Tulta, tuplabasareita ja Saatanaa – Dimmu Borgir, Behemoth ja Dark Funeral 27.10. Helsingin jäähallissa
Dimmu Borgirin, Behemothin ja Dark Funeralin tähdittämä In League With Satan -kiertue saavutti 27. lokakuuta Helsingin jäähallin. Synkeää syysiltaa säestäneet teatraaliset esitykset tarjosivat loppuvuoden edestä tuplabasarien täyteistä tykitystä, pyroefektejä ja Saatanan täyteisiä sanoituksia. Edellispäivänä jäähallin lämmittäneet Soilwork, Orbit Culture ja Amon Amarth olivat valmistelleet allekirjoittaneen vastaanottavaiseen keikkafiilikseen. Synkästä musiikista huolimatta olin siis optimistinen, että rankkojen, ähkyjen ja nyrpeiden yhtyeiden iltamasta selvittäisiin hengissä. Teemallisesti kolmikko sopi nähdäkseni hyvin yhteiskeikalle, ja nimenomaan siinä järjestyksessä, että musiikillisesti värikkäin ja fiilikseltään elämänmyönteisin Dimmu Borgir oli illan päättävä esiintyjä.
Dark Funeral
Katsomo oli vasta puolillaan, kun ruotsalaisen Dark Funeralin paatoksellisen pitkä intronauha käynnistyi. Haarniskoihin pukeutuneet örkkimäiset hahmot astelivat lauteille, ja setin starttaavan ”Unchain My Soulin” uhkaava riffi valloitti jäähallin. Ylväs lavastus ja jopa toimivat saundit antoivat keikalle vielä hyvän ensivaikutelman. Minulla on ollut yhtyeeseen sellainen suhde, että en bändin visuaalisesta näyttävyydestä huolimatta ja ottaen huomioon itse musiikin yksinkertaisuuden ja yksitoikkoisuuden aivan ymmärrä sen suosion ja ylistyksen perusteita. Vaatiihan sellaisen mätön esittäminen aivan ultrateknistä soittotaitoa, vaikkei se mikään takuu kiinnostavalle biisimateriaalille vielä ole. Halusin antaa yhtyeelle mahdollisuuden livenä todetakseni se valitettavasti vain enemmänkin alleviivaavan aiempaa käsitystäni yhtyeestä.
Suoraviivaistettuun paahtoon pelkistetty haudanvakava esitys kääntyi nimittäin nopeasti liki komedian puolelle, kun luotisuoraan soitetut blast beatit ja mollisointujen täyteiset kitarasahaukset toistivat toisiaan kappale toisensa jälkeen vailla dynamiikan häivää. Homma on tiivistetysti sanottuna vedetty niin pahasti överiksi, ettei se enää lähde. On tietysti ansiokas saavutus, että yhtye on toteuttanut lähes yksinomaan itsetarkoitukselliseen nopeuteen nojaavaa kaahausta jo kolmekymmentä vuotta ja kerännyt sinä aikana suuren kuuntelijakunnan. Ero black metalin parhaimmistoon lukeutuvien nimien musiikkiin on mielestäni pohjimmiltaan räikeä. Helsingin iltamassa kuullun setin perusteella pimeyden soturien ilmaisua voisi kuvailla kirjana, joka koostuu maksimissaan kolmesanaisista virkkeistä, joista jokainen päättyy huutomerkkiin. Lajin taitajien ilmaisua voisi sen sijaan luonnehtia parhaimmillaan jopa runolliseksi. Tiukasti soitettu, ärhäkkä ja kevyesti nauraamaankin laittanut esitys tiivistettiin inhimillisyyden nimissä puoleen tuntiin, jonka aikana kuultiin ”Unchain My Soulin” lisäksi ”The Secrets of Black Arts”, ”The Arrival of Satan’s Empire”, ”Let the Devil In” ja ”Where Shadows Forever Reign”.
Mainos päättyy
Behemoth
Puolen tunnin tauon jälkeen siirryttiinkin sitten toiselle planeetalle. Hyökkäävä ja rytmilliseltä pohjaltaan eläväisempi Puolan jätti Behemoth veti salin liki täyteen, vaikkei päivän konsertti lopulta ollutkaan aivan loppuunmyyty. Saundit toimivat keskikohdille permantoa vailla suurempia valittamisen aiheita. Yhtyeen soitto oli tinkimätöntä, tiukkaa ja koko keikan olemus erittäin vaarallinen ja aggressivinen. Näytös mässäili alusta asti maksimaalisella vimmalla pyroefektejä, savuja sekä muita show-elementtejä. Miinuspuolena tulikin sitten se, että puolessa välissä kaikki mahdollinen suurieleisyys oli nähty ja koettu, eikä mikään päässyt yllättämään enää viimeisellä puoliskolla, eivätkä toisaalta samat kikat tuntuneet enää missään. Parhaimpina hetkinä show oli upea, mutta kokonaisuutena keikasta tuntui uupuvan kaivattava draamankaari ja kehitys. Toisaalta överiksi vetäminen tyylillisenä valintana ei ole myöskään seikka, jota osaisin joskus arvostaa sen ansaitsemalla tavalla. Kolmetoista biisiä kattaneeseen settilistaan mahtui kappaleita jopa kahdeksalta eri albumilta, ja niiden joukkoon lukeutui henkilökohtainen suosikkini ”Bartzabel”. Encore ”O Father O Satan O Sun” tuli aivan puskista, sillä luulin setin jo loppuneen ja kerkesin karata melkein olutjonoon asti, kun keikan varsinainen päätösbiisi starttasi. Kaikkineen Behemoth toimitti keulahahmo Nergalin johdolla energisen, synkän mutta karismaattisen tulen ja tuplabasarien täyteisen säästelemättömän esityksen.
