Tuomion kätyrit – Arviossa Messan ”Live at Roadburn”

Ilmassa on uhkaa ja odotusta, kun italialaisen Messan ”Live at Roadburn”- albumin avauskappale ”Suspended” alkaa. Basso möyryää, kuusikielinen helisee ja eteerinen laulu lipuu sisään. Myös loppuosa bändistä räjähtää mukaan. Overdrive-särjetty kitara räimii hennon laulun taustalla ja yhtye antaa tilaa maltillisoimalla raivoaan. Kappalerakenteen minimalismi näyttäytyy onttona, eikä aineksista synny kokoaan suurempaa soppaa. Tunnelma on kuitenkin vahva ja ilmaisu tyylikästä. Se pelastaa touhun plussan puolelle ja perustelee biisin kahdeksan minuutin mittaa. Myös lievä amatöörimäisyys kiehtoo kuuntelijaa. Sekin lienee tyylikeino, ei vahinko. Osat vaihtuvat huomaamattomasti ja muistuttavat toisiaan. Kitarasoolo on täyttä jazzia ja kappaleen parasta antia. Touhusta paistaa pikkukieroudella ryyditetty moderni hippihyppely.

Puhaltimet luovat itämaisen värimaailman ”Orphalesen” startatessa. Kitarakuvio on ylimaallisen maukas. Basso ja kilistimet tukevat tunnelman luontia. Laulu ilmestyy kartalle odotetun ilmavana, mutta ei aiheuta toivottuja väreitä tunnelmallisuudestaan huolimatta. Puhaltimet jatkavat keskeisessä roolissa. Kappale ei tahdo oikein käynnistyä millään. Sävellyksellinen tyhjänpäiväisyys vaivaa ja siitä syystä mielenkiinto kohdistuukin soundeihin ja sovitukseen. Biisi on keikalla epäilyksettä vahva kokemus. Levyltä käsin ei akti välity yhtä tehokkaasti. Kasvatettu tunnelma pääsee kuitenkin oikeuksiinsa kappaleen lähestyessä loppuaan ja myös bändi pärähtää kokonaisuudessaan soimaan reippaat minuutti ennen päätöstä.

Vieno syntikkahumina esittelee ”0=2”– kappaleen. Kitara ja basso heittävät mausteet kattilaan soittamalla samaa kuviota. Bändi odotuttaa kuuntelijaa ja luo jälleen tehokkaasti tunnelmaa. Laulun ja akustisen kitaran liitto on solmittu Taivaassa. Mieleen muistuvat ELP:n kulta-ajat. Muu orkesteri kokee tarpeelliseksi liittyä seuraan ja tekeekin sen tyylikkäästi. Itämaat ovat taas vahvasti stereokuvassa läsnä. Laulu muuttuu agressiivisemmaksi ja potkii erinomaista biisiä kohti suurempaa erinomaisuutta. Vaikka kappale hinkkaa paikallaan, ei kuulija ehdi kyllästyä tunnelman rautanyrkin ansiosta. Eri instrumentit vetäisevät lyhyitä sooloja, bändi lätkii yhteisiskuja ja soinnutus on irti oppikirjojen dogmasta. Erityisesti saksofonisoolo on hieno valinta ja se soi kuin suomiprogen mahtiaikoina kerrassaan. Vanhan liiton pöytäsärjetty kitara jättää odottamaan, mitä seuraava kappale tuo tullessaan.

”Pilgrimin” itämaisesta tunnelmasta huolehtii tällä kertaa kitara. Basso ui sisään hyväksi havaitulla tavalla. Kitara ryhtyy toteuttamaan A-osan kuviota, mutta muu orkesteri pysyy vielä odottavalla kannalla. Laulu on tutun eteeristä, mutta voimakasta. Sovitus miellyttää progemiehen korvaa. Yllättäen on aika välirymistykselle, jonka päälle nyt itämaisen ilmaisun sanansaattajan roolin omaksunut laulu tekee koukeroitaan. Bändin lopulta tipahtaessa taivaasta, on meininki vahvasti doomia maustettuna vanhan liiton hevilaululla. Osavaihdokset vakuuttavat omaperäisyydellään kankeudesta huolimatta. ”Pilgrimissä” yleisön huuto jopa ajoittain kuuluu. Muissa biiseissä se on häivytetty kauas taka-alalle. Bändi mättää iskuilla toisen tulemisensa ja kappale möyrytään ideologisella vimmalla päätökseen. Jälkimaku biisistä on ristiriitainen. Alun innostus ehtii hiipua ennen viimeisiä kolinoita.

Messan musiikki on kuin tehty yleisön eteen. Touhun mystisyys ja hypnoottisuus välittyvät keikkatilanteessa aivan eri painolla, kuin kotisohvalla ilman kemiallisia stimulantteja nautittuna. Albumin kuuntelukokemus kuitenkin paranee toiston myötä ja jo ensimmäisellä kerralla on kuuntelija jonkin hahmottoman vallassa. Ote ei kuitenkaan ole pysyvä. Tilanne lienee toinen osana kollektiiviseksi tietoisuudeksi muuttunutta keikkayleisöä. ”Live at Roadburn” olisi saanut puolikkaan tähden lisää moisen kokemuksen jälkeen. Nyt arvio täytyi kuitenkin tehdä kylmän muovilätyn ja stereokaiuttimien perusteella. Mutta ehkä jonakin päivänä…

Kappalelistaus:

1. Suspended
2. Orphalese
3. 0=2
4. Pilgrim