”Tulikivenkatkuista akrobatiaa” – arviossa Decapitatedin ”Cancer Culture”

Puolan kovan onnen death metal -veteraani Decapitated ei näytä luovuttamisen eikä sen koommin leppymisenkään merkkejä. Huippulaatuisia, genrerajoja kaihtamattomia death metal -levytyksiä aina vuonna 1996 alkaneen uransa alusta asti pihalle tuutanneen nelikon tie ei kuitenkaan ole ollut yhtä ruusuilla tanssimista,– ei lähellekään.

Yhtye sai kammettua toimintansa jaloilleen traagisen 2007 Valko-Venäjällä sattuneen onnettomuuden jälkeen, jossa keikka-auton kyydissä ollut yhtyeen tuolloin 23 vuoden ikäinen rumpali ja perustajajäsen Witek ”Vitold” Kiełtyka menehtyi ja vokalisti Adrian Kowanek invalidisoitui. Vuosikymmen ja kolme albumia myöhemmin yhtyeelle sattui taas.

Viitisen vuotta sitten, ennen Covid ’19-kurimuksia, musiikkimedioita laajemminkin kohahdutti Decapitated – jäsenistön pidättäminen Washingtonin osavaltiossa kesken Yhdysvaltain-kiertueen. Yhtyeen naisfanin nostamien, valheellisiksi osoittautuneiden kidnappaus- ja raiskaussyytteiden ja aiheeseen liittyvän oikeudenkäyntiprosessin jäljiltä yhtye koki jotain mitä ei kenenkään olisi tarvinnut. Samalla ryhmä ärsytettiin äärimmilleen.

Kaiken tämän summana Decapitated on ladannut yhtyeen sanaisen arkun täyteen tulikivenkatkuista rappausta ja asiaa ajanmukaisesti, paikoin räikeän edesvastuuttomasta, oikeudettomasta ja epäreilusta, yksisilmäiseen syyllistämiseen pyrkivästä, toksisesta, totalitaristisesta vaikuttamiskulttuurista.

Albumin alkajaisiksi uhkaava, marssirumpuvetoinen intro ”From The Nothingness With Love” johdattaa kuulijan raivokkaan nimibiisin ääreen. Vokalisti Rafał “Rasta” Piotrowskin murina on armotonta petomaista, auditiivista raatelua. Machine Headin nykykokoonpanossa myöskin soittava kitaristi Wacław “Vogg” Kiełtyka osoittaa puolestaan kekseliäällä mutta fyysisellä, huimasti keskenään varioivalla riffiarsenaalilla olevansa eräs nykyaikaisen, groovaavan death metalin monipuolisimmin ja puhtaimmin hallitsevista kepittäjistä. A-puolen armottomin biisi on Impaled Nazarenen raakuutta ja turpiinvetovimmaa lähentelevä ”No Cure”. Behemothin hyytävää löylyttämistä ja makaabereja, maalailevia tunnelmia yhdistelevä ”Just A Cigarette” edustaa toisena kappaleena myös albumin brutaaleinta reunustaa.

Kokonaisuuden mielenkiintoisimpiin kollaboraatioihin kuuluu ukrainalaisen Jinjerin Tatiana Shmaylukin feattaama kevytrakenteisempi progehiippailu ”Hello Death”, jossa samettisesti aaltoilevat, hypnoottiset sahausriffit tuovat mieleen Devin Townsendin mielikuvituksellisimmat, unenomaisen teokset. ”Cancer Culturen” alkupuoliskon villisti varioiva rytmityö on kauttaaltaan yhtyeen tuoreen rumpalin James Stewartin ja basisti Paweł Pasekin suvereenia taidonnäytettä.

Usein kaltaisensa, timanttisella rytmitajulla varustettu rytmiryhmä jää yhtyeistä puhuttaessa näkyvämpien hahmojen, eli kitaristien ja vokalistien varjoon. Tunnustuksena koko Decapitatedille on sanottavana, että yhtyeen jäsenten kokonaisvaltainen soittotaito on jotain josta 90-luvun death metal -yhtyeet saattoivat vain uneksia.

”Cancer Culturen” vaisuimpien biisien joukkoon kuuluu mielenkiintoisella polyrytmiikalla käynnistyvä emo-henkinen groove metal -biisi, mutta jonka C-osan ärsyttävän munattomiksi autotunetetuista puhtaista lauluista vastaa ”Voggin” uusi bändikaveri, Machine Head -keulamies Robb Flynn.

Jopa perinteistä heavy metalia sen doomimmalta nurkalta lähestyvä ”Suicidal Space Programme” kimpoaa varhaisen Sepulturan ja Morbid Angelin tapaiseen, mullanmakuiseen, eläimelliseen speed thrashaukseen. Biisin loppuosan Pete Sandoval -tyyppisestä, kipakasta tuplabasareiden leivonnasta irtoaa Stewardille roppakaupalla lisää innokkaasti näytettyjä sarvimerkkejä.

”Lockedin” mäiskeen seasta pintaan nousevat, äkkiväärän veijeät jazz-otteet tuovat vahvan assosiaation Voivodiin. Biisin kulmikkaan ennalta-arvaamattomuuden myötä kappaleen vetovoima nousee erääksi albumin suurimmista.

Kokeellisen groovavuuden malliesimerkki, todella fyysisesti, millintarkasti mutta minimalistisesti kielisoitinten osalta soitettu, pieni musiikillinen ihme kantaa nimeä ”Hours As Battlegrounds”. Edes pienoisia Rush-elementtejä kaihtamatta yhtye venyttää kappaleella osaamisalueensa rajaa häikäilemättä yli klassisen ja progressiivisen rockin rajojen. Albumin raskainta mutta samalla armottominta osastoa edustaa sen päätösnumero ”Last Supper”, jonka kontrastina maanmiestensä Vaderin kaltaiseen valtavaan blast-turbulenssiin mukanaan imaisevat, armottomat murhariffit rappaavat jykevän kokonaisuuden maaliin anteeksipyytelemättömästi.

”Cancer Culture” on harkitun, musiikillisen katarttisen puhdistautumisen malliesimerkki. Toisaalta se on monipuolisimpia mutta samalla synkimpiä valtavirran death metal -albumeja aikoihin. Kyseessä on myös mallikelpoinen taidonnäyte siitä, kuinka yhtyeen kohtaamat vastoinkäymiset tulee kanavoida rujoksi säveltaiteeksi.