Tuotanto ruodinnassa: Alice Cooper (sooloartisti)
Suunnittelimme toimituksessa artikkelisarjan, jossa listataan eri yhtyeiden albumit huonoimmasta parhaimpaan. Listaukset eivät ole absoluuttinen totuus siitä, mikä albumi on bändin paras, vaan artikkelin kirjoittaneen toimittajan mielipide.
Muistan elävästi ensikosketukseni Alice Cooperin tuotantoon. Tämä oli ”Bed of Nails” -musiikkivideon löytäminen YouTubesta kolmisentoista vuotta sitten. Kauhutunnelmaa huokuva intro vangitsi heti huomioni ennen kuin kappale tosissaan räjähti käyntiin. Se oli äärimmäisen tarttuva ja melodinen, mutta samaan aikaan siinä oli särmää ja aggressiivisuutta. Kappaleen sanoitukset yhdessä videon nauloja ja ketjuja viljelevän kuvaston kanssa loivat tunteen jostain ilkeästä ja kipeästä, vaikkei esimerkiksi eksplisiittistä väkivaltaa ollut nähtävissä. Vaikutus itseeni oli lähtemätön. Teinille, joka oli rakastunut raskaaseen rockiin Lordin kautta, Alice Cooperin löytäminen oli kuin toisen Lordin löytäminen. Tässä oli toinen kauhurokkari, joka teki synkkää, mutta erittäin tarttuvaa musiikkia. Pian ahminkin Suomen hirviöjoukkoa eniten inspiroineet neljä albumia vuosien 1986 ja 1991 väliltä, ja nopeasti Alice Cooper nousi yhdeksi uusista kaikkien aikojen suosikeistani. Ajan kanssa aloin myös ottaa selvää miehen mittavasta urasta kokonaisuudessaan. Vaikka mikään muu Alice Cooperin aikakausi ei onnistunut järisyttämään minua aivan samalla tavalla kuin 80-luvun lopun ja 90-luvun alun tukkahevikausi, olin äärimmäisen vaikuttunut siitä, miten monipuoliseksi artistiksi Cooper lopulta paljastui, kun olin kahlannut hänen koko tuotantonsa läpi.
Tosiaan, Alice Cooper on kokenut jos jonkinlaisia muodonmuutoksia uransa aikana. Uskaltaisin väittää, että keskiverrosti hän on myös onnistunut olemaan muuntautumiskykyinen paremmalla menestyksellä kuin vaikkapa KISS. Kun KISS on omaksunut uusia genrejä kautta uransa, on se lähes aina lähtenyt muuttamaan itseään sopiakseen muiden raameihin. Alice Cooperin lähestymistapa tuntuu olevan täysin päinvastainen. Kun Cooper omaksuu uuden genren, ei hän pyri muokkaamaan itseään siihen sopivaksi, vaan päinvastoin tätä genreä itselleen sopivaksi. Teki hän sitten hard rockia, tukkaheviä, pop rockia, new wave -vaikutteista punkkia tai industrial-heviä, ei yhdeltäkään hänen albumiltaan puutu persoonallisuuden tai sanoitusten puolesta sitä tiettyä pilkettä silmäkulmasta, joka on ominaista nimenomaan hänelle. Vaikka maailmoja, joissa Alice Cooper seikkailee, on monenmoisia, on hahmo itsessään aina pysynyt enemmän tai vähemmän samana. Ja tämä tutun persoonan tiputtaminen uusiin ja vieraisiin musiikillisiin maailmoihin on se, mikä on tehnyt Alice Cooperin urasta niin auttamattoman mielenkiintoisen.
Mainos päättyy
Kun mikä tahansa artisti vaihtelee tyyliään tasaiseen tahtiin, on totta kai luonnollista, että jotkut kokeiluista onnistuvat paremmin kuin toiset. Alkuperäisen Alice Cooper -yhtyeen tuotannon jo ruodinkin omassa artikkelissaan, mutta mitkä ovat sitten ne onnistuneimmat kokeilut Alice Cooperin soolotuotannossa? Sitäpä ruoditaan nyt.
