Tulimerta ja iloisia jälleennäkemisiä: Rock In The City – kiertue polkaistiin käyntiin Lappeenrannasta

Perjantain 23.7.2021 aamun tunnelmat Rock In The City- festivaalikiertueen ensimmäisen päivän startatessa olivat hieman jännittyneet ja epätodellisen tuntuiset. Mietin vielä paikan päälle kävellessäni sitä, toteutuukohan tapahtuma oikeasti koronatilanteen ollessa edelleenkin niin haasteellinen. Lappeenrannan kansalaistorille jo toista kertaa pystytetty festivaali oli ensimmäinen tämän kesän Rock In The City-festivaalikiertueen tapahtumista, jota ei oltu jouduttu peruuttamaan ja myös monelle bändille se vuoden ensimmäinen festari jolla esiintyä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan sen piti olla järjestyksessään kesän kuudes festivaalikiertueen tapahtumista. 

Käsidesit taskussa, maski naamassa ja rokote olkapäähän otettuna festivaalialueelle saapuessani tapahtuma kuitenkin konkretisoitui pian. Luulin tulleeni paikalle hyvissä ajoin, mutta sainkin huomata ihmisiä todella saapuneen sankoin joukoin paikalle ja joutuvani jonottamaan pitkän letkan jatkeeksi. Onneksi järjestelyt toimivat erinomaisesti ja jono liikkui ripeästi, joten ehdin sisään ennen ensimmäistä keikkaa.

En ollut käynyt aikaisemmin Rock In The City – festivaalissa ja yllätyin iloisesti huomatessani, kuinka näppärästi Lappeenrannan keskustaan ostoskeskusten kupeessa sijaitsevalle aukiolle olikaan saatu rakennettua toimiva festarialue. Kansalaistorille oli rakennettu keikkaesityksiä varten yksi iso lava, toria ympäröivät ravintolat ja kojut ja sieltä löytyi pöytiä ja penkkejä. Paikalta saattoi ostaa hattuja ja aurinkolaseja, mikä näissä helteissä oli oikein mahtavaa. Myynnissä oli tietenkin myös bändipaitoja ja kaikkien iloksi alueelta löytyi riittävästi bajamajoja. Tori ei ollut valtava alue, mutta hauskalla tavalla tuntuikin siltä, että meni minne vaan, pysyi lavan tuntumassa ja tapahtumien ytimessä.

Rock In The City tarjoili Lappeenrannan ohjelmassaan yleisölle perjantaina ja lauantaina monen sorttista metallia, punkkia ja hardrockia kotimaisen raskaamman musiikin kärkinimien esittäminä. Koko festivaalin juonsi mainio Sini Supreme. 

Festivaalin ensimmäistä esiintyjää Turmion Kätilöitä odotellessani siinä rockyleisöä katsellessa ja auringon paistaessa ilo alkoi kuplia vatsassa nousten pikkuhiljaa päähän kuin shamppanja – Ihan kohta näkisin ensimmäisen festarikeikan yli puoleentoista vuoteen! Samanlainen tunnelma tuntui olevan myös bändillä, jolle keikka oli myös vuoden ensimmäinen. Tämä kuopiolainen industrual metal yhtye palauttikin kauan kaivattuun festarimaailmaan jo lavalle astuessaan bändin visuaalisen ilmeen lävähtäessä silmille. Bändin hervottomien juttujen ja diskobiittien saattelemana yhä pimenevään metallijytkeeseen räävitön show ravisteli yleisöstä varmasti viimeisenkin jähmeyden pitkän korona-ajan kotoilun jäljiltä.

Peer Günt saapui lavalle ”Vuorenkuninkaan luolassa” – kappaleen intron tahdissa ilman sen kummen alkuspiikkejä. Ammattitaito huokui bändin joka otteessa ja sen soittama hard rock kuulosti erinomaiselta. Yhtyeen laulajan Timo Nikin esittäminä kappaleen sanoitukset tuntuivat aidoilta kertomuksilta elämästä ja vanhat hitit koskettivat vielä vuosikymmenten jälkeen. Keikan aikana havaitsin, miten paljon olinkaan kaivannut laadukasta livemusiikkia; sitä miten ainutlaatuisen hienoa onkaan saada olla läsnä, kun hyvä musiikki vaan tapahtuu lavalla. Tämän bändin takapenkillä sai nauttia hyvästä menosta keikan alusta loppuun asti. Myös muu yleisö tuntui keskittyvän hillittömän heilumisen sijaan kuuntelemiseen, mutta intoutui laulamaan yhtyeen isompien hittien kuten ”Backseatin” ja ”I Don’t Wanna Be a Rock’n’Roll Starin” soidessa. Bändi selvästi nautti esiintymisestä. Keikan loppua kohden yleisö vaati lisää löylyä ja yhtye heitti.

