Tunnelmia yhdeksännestä Helvetistä – SaariHelvetti 2023, osa 1/2

Keskellä Tampereen Pyhäjärveä pidettävä metallifestivaali SaariHelvetti järjestettiin 4.-5. elokuuta jo yhdeksännen kerran. Viimeisimmän, viiden vuoden takaisen visiittini jälkeen kaksipäiväiseksi laajentunut tapahtuma kattoi viikonlopun aikana monien kotimaisten raskaan rokin yhtyeiden lisäksi myös muutamia ulkomaalaisia nimiä.

Keliennusteet viikonlopulle olivat epävakaat. Vettä oli satanut koko viikon, eikä laantumisen merkkejä ollut ainakaan vielä perjantaina näkyvissä. Sössimme lähtömme mitä absurdeimmalla tavalla, ja matkamme Varsinais-Suomesta kohti Tamperetta pääsi venähtämään parilla tunnilla suunnitellusta aikataulusta.

Majoituttuamme tukikohtaamme Tampereella sai matka kohti Pyhäjärveä viimein alkaa. Pääsimme raitsikalla pikaisesti Laukontorille ja mahdollisuudet päivän ensimmäisen erittäin tärkeän yhtyeen näkemiselle pysyivät elossa. Lauttajono eteni tarpeeksi nopeasti, ja parikymmentä minuuttia kestäneen lauttamatkan jälkeen ehdimme juuri ajoissa Kaunis Kuolemattoman esityksen aloitukseen, mitä ennen festivaali oli lähtenyt käyntiin taistelumetalliyhtye Suotanan toimesta. Keikka oli ilmeisesti hyvä, sillä saapuessamme Viikinsaaren rantaan talutettiin ensimmäistä festivaalivierasta jo festivaalialueelta pihalle.

Fiilis oli hieno ja hämmentävä, kun Kaunis Kuolematon aloitti esityksensä paljon diggailemallani ”Kylmä Maa” -kappaleella. Kokonaan mustaan asustautunut rykmentti esiintyi tyylikkään vähäeleisesti, ja ilmassa oli suuren rokkijuhlan tuntua. Keikka soljui kuin siivillä, ja aloitusbiisin lisäksi esityksestä jäi mieleen musiikkiin nähden turhan jytyt ja henkeä syövät rumpusaundit.

Onneksi rumpusaundit olivat kuitenkin kohdillaan, kun suomimetallin vankkumaton vakionimi Mustan Kuun Lapset aloitti tyylikkään esityksensä puiden ympäröimällä Inferno Stagella. Rokkiromantiikka oli huipussaan, kun musiikkiin mainiosti sopivassa miljöössä sadekuurot herättelivät festarikansaa. ”Ikaros” nostatti kylmiä väreitä, ja vaikkeivat bändin levykäiset mielestäni vedä vertoja Kaunis Kuolemattoman vastaaville, veti Hollolasta kotoisin oleva black-dark metal -poppoon keikka Viikinsaaren alkuillassa pidemmän korren.

Mustan Kuun Lasten esitystä seurasi toinen kotimaisten raskaan rokin festivaalien keikkalavoja ahkerasti valloittanut Kalmah. Kävimme katsomassa hyvinkin malliesimerkillistä melodeath-esitystä parin biisin verran, minkä jälkeen koukkasimme viikonlopun aikana meiltä käytännössä vallan katsomatta jääneen Rock’n Tits Stagen kautta odottelemaan vielä toistaiseksi livenä näkemättä jäänyttä Vornaa. Vuonna 2019 julkaistu ”Sateet palata saavat” -albumi on nostattanut jo vuonna 2008 aloittaneen bändin yhdeksi kovimmista kotimaan kielellä laulavista metalliyhtyeistä. Soundcheck jo lupaili, ettei keikasta tarvitse välttämättä marista rumpusaundeista. Katselimme keikkaa eturivistä, ja Vorna lunasti heittämällä odotukseni bändin livekunnosta. Laulaja Vesa Salovaaran ääni oli iskussa, eikä hänen tulkinnastaan puuttunut tunnetta. Varsinkin monet uusimman levyn ”Aamunkoi” biiseistä toimivat livenä vielä levyversioita paremmin. Keikan kohokohdiksi kohosivat ”Sateet palata saavat” -albumilta sinkkuina lohkaistut ”Syvyydet” ja viimein moshaamaan pakottanut ”Tyhjyys on tyyni”. Bändi täytyy ehdottomasti todistaa vielä toistekin livenä! SaariHelvetin esitys ei jättänyt epäselväksi bändin paikkaa jatkossakin Suomen rokkifestareiden lavoilla.

Seuraavaksi Viikinsaaren päälavaa asteli tahdittamaan Kreikasta kotoisin oleva doom metal -yhtye Rotting Christ. Katselimme keikan lähes tulkoon kokonaan, vaikka minulle jäi bändin musiikista sen levyjen tapaan tylsä ja aika pitkäveteinen vaikutelma. Meiningissä ei ollut mitenkään ihmeellistä tunnelmaa, nopeutta, rankkuutta, tarttuvia melodioita tai mitään muutakaan, millä homma vetäisi puoleensa. Esitys oli hyvä esimerkki ”ihan kivasta keikasta”, mutta väkimäärästä päätellen moni muu Viikinsaaressa oli sisäistänyt bändin ideasta jotain hienoa minua paremmin.

Rotting Christin jälkeen tallustelimme jälleen kakkoslavan eturiviin: grindcore-yhtye Rotten Soundin valmistelut vartin yli yhdeksältä alkavaa keikkaa varten olivat jo hyvällä mallilla. Kyseessä oli kolmas kerta kerta, kun näin yhtyeen livenä, eikä bändi pettänyt tälläkään kertaa. Päivän aikana kertyneen mahdollisen latauksen ansiosta kyseessä oli paras bändin tähän asti todistamistani showsta. Musiikillinen ydinräjähdys meni ohi oikealta ja vasemmalta, ja on aivan turha kysyä biisien nimiä tai tahtilajeja, mutta, jumalauta, touhu oli siistin näköistä! Kitaristi Mika Aalto rämpytteli rennon rauhallisen näköisesti aivan kuin Sex Pistolsin kaltaista punkia rallatellen, mutta tempo huiteli todellisuudessa miljoonissa. Pitti pyöri melkein koko keikan ajan.

Rotten Sound on bändi, jota jaksaa nautiskella kotisohvalla pienin, maksimissaan kymmenen minuutin annoksin, joten saadakseen bändistä enemmän irti kannattaa se ehdottomasti kokea livenä. Bändin Viikinsaaren napakka reilun puolen tunnin esitys riitti rykäisemään aivot pihalle niin, että illan loput esiintyjät tuntuivat sen jälkeen melkoiselta himmailulta, vaikka portugalilaisen Moonspellin ajaksi päälavan alue täyttyikin väenpaljoudesta.

Jäimme katsomaan vielä minulle ennestään tuntematonta Murheenlaaksoa, joka esitti entisellä nimellään Mana Mana toimineen rock-yhtyeen musiikkia pääosin samoista jäsenistä koostuneella kokoonpanolla. Moonspellin keikan loputtua jono lautalle oli kasvanut jo melkoisesti ja kesti jonkin aikaa ennen kuin paattimme lopulta irtosi Viikinsaaresta kohti Laukontoria. Vaelsimme vailla suurempia mutkia majapaikkaamme latailemaan seuraavan päivän koitoksia varten.

Teksti: Lauri Nieminen

Kuvat: Outi Puhakka