”Tuore turpasauna ja napakka nostalgiatrippi” – arviossa Rattuksen ”Rikki” ja bonustribuuttialbumi ”Laulajat on sairaita”

Mänttä-Vilppulan periksiantamattomin trio Rattus palaa kymmenen vuoden levytystauoltaan julkaisemalla useamman vuoden verran haudutellun, (Discogsin mukaan) järjestyksessään kymmenennen albuminsa, ”Rikki”. Ällistyttävään 45 vuoden ikään ehtineen, kansainvälisestikin vaikutusvaltaisen, Suomi hardcore-veteraanin rosterissa ”Rikki” merkitsee myös toisenlaista merkkipaalua. Se tulee nimittäin jäämään yhtyeen alkuperäisjäsenen, basisti Tomppa Marjamäen viimeiseksi äänitteeksi yhtyeen riveissä. Hänen paikalleen yhtyeen riveihin on sittemmin jo astunut Jarkko ”Jeekki” Katajamäki.

”Rikki” ja ”Laulajat on sairaita” julkaistiin huhtikuussa Brasiliassa Criminal Attack Recordsin ja Sacrilégio Recordsin toimesta tupla-CD:nä Rattuksen ja Terveiden Käsien yhteisen brassi-kiertueen ohessa. Sama julkaisu on vuorossa nyt täällä pohjolassa puolta vuotta tuota myöhemmin Finnish Hardcore Recordsin julkaiseman vinyylipainoksen, bonus-CD:n sekä digitaalisen julkaisun muodossa.

”Rikki” on reilu vuosikymmen takaperin Rattukseen liittyneen laulaja-kitaristin, Jouni ”Jopo” Rantasen aikaisen kokoonpanon toinen albumi. Verrattuna vuoden 2013 ”Turtaan” albumin yleinen soundimaisema on selkeämpi ja luonnollisempi, mutta ei edelleenkään liialla kliinisyydellä pilattu. Jopon ja Tompan kulmikkaasti rouhivat pikariffit ja Jopon grungahtavalle uusmetallille tuoksahtava raspilaulu erottaa yhtyeen soundin sopivalla vaihtoehtoisuudella geneerisestä d-beat-pohjaisesta hardcore punkista. Atleettisena Duracel-pupuna edelleen pannujaan paukuttava alkuperäisjäsen rumpali-laulaja Veli-Pekka ”Vellu” Hyvärinen luo omalta osaltaan jämäkällä mutta luontaisesti svengaavalla tyylillään viimeisen silauksen yhtyeen päivitetylle, selkeästi tunnistettavalle soundille ja crossoverilta kalskahtavalle tyylille.

Ja armoahan ei tunnetusti anneta. Suoraan, vihaisesti paahtava ”Siivet palaa” on sukellus arkitodellisuuden happoaltaaseen. ”Sokea sosiaalisesti” on biisinä että tekstinä ehdottomasti albumin vahvimpia läimien kaikkia tekopyhiä hyväntarkoittajia ja hyviksien puolelle lipujia pitkin poskia. ”Mitään enää” iskee rujon melodiset koukkunsa varoittamatta, useampien kuuntelukertojen myötä. Itämaisilla sävyillä varustetun, härkäpäisen pääriffin kolkkoudesta monisyiseen jazz-thrashiin intoutuvat ”Repii rikki” vie taas albumin kappaletarjontaa monisyisempäön suuntaan.

”Hullunpillin” säkeistökulkujen rytmikatkoksissa ja rumpufillailuissa on aistittavissa suoranaisia luolamiesfunkin vivahteita. ”Noidankehällä” toimii sitten albumin selkeimpänä radiosoittopotentiaalisena alternative rock-pitoisena siivuna tuoden koukuttavassa rytmisyydessään ja toimivassa epälaulussaan mieleen vittuuntuneen Gallowsin. Zeke-osaston viritetyllä koneella armotta päälle tuleva ”Sairas mieli” on taas albumin korkeaoktaanisin veto, joka tuo raikkaaseen huoneilmaan sopivasti likaisen punk ’n rollin katkua. ”WC Räjähtää” (1982) -LP:ltä löytyvä ”Järjetöntä vihaa” saa uutukaisella kakkososan, joka on pääriffiä lukuunottamatta tuunattu vähintään tuplatempoon alkuperäisestä uusine, mutkat suoriksi pistävine teksteineen ja tarttuvine huutomelodioineen.

”Järjen valon” progesti thrashahtava ja yllättävän pop-duurissa kulkeva sävellys voisi olla puolestaan kuin alkuaikojen YUP:n sävellaarista äyskäröity. ”Kuolleessa kulmassa” istuu myöskin yhtyeen vaihtoehtometalliseen linjaan. Kappaleen kuluessa havahduin seuraamaan entistä tarkemmin Jopon itsetutkiskelua, inhorealismia ja surrealistisen maailmankuvan värittämien tekstien virtaa. ”Turhapuheita” sätkyttelee Fleshdancelle tunnusomaisin polyrytmein ja epäsävellyksellisin piirtein. Tarttuvasta yhteislaulukertosäkeensä puolesta Rattuksen livesetin bravuriksi tyrkyllä oleva ”Tyhmyyden voimalla” nakuttaa ”Uudet piikit” -albumin henkeen. Albumin päättävä ”Kaikkeni tein” tuo metallisen pikapunkin yhtyeen ilmaisun keskiöön. Mukana on entistä enemmän brittihevityyppistä melodiakitaraa, mutta loppubiisistä biisi ajetaan nurkkaan brutaalin kaoottisena free jazzina.

Rattus operoi ”Rikki” -albumillaan ilman menneisyyden velvoitteita toteuttaa sille ominaista klassista kaavaa. Se paskat nakkaa menneistä ja loihtii nykyisillä vahvuusalueillaan operoivaa musiikkia, ja silloinhan suunta voi ainoastaan olla nousujohteinen.

Bonusalbumi ”Laulajat on sairaita” esittelee Rattuksen 45-vuotisjuhlan kunniaksi kotimaisen ja virolaisen punkin, metallin ja vaihtoehtorockin etulinjan miehistöä esittämässä Rattuksen itsensä säestämänä yhtyeen tuotannosta vapaavalintaisia kipaleita vuosikymmenten varrelta. Parhaiten lainavetoihin sisälle pääsevät ”Ihmiset on sairaita” -klassikon ärjäisevä Mokoman Marko Annala, Klamydian Vesku Jokinen autenttisella ”Sodan Tragedia” -tulkinnallaan sekä Jarkko Martikainen uudemman Rattus-aikakauden valinnallaan ”Viina ei petä”.

Eikä ne loputkaan versioinnit kehnompia ole. Onhan mukana sentään Jouni Hynynen (Kotiteollisuus), Otto Luotonen (Força Macabra), Villu Tamme (J.M.K.E.), Lembit Krull (Hot Kommunist, ex-J.M.K.E.), Ivo Uukkivi (Velikije Luki), Freddy Grenzmann (Psychoterror), Jopo Rantanen ja V-V Tomminen (Ivian).