Dimmu Borgir
Dimmu Borgirin onnen sävyjen vivahteita sisältävän tuotannon tarkoitukseksi muodostui pelastaa keikkakansa kaikelta äsken kuulemaltaan pimeydeltä ja pahalta. Norjan legendaarisimpiin ilmiöihin lukeutuva sinfonisemman metallin mahtinimi suoriutui tehtävässään kertakaikkisen mainiosti! Hieman vähemmän show’hun, mutta kuitenkin kauniin visuaalisuuden tarjonnut rikkaaseen äänimaisemaan keskittynyt esitys vei katsojan monen kirjavien tunnetilojen äärimmäisiin sfääreihin. Monumentaalisen ”Mourning Palacen” lyöminen heti toisena keikkasetissä oli viisas ratkaisu, sillä sillä tehtiin merkittävä pesäero siinä vaiheessa iltaa kuultuun nihilistisyyteen. Kylmät väreet valtasivat kehon vastustamattomasti, kun biisin kertosäkeen viettelevän kaunis syntikkakuvio kaikui hallissa. Saundit olivat läpi setin siistit, meininki riittävän eloisaa ja laulaja Shagrathin ääni vahvassa vedossa. Uuden ”Grand Serpent Risingin” -albumin kappaleiden lisäksi bändi löi kehiin uransa parhaimmistoon lukeutuvia hittejä.
Kahdeksan vuotta sitten julkaistu ”Council of Wolves And Snakes” toimi kauniisti hitaampana maalailuna. Satumainen ”Reptile” oli yllätys, jonka kuulemista en osannut odottaa. ”The Serpentine Offering” oli nostalginen kokemus, rytmikäs ”Puritania” laittoi vastustamattomasti moshaamaan, ja ”Gateways” toimi sopivasti setin massiivisimpana kappaleena. Hiuksen hieno miinus siitä, että joissain yksittäisissä kohdissa bändi joutui turvautumaan taustoihin. Realiteettien puitteissa ratkaisun voi kuitenkin ymmärtää, eikä se häirinnyt keikkakokemusta. Loppupuolella Behemothin laulaja-kitaristi Nergal vieraili lavalla, kun yhtye esitti Venom-yhtyeen coverin ”In League With Satan”. Kiertueen teemakappaleen esityksen kannalta Nergalin fiittaus oli osuva ratkaisu, sillä onhan hänen menossa energiaa ja show-elementtiä enemmän kuin Shagrathilla. Yhteensä 12 biisiä kestäneen keikan päätti ”Progenies of the Great Apocalypse”.
Yhteenveto
Illan yhtyeistä Behemoth oli ainoa, jonka keikan olin nähnyt aiemmin. Tuon kokemuksen perusteella olisin voinut kuvitella sen tarjoavan kaikista väkevimmän esityksen, mutta ehkä uutuudenviehätys korosti sitä, miten radikaalisti ennakko-odotukset menivät lopulta uusiksi. Vaikkei musiikissa pohjimmiltaan olekaan kyse mitalien jaosta, oli illan myötä iso kiusaus alentua johonkin sen kaltaiseen. Tuotantohistoriassaan heikoimmillaan yksiulotteisessa maksimalismissa uiva Dimmu Borgir ymmärsi nyt tyylin ja tunnelman päälle enemmän kuin sitä edeltäneet yhtyeet yhteensä. Se on tietysti jokaisen illan yhtyeen tietoisesti brändiinsä kirjoittama ilmiö, eivätkä edeltävät esiintyjät tavoitelleetkaan musiikillaan Dimmu Borgirin sinfonisen soitannan kirjavuuden mosaiikkia. Olkoon joka tapauksessa niin, että tuona iltana kyseinen yhtye toimi itselleni helvetisti paremmin. Bändin ilmaisu on kotisoitossa kuunneltuna herkästi turhan ähkyä, ja kokonaisen albumin kuunteleminen saattaa osoittautua raskaaksi. Helsingin jäähallissa kuullun vedon perusteella Dimmu Borgirin ilme oli yllättävän raikas ja ihailtava. Vaikka viimeisen puolentoista vuosikymmenen aikana ilmestyneet albumit ovat saaneet ristiriitaisen vastaanoton, ja bändistä on saattanut muodostua käsitys, että se on jo nähnyt parhaat päivänsä, ei laskusuhdanteen vivahteistakaan ollut merkkejä kokemani konsertin perusteella. Norjan supertähti todisti päinvastoin olevansa yllättävän ryhdikkäässä vedossa!
Kirjoittanut: Lauri Nieminen
Kuvat: Kai Lukander