Lauteet olivatkin jo melkoisen lämpimät punk-yhtye Klamydian keikan koittaessa. Yleisö vaikutti yhtäkkiä triplaantuneen ja Klamydia-paitaisia faneja vilisi silmissä siellä täällä. Ihmismeri tuntui osaavan ulkoa bändin jokaisen kappaleen ja lauloi iloisesti mukana myös sen esitellessä uudempaa materiaaliaan. Yhtyeen tänä vuonna ilmestyneeltä levyltä ”Hiljainen pöytä lähellä orkesteria” bändi soitti kappaleen ”Pieni Suuri Elämä”, joka väläytti bändin herkempää puolta. Punkkareiden mietteet ja uudet kappaleet tuntuivat liittyvän vahvasti vanhemmuuteen, mikä puhuttelikin festarin aikuista yleisöä. Varmuudella, ilolla ja asenteella vedetyt tarttuvilla melodioilla höystetyt kappaleet elämänmakuisine sanoituksineen olivat omiaan kesäisen festaritunnelman fiilistelyyn. Yhtyeen encorena esittämä ”Pienen pojan elämä” olikin varsin liikuttava ja yhteisöllinen kokemus yleisön osallistuessa siihen niin sydämellä. 

Seuraavana vuorossa olikin sitten Mokoma, joka kotikentälle noustessaan otettiin rakkaudella vastaan. Bändi säteili iloa liveyleisölle esiintyessään ja otti koko lavan haltuun osoittaen olevansa todella kovassa iskussa. En varmasti ollut ainoa, joka oli onnellinen siitä, että nämä tyypit pääsivät taas lavalle. Uudelta ”Ihmissokkelo” albumilta esitetyt kappaleet toimivat yleisön kanssa hienosti, minkä lisäksi vanhemmista biiseistä koostuva thrash metal hittikimara lämmitti varmasti jokaisen hartiat. 

Sonata Arctica loihti kesäiseen iltaan lavalle kimmeltävän talviyön bändin viimeisimmän levyn kansikuvan komeillessa yhtyeen taustana. Sinisissä valoissa laulavan Tony Kakkon tunteellinen laulu herkisti tunnelmaa kauniiden syntikkameloidioiden soidessa ja käsimerien aaltoillessa yleisössä. Nähtiinpä keikan aikana silti asiallista moshaamistakin. Bändin settilistaan teki paluun muutama vanhempikin kappale, joista yleisö oli iloitsi. Keikka oli tällekin yhtyeelle vuoden ensimmäinen ja se tuntui olevan todella lämpimästi kiitollinen saatuaan esiintyä festivaaliyleisölle. 

 Perjantain suurimmat odotukset ainakin omalla kohdallani kohdistuivat illan viimeiseen esiintyjään, Lemin metallisirkkeliin Stam1naan. Yhtyeen keväällä tekemä ”Novus Ordo Mundi”- albumin levynjulkaisu-striiimikeikka oli nimittäin lupaillut mahtavaa livemeininkiä. Bändiä odottikin hyvissä ajoin itseni lisäksi iso määrä faneja lavan edustalla. Yleisö joutui odottamaan hieman pidempään kuin aiempien keikkojen kohdalla, sillä jostain syystä bändi pääsi aloittamaan myöhässä. Yhtye huudettiin lavalle ja lavalle päästyään se aloitti heti hyväntuulisen tykityksen. Ja olihan bändi kova. Vieressäni yleisössä seisova ihminen huikkasi minulle, että “Stam1na ei petä koskaan” ja olen samaa mieltä. Keikka käynnisti bändin ”Novus Ordo Mundi” kiertueen ja uudelta levyltä soitetut kappaleet saivat yleisön täyden hyväksynnän päiden hytkyessä niiden tahdissa. Mokoman kitaristi Tuomo Saikkonen ilahdutti ilmestymällä keikan aikana lavalle laulamaan taustoja. Stam1nan lopetettua keikkansa yleisö huusi bändiä takaisin vielä juontajan hyvän yön toivotusten jälkeenkin. 

