Tummanpuhuvaa tanhumusiikkia Tuonelasta – 10 vuotta Korpiklaanin ”Manala”-albumin julkaisusta

Suomalainen folk metal on vuosien saatossa noussut menestyväksi vientituotteeksi kansainvälisillä metallimarkkinoilla, ja 3. elokuuta 2012 genren ehdottomiin kärkinimiin lukeutuva Korpiklaani laukaisi uuden albumin humppametallin tähtitaivaalle levy-yhtiö Nuclear Blastin kautta. Yhtyeen kahdeksas pitkäsoitto ”Manala” nauhoitettiin Lahden ja Hollolan tienoilla yhteistyössä Petrax-, Wave- sekä Villvox-studioiden kanssa, ja albumin tuotannosta vastasi Aksu Hanttu. Varsin esteettisen kansitaiteen levylle tuotti graafikko Jan Yrlund, ja päätoimiseksi sanoittajaksi albumille pestattiin jo aiemmin yhtyeen kanssa tiivistä yhteistyötä tehnyt Tuomas Keskimäki. Kansalliseepoksemme Kalevala on Korpiklaanin historian aikana esiintynyt yhtyeen sanoituksissa runsaasti, mutta ”Manalan” säkeistöissä perisuomalaiset myytit pääsevät entistäkin runsaammin esille kyseisen teeman jatkuessa vakaasti pitkäsoiton alusta loppuun saakka. Kokonaisuutena albumi on runsas, ja kappaleiden sävy vaihtelee kepeästä tanssittamisesta synkeään ja raskaaseen, kaihoisan joikun värittämään poljentoon. Kappaleita säestää niin kutsuttujen jokametallimuusikon soitinten lisäksi laaja akustisten soittopelien kirjo aina huiluista oktaavimandoliinin kautta ”Rauta”-musiikkivideollakin esiintyvään hurdy gurdyyn eli kampiliiraan.

Korpiklaanin kokoonpano koki albumin julkaisun tienoilla hienoisia muutoksia, sillä albumilla oli ensimmäistä kertaa mukana yhtyeen nykyinen viulisti Tuomas Rounakari. ”Manala” jäi myös yhtyeen silloisen haitaristin Juho Kauppisen viimeiseksi julkaisuksi Korpiklaanin riveissä. Yhtyeen muuhun kokoonpanoon kuului laulaja Jonne Järvelän lisäksi kitaristi Kalle Savijärvi, basisti Jarkko Aaltonen sekä sittemmin vaihtunut rumpali Matson Johansson. Levyä juhlistettiin Helsingin Virgin Oilissa julkaisupäivänään, jonka jälkeen orkesteri pääsi starttaamaan ”Manala”-kiertueensa Pohjois-Amerikassa muun muassa Moonsorrowin, Týrin sekä Metsatöllin kanssa.

Alisen maille astutaan varsin värikkäästi ja räjähtävästi nopeatempoisella, pelottomalla ”Kunnia”-kappaleella, jossa Järvelä demonstroi ääniskaalaansa heti kättelyssä kirkkaan, heleän joikun kautta. Vauhtia tursuava kappale toimii albumille hyvänä avaajana ja tehokkaana herättelijänä, ja räimintää päästään jatkamaan heti perään ”Tuonelan tuvilla” -kappaleessa, jossa suunta kuitenkin muuttuu selkeästi ”Kunniaa” synkemmäksi alun messevän slide-riffin saatellessa kuulijan kohti matalampaa nuottia. Väinämöisen mereen suistumisesta kertovan kappaleen sanoitukset on suurelta osin lainattu suoraan kansalliseepoksemme kuudennesta runosta, joten sanoitusten kielioppi edustaa selkeästi albumin vanhahtavampaa ja runollisempaa ääripäätä. Korpiklaanillehan tämä kuitenkin sopii, ja Kalevalan kielioppi vääntyy luonnolliseksi osaksi tummasävyistä soitantaa.

Kolmas kappale ”Rauta” taas suuntaa fokuksen vauhdista tasaiseen rytmiin, ja suorastaan hokemaksi muotoutuva ”iske, iske, iske” -toisto jääkin päähän pyörimään pitkäksi aikaa. Edelleen yhtyeen keikoilla yleisöstä valtaisasti ääntä kirvoittava persoonallinen poljento sai osakseen albumin ainoan musiikkivideon, jonka voit katsastaa alta.

Varsin kiinnostavasta kansanuskomuksesta inspiraationsa ammentava ”Ruumiinmultaa” ansaitsee omissa kirjoissani albumin moniulotteisimman kappaleen tittelin. Kirkas joikunomainen laulusuoritus on kappaleessa jälleen vahvassa osassa, ja sen lomaan mahtuu sulavasti myös maittava kakofonia rytmikästä harmonikkaa, viulun vingahduksia sekä leikitteleviä rumpufillejä. Kappale tuntuu suorastaan loitsinnalta, ja samankaltainen tunnelma jatkuu heti perään albumin viidennessä kappaleessa, oluen synnystä kertovassa ”Petoeläimen kuolassa”. Menneinä vuosina alkoholipainoitteinen ilonpito on ollut eräitä yhtyeen kiistattomia tavaramerkkejä, mutta ”Manalan” kohdalla on kiintoisaa huomata, että ”Petoeläimen kuola” jää albumin ainoaksi jollain tapaa iloliemeen viittaavaksi lauluksi. Vanhempaa tuotantoa edustavaa, ”Happy Little Boozer/Beer Beer” –tyylistä rallattelua kappale ei kuitenkaan suinkaan ole, vaan soitanta puskee albumia jälleen kohti tummasävyisempää ääripäätä.

