Tuomari Nurmion elämäkerran uusi laitos on odotetun laadukas tiiliskivi 

Dumari – Vanha ja uusi testamentti

Raimo Pesonen, Jukka Lindfors, Markku Salo: ”Dumari – Vanha ja uusi testamentti” (Like Kustannus)

Kuka suomalainen voisi nimetä elämänkertansa ”Vanhaksi ja uudeksi testamentiksi” ollen vain hitusen ironinen? No tietenkin sama mies, joka kutsuu itseään Tuomariksi. Oikeustieteen kandidaatti Hannu Nurmion elämänmittainen kokonaistaideteos on kirjattu kansiin jo vuonna 2010 nimellä ”Dumari – Kohdusta hautaan ja paratiisin puutarhaan”, jonka tuore päivitetty laitos kulkee nimellä ”Dumari – Vanha ja uusi testamentti”.

sikisi 1970-luvun vasemmistopiireistä, syntyi sittemmin Agentsiksi muuttuneen Köyhien Ystävien country-rautalankafuusiosta, laatikoitiin älykköhuumoriksi, nousi ylös laatikosta, muutti tyyliään romuluiseksi punkbluesiksi, uuden aallon rockiksi, iskelmäksi ja ties miksi, vaihtoi bändiään useammin kuin kalenteriaan ja astui ylös kansakunnan levyhyllyn päälle, josta Dumari tähyilee kohti yhä etäisempiä musiikillisia horisontteja.

Samalla kaiken niin mielellään laatikoiva markkinamies on yrittänyt työntää Nurmion harteille (kohtuullisen) nuoren älykön, runoilijan, suomirockin uudistajan, karaokehittejä tehtailevan kansantaiteilijan, roots-rokkarin ja lopulta vanhan jäärän viittaa. Kaikki määreet ovat joinain hetkinä pitäneet paikkansa, mutta kunnianhimoisuudestaan huolimatta hieman epäloogisen ja poukkoilevan urakehityksen voi varmaankin asettaa ikuisen uudistujan viitan alle. Onko Nurmio siis Suomen David Bowie? Suomen Tom Waits? Suomen Ismo Alanko? Kuunnelkaa itse.

Itse kirja on muodoltaan periaatteessa melko tyypillinen rock-elämäkerta, jossa suullisen historian perinteiden mukaisesti puhuvat päät, Nurmio mukaan lukien, kertoilevat hauskoja, kiinnostavia ja joskus harvoin jopa hiukan kitkeriä anekdootteja Tuomarin uran, levyjen, keikkareissujen ja muiden käänteiden varrelta. Puhuvista päistä mainittakoon Nurmion pitkäaikainen basisti Ahti Marja-Aho, jonka kanssa oikeutta on käyty keikkabussien, äänitysstudioiden ja kaljajuottoloiden uumenissa lukuisia kertoja. Pakettia kuljettelevat Raimo Pesosen, Jukka Lindforsin ja Markku Salon kertojaäänet.

Mikä kirjasta tekee ainutlaatuisen? Sen suoruus. Monien elämäkertojen tapauksessa eksytään turhan usein nostamaan päähenkilöä Jeesuksen paikalle joko kirjailijan tai jopa itse aiheen toimesta. Toinen klassinen moka – tai etu, näkökulmasta riippuen – tuntuu olevan ulkomusiikillisten tekemisten liiallinen painottaminen. Dumari-kirjassa ei kuulla ”The Dirt” -hengessä tarinoita muurahaisten nuuskaamisesta, vaikka Tuomarin hetkittäisiä ekskursioita amfetamiinijauhon parissa ei piilotellakaan ja hupaisia känniseikkailuja Helsingin yössä riittää. Silti tarpeeton mässäily seksillä, päihteillä ja rikollisuudella on jätetty toiseen kirjaan – ei se Tuomarin arvolle sopisikaan.

Kirja keskittyy vahvasti musiikillisen antiin ja bänditoimintaan. Erityispisteitä ansaitsee pieteetillä kirjatut kertomukset sävellystyöstä, studiokikoista ja soitinefektoinneista, joissa musiikkinörtteilyssä ja teknologiajargonissa ei säästellä. Tavallisia kuolevaisia ei varmaankaan kiinnosta Antero Jakoilan fiilikset Rolandin ensimmäisistä kitarasyntetisaattorista 1980-luvulla. Mutta kitaristit, nuo ihmisistä jaloimmat, virnistelevät hyväksyvästi. Teoksessa ei sivellä Nurmion taitelijamyyttiä tarpeettomalla kiillokkeella, vaan huomioidaan moneen otteeseen, etteivät edes ns. luovat nerot tee kaikkea itse. Tiuhaan tahtiin vaihtuvalla valamiehistöllä näyttääkin olevan usein yhtä suuri merkitys annettavissa tuomioissa kuin Tuomarilla itsellään.

Kirjan nimi asettaa teoksen lopulta hivenen epäreiluun asemaan. Siinä, missä kristinuskon touhuissa Uusi testamentti tuntuu olevan se asian pihvi vapahtajineen ja maailmanlopun julistuksineen, on Tuomarin Uusi testamentti tuomittu kesken jääväksi jälkikirjoitukseksi. Onhan se kuitenkin ymmärrettävää, ettei varttuneen artistin uran kymmenessä vuodessa ehdi tapahtumaan yhtä jänniä juttuja kuin neljässäkymmenessä edeltävässä vuodessa. Lopussa kuitenkin päästään pohdiskelemaan kiintoisasti Nurmion ja koko musiikkibisneksen tulevaisuutta. Onko kyseessä siis eräänlainen Johanneksen ilmestys? Mene ja tiedä.

Vaikkei Nurmion uraa kartoittavasta kirjasta varmaan revitä Frederikin kirjan tasoisia iltapäivälehtiotsikoita, on kirjalla ehdoton paikkansa Suomen virallisten rockelämäkertojen joukossa. Lisäksi se saattaa olla jopa enimmäkseen totta.

P.S. Jottei Reetu-jumalan pilkka osu omaan nilkkaan, lupaan tarkastaa myös Ilkka Sysimetsän tuoreet muistelmat ensi tilassa.

9½ / 10

Kommentoi julkaisua