Lauantain 23.7. festivaalipäivän käynnisti kotimaisen hard rockin legenda Kotiteollisuus. Vaikka alkuun vaikutti siltä että päivä alkaisi hieman kankeammin ja hiljaisemmin edelliseen verrattuna, oli keikan alkaessa Kansalaistori täynnä. Bändi heitti velmua läppää tuttavallisesti kotiyleisön ja toistensa kanssa. Laulaja Jouni Hynynen väitti bändin basistin Janne Hongiston jopa keikkatauon aikana unohtaneen, kuinka ”Helvetistä Itään” – kappaleen sointukulku menee. Keikalla kuultiin yhtyeen uusia ja todella tarttuvia kappaleita sen keväällä julkaisemalta “Jumalattomat” albumilta ja ne upposivat yleisöön kuin kuuma veitsi voihin. Valehtelematta, ”Saatanan työmaa” soi päässäni nytkin.

Hanoi Rocks-legendojen Michael Monroen ja Sami Yaffan sekä mm. HIM:istä tutun Mikko ‘Linde’ Lindströmin muodostama trio soitti kitaroilla ja bassoilla kappaleita Monroen soolouralta sekä huolella valikoituja covereita. Crimsoninpunaisessa satiinipaidassaan ja samanvärisessä kitarassa Monroe loisti kilpaa helleauringon kanssa ja kertoili kiehtovia tarinoita Rock’n’Rollin ihmeellisestä maailmasta. Ilmeisesti Lappeenrannassa tähti oli kokenut joskus 70-luvulla väkivallan uhkaa, mutta selvinnyt altavastaajana yksin neljää vastaan hienosti ehjin nahoin, mikä sai festarikansalta raikuvat suosionosoitukset. Värikkään bändin esittämät rockcoverit eivät tuntuneet olevan ehkä aivan yhtä tuttuja juuri tälle paikalliselle yleisölle, kuin mitä Kotiteollisuuden esittämät kappaleet olivat olleet, kunnes päästiin keikan loppua kohden. Setiltä löytyvät Hurriganes ja Hanoi Rocks-coverit saivat yleisön laulamaan, hyppimään ja tanssimaan riemusta. Yaffa bongasi yleisön seasta Sleepy Sleepersin Silu Seppälän, jonka aikoinaan Yaffalle jakaman maksan toimintaan liittyvän vinkin tämä auliisti jakoi yleisölle. Keikka jäi mieleen todella positiivisena kokemuksena; sen aikana sai nauraa, tanssia, laulaa sekä kuunnella todella hienosti esitettyä hyvää musiikkia. 

Brother Firetribe oli itselleni entuudestaan tuntemattomampi, mutta muun yleisön selvästi kovasti odottama. Rock In The Cityn tunnuskappaleen säveltänyt AOR-yhtye hyppäsi lavalle itsevarmoin elkein ja meininki oli varsin cool yleisön huutaessa yhtyeen nimeä. Kiireisen Emppu Vuorisen edeltävänä vuonna jättämä yhtye tuntui pärjäävän myös ilman maailmankuulua Nightwish-kitaristia. Bändiltä tänä vuonna ilmestynyt single “Thrunder Rising” oli jo selvästi suuri hitti riehakkaasti tanssivan yleisön joukossa. Edes laulajalta tipahtanut mikki ei haitannut menoa vaan bailut jatkui yleisön tanssiessa iloisesti jopa piirissä. Rock In The Cityn ehkä tähän mennessä villeimmät tanssit olivat tämän yhtyeen keikan aikana. 

Ja sitten päästäänkin oman henkilökohtaisen festarikokemuksen kohokohtaan. Näin nimittäin myöskin Apocalyptican ensimmäistä kertaa livenä. Vaikka tiesin yhtyeen jo vuosikymmenten takaa ja olin kuullut bändiä levyltä, en kaikesta huolimatta osannut varautua vastaavaan. Kun saavuin keikka-alueelle, bändi oli jo ehtinyt aloittaa soittamaan keikkansa ensimmäistä kappaletta ja tunnelma lavalla oli aivan uniiikki. Bändin jäsenten soittaessa hurjasti kauniilla selloillaan savukoneen luoman usvan ympäröimänä yhtye näytti ja kuulosti ihan maagiselta. Leveästi hymyilevän bändin perustajajäsenen Eicca Toppisen ilo tarttui yleisöön yhtyeen esitellessä sen uudempaa instrumentaalimateriaalia. Kohta lavalle asteli myös bändin kanssa tänä kesänä kiertävä Timpe Johnson, joka tavoitti yhtyeen musiikin mahtipontisuuden tulkinnallaan hienosti. 

Olen kuullut Metallican “Nothing Else Mattersin” varmasti sen sata kertaa elämäni aikana, mutta nyt instrumentaaliversiona kappale pääsi vielä yllättämään ja kyyneleethän siinä herahti silmiin. Pohdin, ettei Toppisen sydämen ja soittimen välissä ole varmasti mitään, niin tunteella tämä soitti. Yleisö suorastaan ulvoi bändille keikan loputtua ja pienestä torista lähti yhtäkkiä valtava meteli. Yhtyeen pitkän uran ensimmäinen keikka Lappeenrannassa oli menestys. Vaikka esitys tuntui olevan ohi aivan hetkessä, se jäi rätisemään verkkokalvoille vielä pitkään. 

Keikan aiheuttamasta shokista minut herätteli takaisin maanpinnalle bändi, joka on varmasti mahdoton olla huomaamatta: metalliyhtye Battle Beast rymisteli valokeilaan bändin karismaattisten jäsenten loikatessa lavalle sarvikruunuun sonnustautunut Noora Louhimo keulillaan. Musiikin vyöryessä kansalaistorille ja sen yli bändi otti tilaa haltuun mailikaupalla. Tämän bändin soittama powermetal voimaannutti varmasti jokaisen kuulijan ja tori jalkojen alla vavahteli ja jyskyi yleisön tampatessa sen kivilaattojen päällä.

Nooralla tuntui olevan hallussaan aivan käsittämätön määrä energiaa, jota tämä säteili glitteriripsien kimallellessa esityksen näyttävän pyrotekniikan välkkeessä ja mikä ennen kaikkea kuului hänen laulussaan. Koko bändillä vaikutti olevan lavalla todella hauskaa ja tuli mieleen, että tuossa yhtyeessä olisi varmastikin kivaa soittaa. Erittäin kivaa oli silti myös keikkayleisössäkin. Yhtyeen lavashow oli todella viihdyttävä tuoden esiin sen jokaisen hurmaavan jäsenen. Bändin keskinäinen positiivinen vuorovaikutus levisi yleisöön ja jätti hymyn huulille.

Lauantain ja koko festivaalinen viimeisenä esiintyjänä lavalle astui suomalaisen mytologian inspiroima progressiivista metallia soittava ja maailmallakin mainetta nittänyt Amorphis. Yhtyeen laulaja Tomi Joutsen tunnusti pitkän keikkatauon jäljiltä punttiensa tutisevan harvinaisen paljon. En tiedä, kuinka paljon se vaikutti esitykseen, muuten kuin että bändi oli todella läsnä ja tuntui nauttivan joka hetkestä ja teki alusta asti otteillaan selväksi, että kyseessä on todella kova bändi. Eihän näiden ammattilaisten soittoa häiritse varmasti mikään. Bändin musiikki meni luihin ja ytimiin laulajan vaihtaessa taidokkaasti laulusta örinään ja takaisin. Bändi hemmotteli sen faneja palauttamalla settiinsä pari siltä pitkään poissa ollutta kappaletta. Täysikuun kiipiessä taivaalle festivaali oli hyvä päättää yhtyeen viimeisenä esittämän kappaleen “House of Sleepin” ja yleisön yhteislaulun heijaamana. Jokaisen hetken koitin tallentaa tarkasti mielikuviini ja toivoin, ettei seuraavaa festivaalia tarvitsisi odottaa niin pitkään.  

On hankalaa keksiä tästä festariviikonlopusta mitään negatiivista sanottavaa. Järjestelyt toimivat ja tunnelma oli varsin sydämellinen kaiken kaikkiaan.  Ehkä  penkkejä olisi voinut olla useampia ja myös naisartisteja voisi olla enemmän esiintyjien joukossa. Bändikattauksessa ei myöskään uudempia tulokkaita liiemmin nähty, mutta eivät nämä kestosuosikit syyttä ole paljon kuunneltuja ja arvostettuja! Esitykset olivat aivan huikeita, ja monella bändillä oli soitettavaan aivan uutta tuotantoa. Lienee sanomattakin selvää, ettei yksikään bändi vaikuttanut tänä viikonloppuna hommaansa kyllästyneeltä. Yhtyeet tuntuivat olevan festivaalista vähintään yhtä innoissaan kuin kävijätkin.

Lappeenrannan Kansalaistorilla järjestetty Rock In The City- festivaali keräsi perjantain ja lauantain aikana reilut 5000 kävijää. Kesällä 2019 lanseerattu ja tuolloin yli 50 000 kävijää kerännyt festivaalikiertue järjestetään kuluvan kesän aikana vielä Keravalla, Joensuussa, Jyväskylässä ja Porissa. 

Raportti: Satu Haiko

Kuvat: Olga Davydova