Tunnelmia yhdeksännestä Helvetistä, SaariHelvetti 2023, osa 2/2

Hieman verkkaisesti käynnistyvä aamu venytti lähtöämme sen verran, että päivän avaava Assemble Chariots aloitti jo settinsä kun odottelimme puolineljän maissa lautan lähtöä Laukontorilta kohti Viikisaarta. Keli oli muuttunut tunnelmaa nostattavan aurinkoiseksi ja lämpötila oli optimaaliset 20 astetta. Paattimme johdatti meidät Pyhäjärven kauniiden maisemien läpi kauniiseen Viikinsaareen, jossa kotimainen diskometalliyhtye Fear of Domination oli juuri starttailemassa settiänsä. Astelimme kohti saaren toisella puolella odottelevaa Kaaoszine Stagea, josta jo Fear of Dominationin ensitahdit lähtivät raikaamaan. Saavuimme päälavan liukkaalle mutakentälle, jonne väkeä oli kertynyt jo reippaasti. Sen verran mojovassa kunnossa oli alueen maasto, ettei energisestä showsta huolimatta yleisöä vielä tässä kohtaa ymmärettävästikään paljoa hotsittanut pittailla. Hauskuus ei kuitenkaan showsta puutunut, sillä energisesti esiintyvä Fear of Domination riehui sekopään lailla yleisönkin edestä. Varsinaista euroviisuheviä rummuttava esitys huipentui bändin äänittämäänkin Bloodhound Gangin ”The Bad Touch” coveriin.

Toisella lavalla Cryptic Hatredin soundcheck oli jo hyvällä mallilla, ja raahauduimme juomamyyntipisteen kautta istuskelemaan Inferno-lavan kupeeseen. Helsinkiläisten esitys oli kieltämättä hyvin toteutettu nostalgiamatka death metalin perustuksiin. Itse kun en Morbid Angelia tai Cannibal Corpsea ole koskaan livenä nähnyt, täytyy todeta. että tiukasti soitetun esityksen myötä Cryptic Hatredin ansiosta päästiin niin musiikin, fiiliksen kuin saundienkin puolesta varsin lähelle Floridan death metal skenen ydintä.

Tämän jälkeen vuorossa oli yksi päivän eniten odottamistani esiintyjistä. Kukas muukaan siis kuin Lost Society. Tajunnan räjäyttäviä keikkoja heittäneen nuoren rässärinelikon viimeisimmästä näkemästäni esityksestä oli laskujeni mukaan viitisen vuotta vierähtänyt aikaa. Tuolloin Nummirockin lauantai-illasta jääneet muistikuvat nostattivat odotuksia Saarihelvetinkin keikkaa kohtaan. Väkeä oli raahautunut jo paljon paikalle, yhtyeen esiintyminen oli eleikästä ja erheetöntä. Aivan bändin parhaaseen show ei kuitenkaan yltänyt. Joudun nyt olemaan sen verran punaniska myöntäessäni, että olisin kaivannut yhtyeen käsissä monin verroin paremmin toimivaa vanhempaa matskua, mutta ymmärrettävästi setti painottui viime vuoden lopulla julkaistun huomattavasti matalimmilla kierroksilla kulkevan ”If the Sky Came Downin” ja sitä edeltävän ”No Absolutionin” materiaaliin. Jälkimmäiseksi mainitun nimibiisi toimi kieltämättä hyvin, muuten yhtye on ollut parhaimmillaan armottoman rässivaihteen päälle laittaessaan. Nyt bändi pyöritti biisimaterialistisesti kolmosketjuaan, ja koska odotin räväkämpää menoa, keikka oli pienoinen pettymys. Ystäväni oli asiasta toista mieltä, mutta allekirjoittaa nähneensä nelikolta väkevämpiäkin esityksiä.

Seuraavana esiintyjänä vuorossa oli huimaan nousukiitoon debyyttialbuminsa myötä noussut Stoned Statues. Tuore ja erittäin tervetullut piristys Suomen festivaalikirjoon on parissa vuodessa ehtinyt kipaista esiintymässä jo valtaosassa maamme suosituimpia rock-festivaaleja. Viime kesänä todistin yhtyeen pirteitä esityksiä niin Rock- kuin Knotfesteilläkin, ja vähintään yhtä hilpeä ja rento oli esitys tämän vuoden Saarihelvetissäkin. Kehitystä oli huomattavimmin tapahtunut kitaristi Markus Hakalan huudoissa ja kuultiinpa setissä uutta materiaalia maaliskuussa julkaistun ”Not that real” -sinkkukappaleen muodossa.

Stoned Statuesia seurasi päivän ensimmäinen ulkomaalaisvärväys itävaltalainen Harakiri For the Sky. Pakko myöntää, että tutustuin bändiin ensimmäisen kerran vasta festariviikon alussa katsottuani sen esiintyvän Saarihelvetissä. Levyllä materiaali osoittautui mielenkiintoiseksi, yhdeksi päivän tyylikäimmäksi esiintyjäksi, ja korvia hivelevät kitaramelodiat olivatkin varsin tervetullut piristys myös Viikinsaaren aurinkoisessa päivässä. Black metalista saakka vaikutteita imenyt viisikko oli parhaimmillaan rauhallisempien osioiden äärellä, mutta koko keikka oli toimivasti ja tiukasti soitettu.

Ennakoimme parin biisin verran ennen Harakiri For The Skyn lopettamista ja siirryimme hyvissä ajoin odottelemaan paikallisen metalcore-yhtye One Morning Leftin keikan alkua. Kello löi suunnitellun alkamisajan 19.30. Jatkoimme jutustelua pyöritellen päivän tähän astisia esiintyjiä. Keikan aloitus venyi vartin, toisen vartin, lopulta joku huudahti, että mikäli bändi nyt aloittaisi, se ehtisi soittaa yhden biisin. Esityksen suunniteltuun päättymisaikaan 20.15 bändi käveli lavalle pahoitellen, että heistä riippumattomista syistä joutuvat soittamaan vain kaksi biisiä. Kohtuuton ja armoton kohtalo. Tekniset viat ovat tietysti asia, joilta pitkän päälle ei voi täysin välttyä, mutta vajaaseen kymmeneen minuuttiin nipistetty esitys ei paljoa kokonaan peruutetun keikan harmituksesta poikennut. Bändi voitti kuitenkin heti kättelyssä yleisön sympatiat puolelleen. Rantapallot ja muut härvelit lentelivät yleisömeressä bändin vetäessä energisen ja todennäköisesti elämänsä lyhimmän keikkansa. Bändin kunto olisi varmaan kestänyt hyppiä vastaavalla hypellä vielä muutaman biisin verran, mutta nyt tappiin asti viritetty jännitys ja lataus täytyi purkaa ”Neon Highway” ja ”You ’re dead! Let’s Disco!” kaksikon aikana. Lopuksi laulaja Mika Lahti kiitteli yleisöä ymmärryksestä ja totesi itsekin, ettei aina ole mitään tehtävissä sille, että vaaditut tekniset asiat mene toivotun mukaisesti. Allekirjoitan bändin kitaristi Leevi Luodon kommentin, jonka mukaan kyseessä oli hänen elämänsä paras kahden biisin keikka.

Välittömästi tamperelaisten esityksen jälkeen toiselta lavalta kajahti vartin suunnitellusta aikataulusta viivästyneenä Decapitatedin show käyntiin. Kipaisimme Rock’n Tits lavan läheisyydestä itsellemme nopeasti syötävää ja suuntasimme jälleen kohti Kaaoszine stagen mutakenttää. Musa raikasi sen verran kuuluvasti, että esityksestä sai varsin hyvin selvää käytännössä Saaren sisäänkäyntiporteilta saakka. Decapitated vastasi illan rankimmasta esityksestä. Puolasta kotoisin oleva nelikko oli kaapannut päälavan sekä sen yleisön haltuunsa isännän elkein. Väkeä oli kuin pipoa ja siitä päätellen Decapitated vaikutti olevan yksi koko festivaalien odotetuimmista esiintyjistä. Saundit olivat lievästi sanottuna jytyt. Vakuuttavan levyn viime vuoden puolella julkaissut puolalaisnelikko oli iskussa, eikä muutaman vuoden takaisista bändistä riippumattomista vaikeuksista ollut Saarihelvetin kauniissa kesäillassa tietoakaan. Vaikka bändin matsku olikin mitä ilmeisintä mättömetallia, perustavalaatuisimpia death metal-kliseitä hyödynnettiin harkitusti. Kolmen vartin jälkeen bändi soitti vielä yhden lyhyen encoren, jonka päätteksi yhtyeen laulaja kiitteli moneen kertaan yleisöä ja bändi poistui yhteiskuvat otettuaan lavalta kunniakkaan esityksen päätteeksi. Huomattakoon, että bändille oli varattu aiemmista esityksistä poiketen tunnin verran soittoaikaa, ja en tiedä lyhennettiinkö siltä settiä viivästyksen vuoksi vai ei. Epäselväksi ei kuitenkaan jäänyt, että Decapitated oli lunastanut paikkansa mielestäni illan henkisenä pääesiintyjänä.

Ahkerasti keikkalavoja valloittanut Lähiöbotox oli itseltäni ennen tätä iltaa vielä livenä todistamatta. HC-punkista, jopa Slayer-tyylisistä riffeistä ja joistakin rap-vivahteisista lyriikoista vaikutteita repinyt yhtye aloitti esityksenä vain viisi minuuttia suunniteltua aikataulua myöhemmin. Kansa oli tässä vaiheessa jo melkoisella juhlatuulella, ja niin oli bändikin. Kyseessä oli ”Pääpäivä” niin kuin yhtyeen keulakuva Seksikäs Suklaa (oikealta nimeltään Luyeye ”Viki” Konssi) moneen kertaan julisti. Kaveri oli innokas spiikkaamaan, enkä pysynyt laskuissa ehtikö laulajakaksikko olla äänessä enemmän biisien aikaisten lyriikkojen vai kappaleiden välisten välispiikkien aikana. Väliäkös tuon. Meininki oli välittömän hyväntuulista ja innostavaa. Pittikin pyörii jo ahkerasti. Tiukat mutta yksinkertaiset riffit yhdistettynä energiseen ja pilke silmäkulmassa vedettyyn esitykseen tekivät keikasta mieluista seurattavaa, vaikken levyltä kuunneltuna bändin suurin fani välttämättä olekaan.

Keikka päättyi ”Saunan Takana” kappaleeseen, jonka jälkeen pääpäivä jatkui Suomen mahdollisesti yliarvostetuimman bändin eli Turmion Kätilöiden tahdittamana. En tiedä mitä tästä maasta kertoo se, että aivan sama mihin metallifestivaaleille menet, bändin löytää sieltä esiintymästä ja monesti vielä pääesiintyjän roolissa. Saarihelvettiin kuuluu tietysti nimenomainen yhtye osaksi (ja saa ihan kuuluakin) tänäkin vuonna festivaali rikkoi 5200 katsojalla kävijäennätyksensä, että ei tuo varmasti huono buukkaus ole, mutta koen nyt tässä velvollisuudekseni kertoa kuitenkin mielipiteeni. Eipä tuo paikalle saapumista tietenkään estä, päivään oli tässä kohtaa mahtunut jo lukuisat määrät kovia esiintyjiä, edellispäivästä puhumattakaan.

Laskujeni mukaan kuuntelimme neljä ensimmäistä keskenään täysin identtistä kappaletta hyvän etäisyyden päästä edes näkemättä lavalle, mutta kuullen esimerkiksi laulaja MC Raakapeen käsittämättömän huonot välispiikit. Puheet muistuttivat sellaisesta pöytään änkevästä humalaisesta, joka tervehdyksen eleeksi kaataa juomat syliisi ja aloittaa yksi sana kolmessa sekunnissa tahtisen monologinsa ennen sammahtamistaan. ”Teurastajan” soidessa edellisillasta oppineena otimme varaslähdön suurimman ruuhkan välttääksemme ja painuimme Viikinsaaren rantaan, josta Tampereen hämärässä illassa seilailimme takaisin kohti keskustaa. Viimeisenä esiintyjänä illalla olisi ollut vielä tarjota ruotsalainen Diablo Swing Orchestra, mutta skippasimme shown tällä kertaa suosiolla.

Yhteenvetona voin ilokseni todeta Saarihelvetin onnistuneen erinomaisesti. Jonot olivat kohtuulliset, esitykset pääosin hyviä, Rotten Sound sekä Vorna erinomaisia, ja koska mihinkään järjestysasioihin en kiinnittänyt suuremmin huomiota, voidaan tämän osa-alueen katsoa hoitaneen tehtävänsä vähintäänkin kiitettävästi. Tietysti tuollainen mutakentäksi muuttunut maasto ei ole mikään järin optimaalinen alusta, mutta ilmanpa viikon aikaisia sateita sitä varmaan ei olisi syntynyt. Kaiken kaikkiaan kiitokset hienosti järjestetystä ja viihdyttävästä Helvetistä!

Teksti: Lauri Nieminen

Kuvat: Outi Puhakka