Tummia sävyjä ja vavahduttavia tunnelmia – arviossa Altarin debyyttialbumi ”Kröflueldar”

Islantilainen Altari heittää debyyttialbumillaan kuulijoiden niskaan metalliryöpyn, josta ei puutu tummia sävyjä tai vavahduttavia tunnelmia. Ilmaisu niputetaan mustan metallin alle, mutta Altari ottaa tekemiseensä miellyttävän viipyilevän lähestymistavan. Ylinopeutta paahtavaa sirkkelisahausta ja kaiuttimet rikkovaa rääkymistä on turha odottaa, sillä Altari keskittyy maltillisella tempolla etenevään ruhjomiseen, joka kiirehtimisen sijaan uskaltaa rakentaa tunnelmia, sekä nappailee ilmaisuunsa vaikutteita myös yllättävistä suunnista. Sopivissa kohdissa paine räjäytetään, joten uhkaavuus pysyy jatkuvasti läsnä. Lopputulos on raskas ja mielenkiintoinen metallialbumi, joka jää kuitenkin aavistuksen etäiseksi.

Seitsemän kappaletta sisältävä ”Kröflueldar” valloittaa nimenomaan tunnelmallaan. Albumi tiivistää hienosti musiikin muotoon sen, millaisena Islanti monen mielikuvissa näyttäytyy: meren saartama, kivikkoisen karu saari, jonka pinnan alla kytee jatkuvasti vulkaanista toimintaa, mutta josta löytyy myös kauneutta, jos sitä osaa katsoa oikeista paikoista ja oikealla asenteella. Ne elementit paistavat myös Altarin ilmaisussa. Oli kyseessä sitten nimikkokappaleen rujouden ja jazzahtavuuden yhteen sotkeva rytinä, ”Djáknahrollur”-biisin ampiaisparven lailla ilmassa suriseva uhka tai ”Sýrulúður”-vedon rauhallisempi fiilistely, pelaa albumi vahvoilla mielikuvilla ja tunnelmilla, jotka paaluttavat ajatukset bändin kotitienoille. Erinomaisesti toteutettu soundimaailma tukee täydellisesti ilmapiiriä luoden oman, savuisen kerroksensa ilmaisun päälle.

Sinällään ”Kröflueldar” on niitä albumeita, joissa ei ole mitään vikaa, mutta jokin jää uupumaan. Yhtyeen tapa yhdistellä post metal -henkistä maalailua mustan metallin rujouteen ja intensiteettiin toimii, mutta tasavahvasta kattauksesta ei nouse esiin niitä selkeitä mustia helmiä, jotka pakottaisivat kuuntelemaan levyä uudestaan. Jotain tiettyä lähestymiskulmaa terävöittämällä materiaaliin olisi saanut nykyistä enemmän särmää, nyt tasavahvuus kääntyy tietyllä tavalla itseään vastaan. Vaan tällaisenaankin ”Kröflueldar” pitää sisällään niin paljon hyvää, että se kannattaa tsekata ihan vaikka jo sen vahvan tunnelman takia.