Pitkäsoiton puoleenväliin sijoittuvassa, kauniin maanittelevassa ”Synkkä”-rallissa kielisoittimet esiintyvät edukseen, ja balladinomainen kappale kieltämättä tekee terää tässä vaiheessa albumia aiempien, railakampien rallien jälkeen. Rauhaa ei kestä kuitenkaan kauaa, sillä seuraavaksi on vuorossa ”Manalan” lahja folk metal -maailmalle, eli vain 10 vuodessa klassikoksi muodostunut metalliversiointi ”Ievan polkka” -kansansävelmästä. Tanhuttava, iloinen ”Ievan polkka” on vakiinnuttanut asemansa yhtyeen settilistoilla, ja digitaalisilla alustoillakin sen suosio on ollut vuosien saatossa kunnioitettavan runsas, lähestyen jopa ”Vodka”–ikivihreää vuodelta 2009.

Albumin julkaisun aikaan yhtyeen tuoreen viulistin, Tuomas Rounakarin, vaikuttava taidonnäyte on instrumentaalinen ”Husky-Sledge”. Rekiretki alkaa raskaalla ja rouhean kauniilla viulun valituksella, ja alkukantainen tunnelma rakentuu soiton siirtyessä sulavasti kevyen laukkaavaan rytmiin kellojen helistellessä tahtia. ”Husky-Sledgen” hidastuttua alkaa astetta pontevampi ”Dolorous”, joka kuitenkin jää instrumentaalisena kappaleena jokseenkin ontoksi. Kappale ikään kuin huutaa sanoituksia rinnalleen, joten soittokaan ei varsinaisesti tässä pääse ihan oikeuksiinsa.

Levyn lopun aikoja enteilevä, pirteä ja äärimmäisen vauhdikas ”Uni” herättää teemansa vastaisesti kuulijan transsistaan, ja raivokkaamman räminän päätyttyä jatketaan hieman hitaammalla linjalla ”Metsälle”-kappaleen vallatessa tärykalvot. Kappale on omalla tavallaan raikas tuulahdus menneestä, sillä niin ikään suomenuskon jumalia ylistävä ralli tuntuu lähentelevän luonnonläheisellä teemallaan yhtyeen aiempaa vuoden 2008 pitkäsoittoa, ”Korven kuningasta”. Korpiklaani osallistui kappaleella myös Uuden musiikin kilpailuun vuonna 2011.

Albumin päättävä raita ”Sumussa hämärän aamun” on omasta mielestäni levyn varsin vähäiselle huomiolle jäänyt helmi. Verkkaisesti vaikeroivan kitaran kera starttaava kappale tuntuu saavan kertosäkeiden voimakkaasta bassotaituroinnista aina vain lisää voimaa loppua kohden, eikä kappale yli kuuden minuutin pituudestaan huolimatta tunnu puuduttavalta. Yhtyeen settilistoillekin kappale on päässyt kipuamaan, ja kokonaisen albumin päätöskappaleenakin tämä kummittelevan keinutteleva katkelma toimii mainiosti.

”Manalan” poikkeuksellinen piirre on julkaisun bonus-cd, joka sisältää lähestulkoon jokaisen kappaleen käännettynä ja nauhoitettuna uudelleen englannin kielellä. Tällainen versiointi oli varmasti aikanaan fiksu teko ottaen huomioon yhtyeen suuren suosion ulkomailla, mutta omaan korvaani vanhahtavasta suomen kielestä englanniksi käännetyt kappaleet kuulostavat auttamattomasti hieman tönköiltä. On myös hämmentävää huomata, että vain albumin viimeinen kappale jäi käännöksen osalta bonuslevyllä täysin huomiotta, vaikka albumivihkosesta siihen englanninkieliset sanat löytyvätkin. Tätä albumia seuranneilla julkaisuilla yhtye ei ole jatkanut englanninkielistä linjaa, ja laulaja Jonne Järvelä kommentoikin asiaa Kaaoszinelle vuoden 2015 haastattelussa seuraavasti:

”En usko, että kovasti enää englannin kieltä sanoituksissa käyttäisimme. Jotenkin vaan tuntuu paljon luontevammalta laulaa äidinkielellä ja tunteetkin saa välitettyä jotenkin aidommin ja helpommin.”

Yksinkertaisuudessaan, ”Manala” ei edelleenkään jätä kylmäksi ja albumi on tämänkin päivän mittapuulla toimiva, kokonainen ja hienosti kasattu paketti pienoisista yskähdyksistä huolimatta. Merkillepantavaa on, että vaikka yhtyeen historiaan on aiemminkin mahtunut sekä railakasta karkelointia että runollista kansantaruilua, ”Manala” osoittaa esimerkillään sen, että Korpiklaani kykenee tarjoilemaan tuon kaiken samalta lautaselta, samojen kansien välistä, eikä levy varsinaisesti kalpene näinkin pitkän linjan orkesterin muiden julkaisujen rinnalla.