskimassaksi, vaan eri instrumentteja on kerrostettu ja nostettu esiin vaihtelevasti. Erityisen herkulliselta kuulostaa ”Prophet of Firen” avaussäkeistö mataline pianosäestyksineen. Äänimaailmassa on kirkkautta ja tilan tuntua, eikä onneksi häivääkään black metalissa taannoin ihannoidusta tahallisen surkeasta äänitelaadusta. Miksaus on erotteleva ja tuo musiikille vaadittavaa painoa – köykäisemmillä soundeilla liitto musiikin ja lyyrisen sisällön välillä olisi jäänyt hataraksi eikä tunnetta hiotusta kokonaistaideteoksesta olisi päässyt syntymään.

Aivan läpi mittansa ei ”Uncreation” kykene pitelemään kuulijaa hyppysissään, vaan allekirjoittanut huomaa keskittymisensä herpaantuvan siellä täällä varsinkin levyn loppupuoliskolla. Silti kyseessä on kunnianhimoinen, kehunsa ansainnut tuotos, jossa riittää pureksittavaa niin sävellysten kuin sanomankin osalta. Vaikka albumi päättyykin nimikappaleensa myötä melko äkillisesti, sen musiikilliset motiivit ja lyyriset teemat jäävät kutkuttelemaan mielen sopukoihin. Vaikutus on tehty.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen