Tunteiden vuoristorata – Steven Wilson Tampereen Pakkahuoneella
Päivälleen (raportin kirjoituspäivänä) 35 vuotta sitten julkaistiin yksi progressiivisen rockin kulmakivistä, kun kanadalainen Rush julkaisi albumin ”Moving Pictures”. Sattumoisin tämä albumi on ensimmäinen kosketukseni progressiiviseen musiikkiin, ja ilman sitä olisin tuskin odottanut ja laskenut päiviä Steven Wilsonin Tampereen Pakkahuoneen konserttiin. Albumin vaikutusta ei voi vähätellä: Rushin omaleimainen soundi kuuluu osittain myös Steven Wilsonin projekteissa. Parin vuoden päästä viisikymppisiä viettävä Wilson julkaisi viime vuonna menestysalbumin ”Hand. Cannot. Erase” ja viime kuussa lyhytjulkaisun ”4½”, joka sisältää kappaleita, jotka eivät sopineet edellä mainitun levyn kokonaisuuteen. Edellisten keikkojen settilistoja en ollut tarkistanut, joten konsertin massiivisuus oli erittäin positiivinen yllätys.
En tiennyt mitä odottaa. Steven Wilsonin tuotanto oli entuudestaan tuttua, mutta lavalla en taiteilijaa ollut aikaisemmin nähnyt. Kellon lähestyessä kahdeksaa sali pimeni ja ”Hand Cannot. Erase.”:n teaservideo alkoi pyöriä taustalla. Albumin avauskappaleiden yhdistelmä ”First Regret / 3 Years Older” aloitti yhteensä kolme tuntia kestäneen paketin. Kappaleen ja tervehdyksien jälkeen Wilson kertoi illan kulun: ensimmäisenä ”Hand. Cannot. Erase.”-albumi kokonaisuudessaan ja vartin väliaika, jonka jälkeen sekä vanhaa että tammikuussa ilmestynyttä tuotantoa. Yleisön ilme kertoi kaiken oleellisen: ”vau!”
Ilme muuttui jatkuvasti kappaleesta toiseen. Rakkauden, surun ja ahdistuksen kautta aggressiivisuuteen ja vihaan. Ihmetykseen. Wilson pohjusti ”Routine” kappaletta kertomalla sen kilpailevan koko tuotantonsa melankolisimman kappaleen tittelistä. Ja kyllähän kappale koskettaa syvälle, myönnetään. Tarina juuri leskeksi jääneen ja kahden lapsen menettäneen naisen palaamisesta arjen rutiineihin on sydäntä raastavaa kuunneltavaa. Varsinkin, kun taustalla pyörii kappaletta varten tehty animaatiovideo. Jeff Cope ja Owl House Studios ovat tehneet aikaisemminkin yhteistyötä Wilsonin kanssa, eikä ”Routine”:n video ollut konsertin viimeinen taidokas animaatio, joka näytettiin bändin taustalla. Wilson on kertonut nauttivansa runollisen ja melankolisen lyriikan kirjoittamisesta ja esittämisestä yleisölle. Suomessa kyseisen tyylin pitäisi iskeä varmasti, kuten se tekikin. Albumin kesto lavalla oli noin puolitoista tuntia, jonka jälkeen vartin hengähdystauko oli paikallaan.
Mainos päättyy
Yleisön yllättyneet huudahdukset avasivat illan toisen puoliskon. Taustalle heijastui jälleen animaatio ja soimaan alkoi Steven Wilsonin ja Opethin Mikael Åkerfeldtin Storm Corrosion -projektin kappale ”Drag Ropes”. Kappale kertoo synkän tarinan miehestä, joka joutuu teloittamaan rakkaansa. Kappaleen tunnelma ja animaatio aiheuttivat yleisössä jälleen uuden tunnereaktion, nimittäin pelon. Animaation kauhuelementit ja psykedeelinen musiikki tekivät tunnelmasta hyytävän. Sama tunnelma jatkui seuraavan ”Harmony Korine” –kappaleen ajan, joka on julkaistu Wilsonin sooloprojektin ensimmäisen albumin ”Insurgentes” avausraitana.
Biisien jälkeinen välipuhe rauhoitti. Wilson esitteli lyhytjulkaisun ”4½”, jota hän kuvaili ”Hand. Cannot. Erase.”:n kumppaniksi. Loistavan lyhytjulkaisun kappaleita kuultiin konsertin aikana muutama, muun muassa avauskappale ”My Book of Regrets”.
Myös Wilson yhtyeineen teki kunniaa äskettäin menehtyneelle David Bowielle. Hän kertoi miten suurin merkitys Bowiessa ei ole hänen musiikkinsa, vaan elämäntapa tehdä juuri sellaista musiikkia, jota itse haluaa tehdä. Ei jatkuva fanien miellyttäminen ja odotusten täyttäminen. Silloin artisti kehittyy eteenpäin, eikä jää paikalleen junnaamaan. Tätä Wilson on itse pyrkinyt noudattamaan koko uransa ajan. Porcupine Tree klassikko ”Lazarus” omistettiin Bowielle ja ensimmäisen kerran yleisö pystyi kunnolla laulamaan mukana.
Wilsonin ja bändin kontakti yleisöön oli jatkuvaa ja bändi tuntui olevan läsnä, mikä on hieno ominaisuus progressiivista musiikkia soittavalle yhtyeelle. Kahden kappaleen ajaksi (”Vermillioncore” ja ”Sleep Together”, jotka päättivät varsinaisen setin) bändin ja yleisön väliin laskettiin verho, joka katkaisi kontaktin. Videot pyörivät verholla ja bändi näkyi etäisesti taustalla. Idea oli loistava ja tunnelma muuttui aivan erilaiseksi. Tuntui kuin olisi jäänyt yksin vangiksi aggressiivisen musiikin keskelle, eikä pakokeinoa olisi. Verhon tiputtua tunnelma vapautui raikuviin aplodeihin, jotka jatkuivat raivokkaina koko encorea edeltävän ajan.
David Bowien kunnioitus jatkui encoressa. ”Space Oddity” Wilsonin tulkitsemana oli tunteikasta kuunneltavaa. Yhteislaulua tarjosi myös illan neljäs Porcupine Tree -hitti ”The Sound of Muzak”. Illan viimeinen hidas ja oma suosikkini ”The Raven That Refused to Sing” kruunasi mielikuvituksellisen illan, joka tarjosi jokaiselle jotain. Konsertti oli tunteiden vuoristorata, jossa ohjaimissa oli virtuoosimaiset muusikot. Riemukkaita kiljahduksia, hätää ja pelkoa, surua ja rakkautta. Kun kyyti viimein pysähtyy, jää jäljelle euforinen tunne, jonka avulla jaksaa taas pitkään arjen rutiineissa.
Biisilista:
Mainos päättyy
Setti 1:
1. First Regret
2. 3 Years Older
3. Hand Cannot Erase
4. Perfect Life
5. Routine
6. Home Invasion
7. Regret #9
8. Transience
9. Ancestral
10. Happy Returns
11. Ascendant Here On…
Setti 2:
12. Drag Ropes (Storm Corrosion)
13. Harmony Korine
14. My Book of Regrets
15. Index
16. Lazarus (Porcupine Tree)
17. Don’t Hate Me (Porcupine Tree)
18. Vermillioncore
19. Sleep Together (Porcupine Tree)
Encore:
20. Space Oddity (David Bowie)
21. The Sound of Muzak (Porcupine Tree)
22. The Raven That Refused to Sing
Raportti: Mikko Äijö
Kuvat: Outi Puhakka
Mainos päättyy