20. ”Lace and Whiskey” (1977)
Mainos päättyy
Alice Cooperin kolmas sooloalbumi oli miehen viimeinen, ennen kuin alkoholismi vei hänet parantolaan. Päällisin puolin levy ei kylläkään vaikuta loppuunpalavan artistin tuotokselta. Loistavan riffin ja huumaavan kitarasoolon sisältävä avausbiisi ”It’s Hot Tonight” on esimerkiksi yksi Alice Cooperin parhaita biisejä, kun taas ”You and Me” on miehelle tyypillisen vetoava ja koskettava balladi. Silti huomaan levyn harvoin eksyvän levysoittimeeni, ja aina kun vaivaudun sen kuuntelemaan, häviää suurin osa sen kappaleista heti taas mielestäni. Ne ovat kyllä päällisin puolin hyviä biisejä, mutta pitkällä tähtäimellä niistä vain puuttuu se jokin maaginen ainesosa, joka synnyttää klassikoita. Onpa Cooper itsekin tainnut jälkikäteen haukkua pystyyn kappaleen ”(No More) Love at Your Convenience”, vaikkakin omasta mielestäni se on siirappisuudestaan huolimatta suorastaan loistobiisi. Jos jotain sävellystä lähtisin tältä levyltä haukkumaan, niin se olisi lähestulkoon naurettavan mahtipontisesti levyn päättävä ”My God”. Vaikka myönnettäköön, että ajan kanssa olen huomannut kyllä lämpiäväni kyseiselle biisille hiukkasen enemmän kuin sen ensi kertaa kuullessani.
19. ”Along Came a Spider” (2008)
Mainos päättyy
Kautta uransa Alice Cooper on taitanut konseptialbumeiden teon jalon taidon, eikä ”Along Came a Spider” ole tähän poikkeus. Sanoituksellisesti levy on oiva kauhutarina sarjamurhaajasta, joka rakentaa hämähäkkiä uhreiltaan viemistä raajoista. Mutkia matkaan tulee kuitenkin murhaajan yllättäen rakastuessa viimeiseksi tarkoittamaansa uhriin. Musiikillisesti levy ei kuitenkaan ole Alice Cooperin parhaita tuotoksia. Ei siinä etteikö levyltä löytyisi huippuhetkiä, kuten menevä avaus ”I Know Where You Live”, vihaa huokuva ”Vengeance Is Mine” ja tyypillisen koskettava balladi ”Killed by Love”. Levyn ongelmaksi kuitenkin muodostuu se, että näitä huippubiisejä on huomattavasti vähemmän kuin samantekevää täytekamaa. Ja levyn loppupuolelta löytyvä ”Salvation” saattaa olla Alice Cooperin koko uran noloin ja eniten myötähäpeää synnyttävä kappale.
18. ”Flush the Fashion” (1980)
Mainos päättyy
Alice Cooperin soolouran ensimmäinen todellinen muodonmuutos tapahtui hänelle menestyksekkään 1970-luvun vaihtuessa uuteen vuosikymmeneen. Viidennellä sooloalbumillaan ”Flush the Fashion” Cooper astuikin uudistuneen soundin ja imagon kanssa uuteen ja uljaaseen 1980-lukuun. Neljän edeltävän levyn popahtava hard rock -soundi ja elokuvallinen teatraalisuus saivat väistyä new wave -trendiä mukailevalta, edellisiä tuotoksia selkeästi yhteiskuntakriittisemmältä otteelta. Lopputulos on huomattavasti riisutumpi, räkäisempi ja punkimpi tuotos kuin sitä edeltäneet neljä levyä. Vaikka itse suosinkin valtaosaa Cooperin muista tuotoksista, ei tämä muodonmuutos kuitenkaan ollut lainkaan huono asia, minkä osoittavat esimerkiksi tarttuva ”Clones (We’re All)” ja balladinomainen ”Pain”.
