”Tulevan rock-suuruuden nälkäinen debyytti” – synttäriarviossa AC/DC:n ”High Voltage”
17. helmikuuta vuonna 1975 julkaistiin australialaisen rock-jyrän AC/DC:n debyyttialbumi ”High Voltage”. Julkaisu kattoi silloin vain yhtyeen kotimaan, mutta vuotta myöhemmin 1976 tehtiin myös maailmanlaajuinen julkaisu. Laskutavasta riippuen albumi täyttää nyt joko tasan tai reilu 50 vuotta. Albumi on itse asiassa yhdistelmä kahdesta aikaisemmin julkaistusta LP:stä ”High Voltagesta” ja ”TNT”:stä.
Albumin tuotannosta vastasivat Harry Vanda ja George Young (Malcolm ja Angus Youngin isoveli). Tavoitteena oli puhtaasti saada yhtyeen raa´an rokkaava ja iskevä soundi taltioitua nauhalle mahdollisimman rehellisesti ja todenmukaisesti.
Levyn avausraita ”It`s A Long Way To The Top If You Wanna Rock n´Roll” todella tietää paikkansa. Vaikka tältä lätyltä löytyy monta AC/DC-klassikoksikin noussutta biisiä, ei ensimmäiseksi kappaleeksi sopisi mikään muu: Youngien tappavan tarttuvat kitarariffit täydennettynä laulaja Bon Scottin säkkipilli-ilottelulla saavat veren kohisemaan korvissa asti.
Mainos päättyy
Seuraavana mouruava ”Rock n`Roll Singer” jatkaa samantyyppisellä tanakalla riffipoljennolla. Rock-elämään kuuluvista oheisnautinnoista kertova ”The Jack” kuullaan albumilla hieman alkuperäistä versiotaan kiltimmillä sanoituksilla, mutta hymyilyttää siitä huolimatta edelleen – vuosikymmentenkin jälkeen. ”The Jack” on joka tapauksessa ennen kaikkea livekappale, jonka aikana yhtye esittää klassisen ohjelmanumeronsa jättimäisen puhallettavan Rosie-nuken heiluessa sulojensa kanssa ympäri lavaa.
Näiden kahden bluesmaisen groovaavan kappaleen jälkeen seuraa ”Live Wire”, jonka bassopoljento saa polkemaan tahtia saman tien. Tämä on kuultu joskus keikallakin avausbiisinä. Potkii muuten livenä todella tehokkaasti!
Kun perään lähtee vielä yhtä tunnistettavalla rytmipoljennolla ja ”OI! OI! OI!” -huudatuksella ryyditetty ”T.N.T”, on pakko sanoa, että vaikka ollaan vasta levyn puolivälissä, on tässä hittejä ja klassikoita jo enemmän kuin moni yhtye onnistuu luomaan koko uransa aikana.
Mainos päättyy
Loppupuolella meininki vaihtuu taas hetkeksi enemmän blues-pohjaiseen riffittelyyn. ”Can I Sit Next To You, Girl” ja ”Little Lover” kuulostavat etenkin peräkkäin kuultuina yllättävänkin samanlaisilta. Kappaleet eivät ole missään nimessä huonoja, mutta itse en laske kumpaakaan yhtyeen parhaimmistoon. Ne tosin kertovat ainakin sen, kuinka paljon yhtye ammentaakaan bluesin ytimestä – mikä taas itsessään on aina hyvä asia.
Albumin loppupuolella noustaan vielä kerran lentoon, kun viimeisinä kappaleina kuullaan vahvoista naisista ihaillen kertova ”She`s Got Balls” sekä levyn nimikkokappale ”High Voltage”.
Julkaisunsa aikaan ”High Voltage” ei albumina ollut itse asiassa kummoinenkaan hitti, vaan sen voi ajatella olevan enemmänkin huipulle matkalla olleen yhtyeen tienraivaaja. Onneksi tämäkin julkaisu on noussut arvostuksessa monta pykälää ylöspäin ajan saatossa. Debyyttialbumiksi ”High Voltage” on kuitenkin varsin kelpo, ja kyllähän useaakin albumin kappaletta pyöritetään yhtyeen keikkasetissä vielä tänäkin päivänä. Nyt vuosien jälkeen albumin äärelle palatessa läpi kuultaa nälkäinen, intohimoinen ja asialleen omistautunut yhtye, joka palaa halusta tulla kuulluksi. Ja niinhän siinä todella kävi!
Kappalelista: