Tuotanto ruodinnassa: Between The Buried And Me
Suunnittelimme toimituksessa artikkelisarjan, jossa listataan eri yhtyeiden albumit huonoimmasta parhaimpaan. Listaukset eivät ole absoluuttinen totuus siitä, mikä albumi on bändin paras, vaan artikkelin kirjoittaneen toimittajan mielipide.
Between The Buried And Me on Amerikkalainen progressiivista metalia esittävä yhtye, joka on noussut yhdeksi genren arvostetuimmista ja suosituimmista kokoonpanoista. Bändillä on hyvin uniikki ja tunnistettava tyyli, joka on eräänlainen fuusio progressiivista metalia, teknistä death metalia, metalcorea ja lukuisia eri tyylejä, joita yhtye soittaa uskottavasti ohikiitävien hetkien ajan eri kappaleissaan. Saman kappaleen sisällä on mahdollista kuulla death metalia, bluegrassia, jazzia ja humppaa. Yhtyeen uran alussa metalcore-vaikutteet olivat selkeästi läsnä, mutta sittemmin yhtye on alkanut hyödyntää musiikissaan puhtaita vokaaleita ja syntetisaattoreita. Pian myös kappaleiden pituudet kasvoivat ja BTBAM:n tyyli muuttui huomattavasti kunnianhimoisemmaksi. Solisti Tommy Giles Rogersilla on yksi omalaatuisimmista äänistä metallimusiikissa, oli kyseessä sitten miehen puhtaat osuudet tai hänen vahvat murinansa. Muusikot osoittavat huikeaa virtuositeettia seikkaillessaan läpi bändin koukeroisen ja haastavan materiaalin. Basisti Dan Briggs loihtii bassostaan esiin jazz-vaikutteisia, laulavia ja melodisia nuotteja, kitaraduo Paul Waggoner ja Dustie Waring soittavat kontrapunktisia, teknisiä kitarakuvioita, jotka kietoutuvat tosiinsa ja rumpali Blake Richardson takoo rautaisella otteellaan nopeita blast beatteja, kanttiin soitettuja jazz-komppeja, sekä monimutkaisia polyrytmejä.
7. Between The Buried And Me
Mainos päättyy
Vuonna 2002 julkaistu debyyttialbumi asettuu yhtyeen diskografiassa selvästi hännille. Tällä albumilla bändi ilmestyi osaksi progemaailmaa, jossa harva yhtye esitti samanlaista musiikkia. ”Between The Buried And Me” on vahva sekoitus metalcorea, death metalia ja teknistä kikkailua. Avauskappale ”More Of Myself To Kill” sisältää nopeaa osien vaihtelua lennosta, death metal -tyylisiä riffejä ja metalcorelle ominaisia breakdowneja. Samoiten ”Arsonist” on nopea ja armoton runttaus blast beatteineen ja tremoloriffeineen. Rogersin vokaalit eivät ole tällä albumilla ollenkaan niin hyviä kuin mitä ne tulisivat olemaan myöhemmin. Niissä on kuultavissa vielä pientä haparointia ja kehittymättömyyttä, mutta ne ovat ehdottomasti bändin koko tuotannon likaisimmat. Vaikka bändin debyyttialbumi ei olekaan mitenkään erityisen vahva, eikä kuulu bändin parhaimmistoon, voi kappaleista kuulla niitä piirteitä, jotka ovat ajan saatossa muodostuneet BTBAM:n tavaramerkeiksi. ”Aspirationsissa” bassokitara pääsee loistamaan yhdessä melodisten kitaraosuuksien kanssa, tarjoten niille kaunista vastamelodiaansa. Myöhemmin bändiin basistiksi liittynyt Dan Briggs tulisi kehittämään tämän tyylin lähtemättömäksi osaksi yhtyeen musiikkia. Kappaleissa kuten ”What Have We Become” ja ”Naked By The Computer” on kuultavissa BTBAM:n herkempää tunnelmointia, joka myös tulisi olemaan iso osa yhtyeen musiikkia myöhemmin. Ehkä parhaiten bändin tulevaa tyyliä ennustaa lähes kymmenen minuuttinen päätöskappale ”Shevanel Cut A Flip.”
6. The Silent Circus
Vuoden 2003 kakkosalbumillaan BTBAM piti mukanaan vielä paljon metalcore-vaikutteitaan, mutta lopputuloksena oli jo selvästi progressiiviseen metaliin luettava teos. Kahteen osaan jaettu avauskappale ”Lost Perfection” edustaa bändin kokeiluja kunnianhimoisemman musiikin parissa, sisältäen paljon yhtäkkisiä instrumentaalivälikkeitä, tahtilajikikkailua ja vaikutteita pelkän metallin ulkopuolelta. Kappaleen ensimmäinen osa ”A. Coulrophobia” sisältää hocket-tekniikan käyttöä asteikkojuoksutuksissa ja groove-riffittelyä, kuin myös humoristisia aineksia kättentaputuksineen. ”Mordecai” sisältää konekiväärin lailla tykittäviä blast beatteja, dominoivaa raskautta ja pyörteilevää dissonanssia. Kappaleessa on kuultavissa selviä visioita yhtyeen tulevasta suunnasta sen fuusiojazz-tyylisellä välisoitolla ja Rogersin puhtailla lauluosuuksilla. Duo ”Reaction” ja ”Shevanel” ovat toivottu hengähdystauko ja esittelevät BTBAM:n melodista puolta komeasti. Albumilla on paljon mielenkiintoisia oivalluksia ja musiikillisesti ilahduttavia hetkiä, mutta ne kiitävät ohi todella nopeasti. Bändi heittelee ideoitaan seinille ja upottaa kaiken suureen määrään dissonanssia ja teknistä nikkarointia, joita se ei vielä hallinnut tuolloin täysin. Lopputuloksena on varmasti bändin raskain ja kaoottisin julkaisu, joka on hieman ironista, kun miettii myöhempiä albumeita ”Colors” ja ”The Parallax II.”
Mainos päättyy
5. Alaska
Bändi alkoi halkeilemaan Rogersin ja kitaristi Paul Waggonerin ympärillä, kunnes muu kokoonpano uusiutui. Tällä, vuonna 2005 julkaistulla albumilla, onkin ensimmäistä kertaa mukana bändin nykyinen kokoonpano, joka sementoi yhtyeen taituruuden ja musiikilliset visiot. ”Alaska” oli edeltäjiään yhtenäisempi, selkeämpi ja miellyttävämpi. King Crimson -tyylisellä 7/8 -tahtilajiin istutetulla melodialla varustettu ”Selkies: The Endless Obsession” kertoi bändin kypsyneistä taidoista ja tavasta hyödyntää eri vaikutteitaan omassa musiikissaan. Kyseinen kappale onkin muodostunut eräänlaiseksi klassikoksi, jota esitetään edelleen yhtyeen konserteissa. Avauskappale ”All Bodies” on kuin päivitetty versio ”The Silent Circuksen” äkkiväärästä ja raskaasta tyylistä; tällä kertaa kuitenkin paljon harkitumpana. Albumilla on eeppisiä ja melodisia kitarakuvioita, loisteliasta basson soittoa, monipuolisia vaikutteita, sekä entistä teknisempää materiaalia, unohtamatta rauhallisempia hetkiä. Tässä vaiheessa bändi alkoi todella löytämään omaa ääntänsä ja onnistui tekemään siihenastisen uransa hienoimman albumin. Valitettavasti se kuulostaa edelleenkin vielä hieman sekavalta sisältäen rutkasti ideoita, joista harvaa varsinaisesti kehitellään tai perustellaan järkevästi.
Mainos päättyy
4. Coma Ecliptic
Vuonna 2015 ilmestynyt konseptialbumi ”Coma Ecliptic” vei bändin kohti puhtaampaa tyyliä, jossa Rogers laulaa entistä enemmän puhtaita vokaaleita, jättäen murinat taka-alalle. Myös death metal -vaikutteet ovat lähes kokonaan karsiutuneet. Kappaleiden pituudet ”lyhenivät” (enemmistö albumin kappaleista on alle kymmenen minuuttia, vaikka muutamalla edellisellä albumilla enemmistö kappaleista oli joko kymmenen minuuttia tai enemmän), tyylikokeilut jäivät taka-alalle ja vaikutteiksi nousivat progressiivinen rock sekä Dream Theaterin tyylinen progemetalli. Albumi kertoo tarinaa koomaan juuttuneesta miehestä, joka matkaa muistojensa läpi, päätyen lopulta valitsemaan eteenpäin siirtymisen tai muistoihinsa jäämisen. Queenilta vaikutteita hakeva, pomppiva ”The Coma Machine”, bändin svengaavin progepastissi ”Memory Palace”, sekä jännittynyt ”Rapid Calm” kuuluvat bändin tyylikkäimpiin sävellyksiin. Albumin villein kappale on painajaismainen ”Famine Wolf”, joka sisältää eniten karjuntaa koko levyllä ja saakin varmasti vanhan tyylin fanit hyppimään innoissaan. Yhtye leikittelee vielä paikoitellen eri tyylilajeilla ja ideoilla, mutta albumin vahvuudeksi muodostuu sen huikea yhtenäisyys niin temaattisesti kuin musiikillisestikin. Vaikka albumi onkin kenties bändin vahvin kokonaisuus, ei se siitä huolimatta vedä vertoja listan kärkeen sijoittuville järkäleille, jotka ovat kaikki mestariteoksia. Tämä ei silti tarkoita, etteikö ”Coma Ecliptic” olisi loistava. Moni fani pettyi bändin puhtaampaan tyyliin, mutta kun yhtye julkaisee peräkkäin kolme järkälemäistä albumia, on täysin ymmärrettävää, että bändi haluaa kokeilla jotain uutta.
Mainos päättyy
3. The Great Misdirect
Tämä, vuonna 2009 julkaistu albumi, on varmasti yksi bändin kypsimmistä teoksista tähän päivään asti. Se on luovan kauden suvereeni taidonnäyte, joka sisältää joitakin koko BTBAM:n historian parhaimmista musikaalisista hetkistä. Oli kyseessä sitten ”Obfuscationin” ketterät kitarakuviot ja maukkaat melodiat, raskaiden hetkien ja jazzahtavimpien maisemien vaihtelu kappaleella ”Disease, Injury, Madness”, leikittelevä ja mystinen, keikoilla loistavana avauksena toimiva ”Fossil Genera (A Feed From Cloud Mountain)”, seesteinen akustinen fiilistely ”Desert Of Song”, tai yhtyeen historian pisin kappale ja albumin päättävä eepos ”Swim To The Moon”, on selvää, että tällä albumilla yhtye on todella saavuttanut sen teknisen mestariuden ja instrumenttien suvereenin hallinnan, josta se nykyään tunnetaan. Massiivinen päätöskappale ”Swim To The Moon” on lisäksi jatkumoa ”Colors”-albumin kappaleelle ”Sun Of Nothing” toimien samalla yhdessä ”Fossil Generan” kanssa osana suurta ”Parallax”-konseptia, jota yhtye esitteli EP:llään ” The Parallax: Hypersleep Dialogues” sekä albumillaan ”The Parallax II: Future Sequence.”
2. The Parallax II: Future Sequence
Vuonna 2011 BTBAM julkaisi EP:n “The Parallax: Hypersleep Dialogues”, jolla se esitteli konseptin, joka jatkuisi vuoden 2012 albumille ”The Parallax II: Future Sequence.” Siinä, missä EP oli konseptin esittelyä pitkien ja varsin tyypillisten BTBAM -kappaleiden avulla, on ”The Parallax II” jatkumon toiminnallinen puoli täynnä huippuunsa hiottua musiikkia. Levyn kappaleissa kaksi kertojahahmoa, Prospect 1 ja 2, yrittävät selvittää omaa olemassaoloansa ja linkkiä toistensa välillä. Kaksi maailmaa etsivät toisiansa ja mitä pidemmälle mennään, sitä varmemmin Prospect 1 ja 2 muistuttavat toisiansa. Prospect 2 on irtaantunut ruumiistansa ja luo ympärilleen omaa todellisuuttaan, selvittääkseen omaa tarkoitusperäänsä. Levyn lyriikat ovat kirjoitettu tajunnanvirralla, jolloin todellisen ja epätoden raja muuttuu kokoajan hämärämmäksi, ja sinne tänne poukkoileva soitto luo kaoottisen tunnelman.
Albumin avaa ja päättää 70-luvun progeformaatille tunnollinen kaksikko ”Goodbye To Everything” ja ”Goodbye To Everything reprise”, samalla kun järkälemäisiä kappaleita tasapainottavat lyhyet hengähdystauot ”Autumn”, ”Parallax” ja ”The Black Box.” Albumin ensimmäinen jättiläinen ”Lay Your Ghosts To Rest” on villi keikkasuosikki, joka esittelee meille bändin parhaimmillaan. ”Extremophile elite” on huikean melodinen ja polyrytminen musta-aukko, jossa melodiat kieppuvat edestakaisin, vuorotellen pyörremyrskymäisten raskaiden kohtien välillä. ”Telos” on korvia ja kehoa runteleva, lyijynmakuinen hirmu, mutta siinä samalla se esittelee meille hyvin notkeaa ja vaikuterikasta soitantaa. Huikea neo-progemetallikappale ”Astral Body” viitoittaa bändin tulevaan tyyliin ja se voisi ihan yhtä hyvin löytyä ”Coma Eclipticiltä.” On myös pakko mainita kappale ”Bloom”, joka edustaa bändin humoristista puolta. Pianorallatuksella alkava kappale yltyy velmuun humppaan, joka pian vaihtuu surf rock -meininkiin. Toisinaan asettaisin tämän albumin ykkössijalle sen mielikuvituksellisuuden ja loistavan toteutuksen vuoksi ja onkin selvää, että bändi saavutti tällä albumilla äkkiväärän ja täyteen ahdetun tyylinsä huipun niin hyvässä kuin pahassakin. Suosittelen myös kuuntelemaan live-tallenteen ”Future Sequence: Live At The Fidelitorium”, jolla yhtye esittää koko albumin putkeen, osoittamatta väsymyksen häivääkään.
1.Colors
Ykkössija yhtyeen tuotannossa on varattu tälle kymmenen vuotta täyttävälle, vuona 2007 julkaistulle albumille. Ollessani yläasteella, lainasin albumin kirjastosta tarkoituksenani tutustua yhtyeeseen. Olin koukussa heti ensimmäisestä kuuntelukerrasta asti. Koin suurta viehätystä kahlatessani pitkien kappaleiden läpi, joissa oli hyvin vähän toistoa ja uusi osa seurasi toistaan teknisten riffien, eri tyylien, tahtilajien ja tunnelmien lentäessä ohitseni näennäisen sattumanvaraisesti. Kahdeksalle eri raidalle jaettu albumi on kuuntelukokemuksena kuin yksi pitkä kappale, sillä jokainen biisi johtaa toiseen saumattomasti. ”The Parallax” -saagan prologina toimiva massiivinen ”Sun Of Nothing” sisältää vaihteluja kauniista akustisista hetkistä ilmaviin sointukuljetuksiin, nopeisiin blast beatteihin, latinorytmeihin, sekä fuusiojazziin, jossa kuulee selkeitä kaikuja ”Fossil Generaan” sekä myöhemmin ”Bloomiin.” Metalcore-juuriin vihjaava ”Ants Of The Sky” sisältää yhtyeelle ominaista duo kitaratykitystä á la Paul Waggoner ja Dustie Waring, armotonta groovea, bluesia, ehtaa bluegrassia vaihtobassoineen, sekä tietysti sitä kuuluisaa lehmänkelloa. ”Viridian” on tyylikäs ja maukas fuusiojazz-fiilistely, joka sisältää Dan Briggsin komean bassosoolon. Albumin päättää eeppinen ”White Walls”, jonka lopussa kuullaan kahteen osaan jaetun upean ”Foam Born” -avauskappaleen teema vielä kerran ennen kuin kuulija saa huokaista ihastuksesta ja hämmästyksestä.
”Colors” on todellakin nimensä arvoinen. Kehitys vuoden 2005 ”Alaskan” sekä tämän albumin välillä on valtava. BTBAM oli saavuttanut huikean teknisen osaamisen sekä kyvyn soittaa uskottavasti lukuisia eri tyylilajeja, vaihdellen niitä lennosta kuin t-paitoja kesällä. Albumi on värikäs, seikkailunhaluinen, sekä haastava kokonaisuus, joka kuitenkin palkitsee kärsivällisen kuulijan lopussa. Tämä albumi tulisi aloittamaan yhden parhaimmista albumitrilogioista, sekä sinetöi bändin kohtalon liittyä osaksi progen ikuista perintöä. Itselleni ”Colors” on arvokas ja nostalginen albumi täynnä musiikkia, jonka olen sisäistänyt jokaista nuottia, unison-juoksutusta ja breakdownia myöten. Suosittelen myös kuuntelemaan/katsomaan loisteliaan live-tallenteen ”Colors_Live”, jolla bändi osoittaa huikean staminansa soittamalla koko albumin putkeen.