17. ”The Last Temptation” (1994)
Mainos päättyy
Kuten jo todettua, fanitan Alice Cooperin tuotannosta ennen kaikkea vuosien 1986 ja 1991 välillä ilmestyneitä neljää tukkahevilevyä. Tämän vuoksi koen totta kai pettymykseksi sen, ettei tämä aikakausi Cooperin uralla jatkunut pidempään. Hän ei kylläkään lähtenyt 90-luvulle tultaessa turhaan samaan grunge-liikkeen apinointiin ja synkistelyyn kuin vaikkapa KISS ja Mötley Crüe, mutta ”The Last Temptation” on silti selkeästi iso harppaus poispäin sitä edeltäneen parin levyn pophevistä kohti perinteisempää hard rockia. Onni onnettomuudessa on kuitenkin se, että pienoisesta soundin muutoksesta huolimatta biisien taso säilyi kohtuullisen kovana. Esimerkiksi ”Nothing’s Free” on yksi Alice Cooperin aliarvostetuimpia biisejä, kun taas sinkkubiisi ”Lost in America” on oiva annos perinteisen tarttuvaa ja huumorintajuista Cooperia. Harva biisi on saanut minut räjähtämään nauruun samalla tavalla kuin ensi kertaa kuullessani sanat ”And a house… with cable”.
”The Last Temptation” on myös ensimmäinen levy, jolla Alice Cooper käsittelee uskoon tulemistaan musiikissaan. Päällisin puolin kyseessä on konseptialbumi pojasta, joka lähtee vaeltavan sirkusesityksen matkaan. Kaikki ei kuitenkaan ole siltä miltä näyttää, ja nuori mies kamppaileekin pian vapaudestaan ja sielustaan. Vaikka kirjaimellisesti tulkittuna kyseessä on viihdyttävä ja samaistuttava tarina oman paikkansa löytämisestä maailmassa ja sydämensä äänen kuuntelemisesta, ei ole epäilystäkään, etteikö Cooper olisi omassa mielessään levyn päähenkilö, ja sirkusjohtaja häntä syntiin houkutteleva Saatana. ”The Last Temptation” on sitä seuranneiden levyjen ”Brutal Planet” ja ”Dragontown” tavoin siis onnistunut yritys kirjoittaa kristillistä heviä, joka vetoaa muihinkin kuin vain kristittyihin kuulijoihin.
16. ”Paranormal” (2017)
Alice Cooperin tällä hetkellä uusin albumi ”Paranormal” ei aivan vakuuttanut minua ensikuulemalta. Viimeiset kaksi vuotta ovat kuitenkin jättäneet yllättävänkin monta sen biiseistä tajuntaani, ja olen huomannut pitäväni niistä melko paljonkin. En välttämättä nostaisi yhtäkään Alice Cooperin parhaimpien biisien joukkoon, mutta toisaalta rimaa ei levyllä koskaan suoranaisesti alitetakaan. Lähes joka biisi on omalla tavallaan mielenkiintoinen ja parhaimmillaan äärimmäisen tarttuva. ”Paranormal” onkin vakuuttava rutiinisuoritus pitkän ja kiitettävän uran tehneeltä ikonilta.
15. ”Special Forces” (1981)
Vuosien 1981 ja 1983 välillä Alice Cooper julkaisi kolme albumia, joiden teosta hän ei sanojensa mukaan muista hädin tuskin mitään silloisen alkoholisminsa ja huumeriippuvuutensa vuoksi. Vaikka Cooperin elämä oli siis tässä vaiheessa ajautunut pahasti raiteiltaan, ovat tämän aikakauden albumit kuitenkin omiin korviini aliarvostettuja helmiä, jotka ovat joitain miehen koko uran luovimmista tuotoksista. Ensimmäinen näistä kolmesta levystä on ”Special Forces”, joka hioi edeltäjänsä ”Flush the Fashionin” punkahtavan new wave -tyylin entistä melodisempaan ja viihdyttävämpään muotoon. Kärkihetkiä levyllä ovat esimerkiksi kosketinvetoiset ”Don’t Talk Old to Me” ja ”Skeletons in the Closet”, kun taas tarttuva ”You Look Good in Rags” on ylivoimaisesti yksi eniten kuuntelemistani Alice Cooper -biiseistä.
14. ”Brutal Planet” (2000)
2000-luvulle tultaessa Alice Cooper päätti jättää jälkensä 90-luvun mittaan suosiota esimerkiksi Rammsteinin ja Nine Inch Nailsin myötä kasvattaneeseen industrial-heviin. Viisaasti Cooper ei kuitenkaan lähtenyt tekemään yhtä vakavaa ja synkkää musiikkia kuin moni muu aikalainen. Vaikka ”Brutal Planet” on suurilta osin synkkä ja yhteiskuntakriittinen levy, joka kommentoi maailmamme epäkohtia, on Alice Cooperin konehevi silti lähempänä Rob Zombieta kuin Marilyn Mansonia. Cooperin tavassa kirjoittaa sanoituksia säilyy tietty sarjakuvamainen leikkimielisyys, ja esimerkiksi sellaisissa biiseissä kuin ”Sanctuary” ja ”It’s the Little Things” on selkeästi pientä pilkettä silmäkulmassa.
Siltikin ”Brutal Planet” on aidosti onnistunut yritys Alice Cooperilta tehdä synkkää, yhteiskuntakriittistä heviä omaan kristilliseen arvomaailmaansa pohjautuen. Cooper saakin itseltäni suurta kiitosta siitä, että hän on onnistunut tekemään kristillistä heviä, joka vetoaa myös kaltaiseeni kirkkoon kuulumattomaan ateistiin. Itselläni on nimittäin tietyn asteinen asennevamma uskonnollista musiikkia kohtaan. Stryperia en esimerkiksi koskaan ole onnistunut kuuntelemaan ilman valtavaa myötähäpeän tunnetta, kun taas Blackie Lawlessin uskoon tulemisella ei ole ollut järin positiivista vaikutusta W.A.S.P.:iin. Cooper ei viisaasti kuitenkaan vesitä musiikkiaan saarnaamalla rakkaudesta tai käskemällä uskomaan Jeesukseen, vaan kauhurokkarina käyttää kristillistä tematiikkaa pelottaakseen kuulijoitaan. Vaikka en itse esimerkiksi usko ikuiseen kadotukseen tai Saatanaan, ovat nämä kaltaiselleni kauhudiggarille silti viihdyttäviä ja vaikuttavia kauhutarinoiden aiheita.
13. ”Dragontown” (2001)
Vaikka ”Dragontown” on hyvin suoraa jatkoa sitä edeltäneelle ”Brutal Planetille” sekä konseptinsa että soundinsa puolesta, on se näistä kahdesta levystä se selkeästi huumorintajuisempi ja tarttuvampi. Vaikka Alice Cooper puuttuu yhäkin vakaviin aiheisiin, kuten parisuhdeväkivaltaan, terrorismiin ja ikuiseen kadotukseen, ei levyn tunnelma pääosin ole yhtä painostava kuin edeltäjällään. Loistoesimerkki tästä on ”Fantasy Man”, joka käsittelee niin sanottua toksista maskuliinisuutta sen uhreille aiheuttaman ahdistuksen sijaan asettamalla naurunalaisiksi ne miehet, joiden itsetunto ja käsitys miehuudesta rakentuvat niinkin säälittävän huteralle pohjalle kuin homofobian ja seksismin varaan.
12. ”The Eyes of Alice Cooper” (2003)
Tehtyään parin levyn verran modernia industrial-heviä, Alice Cooper palasi takaisin juurilleen räkäisen garage rockin pariin. ”The Eyes of Alice Cooper” onkin ilahduttavan raskaaksi miksattu tuotos, jolta löytyy kaikkea sitä, mitä perinteiseltä Alice Cooper -levyltä voi odottaa. Mukana on aggressiota uhkuvaa raskasta rokkia esimerkiksi kappaleissa ”What Do You Want from Me” ja ”Backyard Brawl”, popahtavaa melodisuutta tarttuvissa sävellyksissä ”Novocaine” ja ”Love Should Never Feel Like This”, sekä kauhutarinaa kappaleen ”This House Is Haunted” muodossa. Tämän levyn parhaat vedot ovatkin joitain Alice Cooperin 2000-luvun parhaista biiseistä.
11. ”Dirty Diamonds” (2005)
”Dirty Diamonds” jatkaa sitä edeltänyttä räkäistä ”The Eyes of Alice Cooperia” huomattavasti kevyemmällä ja melodisemmalla otteella. Vaikka lopputulos onkin yksi Alice Cooperin pirteimmistä ja vähiten shock rock -perinteistä ammentavista levyistä, henkii se silti piristävästi Cooperin 70-luvun alun aikaista tuotantoa. Se on hyväntuulinen, täynnä vastustamattoman tarttuvia sävellyksiä, ja levykokonaisuutena edeltäjäänsä ”The Eyes of Alice Cooperia” vahvempi.
10. ”Alice Cooper Goes to Hell” (1976)
Alice Cooperin toinen soololevy on yksi parhaita esimerkkejä siitä, että hyvien biisien kirjoittaminen on loppujen lopuksi huomattavasti tärkeämpää kuin genrekonventioiden tiukka noudattaminen. ”Alice Cooper Goes to Hell” ei sisällä kovinkaan montaa kitaravetoista rokkivetoa, vaan suuri osa levystä on omistettu muun muassa siirappisille balladeille ja sävellyksille, jotka hempeässä teatraalisuudessaan kuulostavat kuin Disney-elokuvista nostetuilta. Siltikin tämä Alice Cooperin matkasta helvettiin ja takaisin kertova konseptialbumi on yksi miehen vahvimpia albumikokonaisuuksia.
9. ”Zipper Catches Skin” (1982)
”Zipper Catches Skin” saattaa hyvinkin olla Alice Cooperin koko uran luovin albumi. Joka ikisessä levyn biisissä on jokin muistettava koukku, oli se sitten loistava riffi, mielikuvitukselliset sanoitukset tai järjettömän tarttuva kertosäe. Useimmiten vastaus on kaikki kolme. Kehtaisin jopa väittää, että tämän levyn parhaat biisit ovat joitain Alice Cooperin kaikkien aikojen parhaista biiseistä, ja levy kokonaisuudessaan yksi miehen koko uran aliarvostetuimpia tuotoksia.
8. ”DaDa” (1983)
Vuonna 1983 Alice Cooper onnistui vihdoin kesyttämään demoninsa ja raitistumaan lopullisesti. Ennen raitistumistaan seurannutta parin vuoden levytystaukoa Cooper ehti kuitenkin vielä käsistä riistäytyneen huumeongelmansa loppumetreillä työstää vanhan tuottajaystävänsä Bob Ezrinin kanssa uuden konseptialbumin ”DaDa”. Mistä levy kertoo? Luulisin sen tarinan keskiössä olevan murhaan syyllistynyt mies, jolla on jakautunut persoonallisuus, mutta en voi olla asiasta täysin varma. Jopa Cooper itse on sanonut, ettei hän oikeastaan tiedä, mistä ”DaDassa” on kyse, koska hän ei silloisen alkoholi- ja huumeriippuvuutensa vuoksi muista levyn teosta juuri mitään. Tämä tuo teokseen kokonaisen kerroksen lisää aavemaisuutta. Se on kuin painajaismainen houreuni, johon järki ja loogiset selitykset eivät tuo lohtua.
Vaikka ”DaDa” oli aikanaan floppi Cooperin muiden 80-luvun alun tuotosten tapaan ja harva sitä nykyään muistaa, on se silti taiteellisilta ansioiltaan mielestäni aivan yhtä vaikuttava kuin miehen tunnetuimmat tuotokset. Mikä tekee siitä erityisen vaikuttavan, on se, että se onnistuu olemaan yksi Alice Cooperin parhaita albumeita olematta juurikaan uskollinen tämän tunnetulle hard rock -soundille. Pääosin levyn soundi on syntikkapoppia, jossa kitarat enemmänkin tukevat kosketinmelodioita kuin ovat itse pääosassa. Levyn hiukan vinksahtanut soundimaailma on kuitenkin omiaan tehostamaan sen sanoituksia, ja luomaan hyvin omalaatuisen kokonaisvaikutelman. Erityisesti balladi ”Former Lee Warmer” sekä tarttuvat ”Dyslexia” ja ”Fresh Blood” ovat joitain Alice Cooperin aliarvostetuimmista biiseistä.
7. ”Welcome 2 My Nightmare” (2011)
Jatko-osan tekeminen uraa määrittäneelle klassikkolevylle on aina riskialtista. Vielä riskialttiimpaa tämä on, kun levyjen väliin mahtuvat ruhtinaalliset 36 vuotta. Kun Alice Cooper kuitenkin lähti tekemään jatko-osaa ensimmäiselle sooloalbumilleen ”Welcome to My Nightmare”, oli lopputulos monin kerroin parempi kuin olisi uskaltanut odottaa. Ei kyseessä tietenkään ole alkuperäistä päihittävä mestariteos, mutta silti ”Welcome 2 My Nightmare” on yllättäen yksi miehen koko uran parhaista levytyksistä. Jopa Alice Cooperin kaltaiselle artistille, joka on kautta uransa ollut hyvinkin monipuolinen, kyseinen levy näyttäytyy miehen ehkä jopa monipuolisimpana yksittäisenä albumina. Siltä löytyy kaikkea – tuttua ja turvallista hard rockia, raskasta heviä, hyväntuulisia surf pop -vaikutteita, herkkiä balladeja, svengaavaa torvimusiikkia… Levyltä löytyy jopa poptähti Keshan kanssa tehty, moderneja pop-vaikutteita viljelevä ”What Baby Wants”, joka yllättäen saattaa olla jopa koko levyn paras biisi.
6. ”Raise Your Fist and Yell” (1987)
Vaikka vuosista 1986–1991 on helppo puhua Alice Cooperin tukkahevikautena, ei jokaista miehen tämän ajan levytyksistä voi suinkaan määritellä pelkäksi tukkaheviksi. Selkein poikkeus tähän määritelmään on ehdottomasti ”Raise Your Fist and Yell”, joka on Cooperin muita tänä aikana tekemiä levyjä selkeästi raskaampi tuotos. Kyseessä saattaa itse asiassa jopa olla miehen koko uran vihaisin ja aggressiivisin levy. Vihaisesta asenteestaan huolimatta levy on kuitenkin pohjimmiltaan tarttuvaa ja melodista kasariheviä, ja esimerkiksi ”Roses on White Lace” ja ”Freedom” ovat joitain Alice Cooperin koko uran parhaista ja aliarvostetuimmista biiseistä. Jälkimmäinen näistä sisältää myös yhden omista kaikkien aikojen suosikkikitarasooloistani, kiitos bodatun kitarasankari Kane Robertsin.
5. ”From the Inside” (1978)
Alice Cooperin alkoholismin riistäydyttyä käsistä 1970-luvun viimeisinä vuosina passitti miehen lähipiiri tämän katkaisuhoitoon. Hoito ei lopulta tepsinyt kovinkaan kauaa, ja lopullinen raitistuminen sai odottaa vielä muutaman vuoden verran. Ensimmäisen lyhyen raittiutensa aikana Cooper ehti kuitenkin muuntaa kokemuksensa katkaisuhoidosta musiikiksi. Lopputulos ”From the Inside” on oiva annos pop rockia, ja yksi Alice Cooperin vahvimpia albumikokonaisuuksia. Samalla se on yksi miehen koko uran tunnevetoisimmista ja avoimimmista tuotoksista. Vaikka fiktiota biisien tarinoihin mahtuu varmasti paljonkin, on sinne eksynyt myös Cooperin hyvin todellisia pelkoja liittyen alkoholin tuomasta suojakerroksesta luopumiseen. Tämän vuoksi biisien tunnetiloihin samaistuminen käy tällä levyllä sitäkin syvemmin.
4. ”Welcome to My Nightmare” (1975)
Alkuperäisen Alice Cooper -yhtyeen tultua tiensä päähän mies itse otti tehtäväkseen viedä sooloartistina eteenpäin sitä suurta rock-teatteria, jota hän oli jo tähän mennessä alkuperäisen bändinsä kanssa kehittänyt. Cooperin ensimmäisen sooloalbumin ”Welcome to My Nightmare” voikin nähdä sitä edeltäneiden albumeiden kehityskulun loogisena huipentumana. Vaikka levyltä löytyy iskeviä rokkiralleja, kuten ”Department of Youth”, ”Cold Ethyl” ja ”Escape”, on sillä tarjottavanaan myös paljon muuta. Esimerkiksi levyn avaava nimikkobiisi ja omiin suosikkeihini kuuluva ”Some Folks” yhdistelevät sovituksissaan piirteitä jazzista ja kabareemusiikista, mikä tekee levyn kokonaissoundista huomattavasti monipuolisemman kuin mihin nykyään rockalbumeiden suhteen on totuttu. Alice Cooper ei ole koskaan pelännyt genrerajojen rikkomista, ja harvoin hän on sitä tehnyt yhtä onnistuneesti kuin tällä levyllä. Mitä tulee kauhuteatteriin, on sekin viety äärirajoilleen peräkkäisillä kappaleilla ”Years Ago”, ”Steven” ja ”The Awakening”. Tämä kolmikko muodostaa yhden karmivimmista ja painajaismaisimmista kuuntelukokemuksista, mitä itse olen rockmusiikin saralla löytänyt.
3. ”Constrictor” (1986)
Alice Cooperin raitistumisen jälkeinen comeback-albumi ”Constrictor” oli ensimmäinen Alice Cooper -levyni, ja tästä syystä yksi ylivoimaisesti vahvimmin musiikkimakuani määrittäneitä albumeita. Kuullessani sen olin vasta heräämässä raskaan rockin hienouteen ja oppimassa, mistä genressä lopulta oikeasti pidin eniten. ”Constrictor” opettikin minulle, millaiset melodiat ovat hyviä melodioita, millaiset sanoitukset ovat kovaa kamaa, ja mikä on se fiilis, joka erottaa hyvän levyn loistavasta. Esimerkiksi ”The Life and Death of the Party”, ”Crawlin'” ja ”He’s Back (The Man Behind the Mask)” ovat paitsi Alice Cooperin ylivoimaiseen parhaimmistoon kuuluvia biisejä, mutta myös koko edustamansa genren eli melodisen kasarihevin parhaimmistoon kuuluvia biisejä. Vaikka Cooperin uran alusta oli jo ehtinyt vierähtää lähes kaksikymmentä vuotta, osasi hän silti yhä näyttää häneltä vaikutteita saaneille nuorille kasaribändeille, mistä kana pissii.
2. ”Trash” (1989)
Harva artisti kehtaisi nimetä levynsä kirjaimelliseksi roskaksi ja mainostaa sitä ajamalla ympäriinsä roska-autolla. Alice Cooperilla kuitenkin riitti tähän kanttia, ja hän vielä onnistui tekemään näin markkinoidusta levystään yhden koko uransa suurimmista myyntimenestyksistä. Suurin kiitos tästä kuuluu varmasti hittisingle ”Poisonille”, mutta tämä ei suinkaan ole levyn ainoa loistobiisi. Suoraan sanottuna se ei edes ole lähellekään paras ”Trashin” biiseistä, joihin kuuluu esimerkiksi epäinhimillisen tarttuva ”House of Fire”, täydellisen power balladin malliesimerkki ”Hell Is Living Without You” sekä ehkä suosikkibiisini Alice Cooperilta, ”Bed of Nails”. ”Trash” onkin alusta loppuun edustamansa genren eli kasaritukkahevin tarttuvinta eliittiä. Jokainen riffi nostattaa nyrkit ilmaan, jokainen kertsi synnyttää halun laulaa mukana kunnes kurkusta ei enää lähde ääntäkään… Harva levy on vain yhtä hauskaa kuunneltavaa kuin ”Trash”, ja se on malliesimerkki siitä, miltä hard rock parhaimmillaan kuulostaa. Se on asenteeltaan ja soundeiltaan räkäinen ja vihainen, mutta melodioiltaan vastustamattoman tarttuvaa poppia.
1. ”Hey Stoopid” (1991)
Yksitoista vuotta sitten Lordi julkaisi neljännen albuminsa ”Deadache”, ja siitä lähtien se on ollut kaikkien aikojen suosikkilevyni. En olekaan ennen tai jälkeen kyseisen levyn kuullut kuin yhden toisen albumin, joka pääsee edes lähelle samaa unenomaisen eskapismin tunnetta, jonka tuota levyä kuunnellessani saan. Tämä levy on Alice Cooperin ”Hey Stoopid”. Valtavan menestyksekkään ”Trashin” jälkeen Cooper jatkoi melodisen tukkahevin parissa, mutta tällä kertaa ujuttamalla materiaaliin huomattavasti näkyvämmin itselleen ominaista sarjakuvamaisuutta ja kauhua. ”Hey Stoopid” onkin soundeiltaan ja tunnelmaltaan sanalla sanoen elokuvallinen. Vaikka paperilla biisit vaikuttavat melko tyypillisiltä hard rock -veisuilta, eivät ne tunnu siltä levyä kuunnellessa. Jopa niinkin näennäisen korni asia kuin tukkaheviballadi nostetaan tällä levyllä täysin uusiin ulottuvuuksiin kappaleen ”Might As Well Be on Mars” muodossa, joka nimensä mukaisesti onnistuu olemaan tunnelmallinen ja eeppinen tavalla, joka saa sen tuntumaan toismaailmalliselta. Kun suljen silmäni ”Hey Stoopidia” kuunnellessani, katoan Alice Cooperin maailmaan, enkä palaa sieltä todellisuuteen ennen levyn loppua. Silloinkin pieni pala tuosta maailmasta jää kuitenkin aina mieleeni elämään. Tavallaan en siis ole koskaan tuosta maailmasta lähtenytkään sen jälkeen, kun ensimmäistä kertaa tämän levyn kuulin. Eikä minulla kyllä sieltä olekaan kiire päästä pois. Alice Cooper toivotti minut tervetulleeksi painajaiseensa, ja minä rakastin sitä.
Olen ollut Alice Cooper -fani kolmetoista vuotta, ja kaikkien näiden vuosien aikana arvostukseni miehen ulosantia kohtaan on vain noussut. Kun moni muu suurimmista suosikeistanikin aiheuttaa väistämättä silloin tällöin pettymyksiä, Alice Cooper ei juuri koskaan ole siinä onnistunut. Erityisesti live-esiintymisten suhteen mies orkestereineen tuntuu jopa uhmaavan väittämää, että rockbändien taso heikkenee väistämättä iän karttuessa. 71-vuotias Cooper paitsi yhä esiintyy, mutta jollain ilveellä hän on sen lisäksi vielä yhtä hyvässä livekunnossa kuin aina ennenkin. On käsittämätöntä, miten hän siinä onnistuu, mutta arvostus on todellakin ansaittu. Odotankin aina innolla, mitä uutta mieheltä on luvassa sekä liveshow’n että uuden musiikin puolesta. Uutta musiikkia päästiinkin juuri kuulemaan pääosin covereista koostuvan ”Breadcrumbs” -EP:n muodossa, ja ensi vuonna luvassa on kuuleman mukaan taas uusi studioalbumi. Toivottavasti seuraavaa Suomen-keikkaa ei myöskään tarvitse odottaa kovin kauaa.
Alice Cooperin kotisivut
Alice Cooper Facebookissa
Kirjoittanut: Markus Mickels