Tuotanto ruodinnassa – Bon Jovi
Suunnittelimme toimituksessa artikkelisarjan, jossa listataan eri yhtyeiden albumit huonoimmasta parhaimpaan. Listaukset eivät ole absoluuttinen totuus siitä, mikä albumi on bändin paras, vaan artikkelin kirjoittaneen toimittajan mielipide.
14.4.2018 Rock ’n’ roll Hall of Fameen ylennettävä Bon Jovi kuuluu niihin bändeihin, jotka minut 17-vuotiaana saivat musiikkia kunnolla kuuntelemaan, joten tuotannon rankkaus oli haastavaa ja lopullinen järjestys selvisi pitkän pohdinnan jälkeen pari päivää ennen tämän artikkelin julkaisua. 5 albumia olivat jo alussa sijoitukseltaan hyvin selkeät, muita sai sitten säätää. Jospa listalta löytyy yllätyksiä!
Mainos päättyy
14. 7800 Fahrenheit
Bon Jovin vuonna 1985 ilmestynyt kakkosjulkaisu meni sekä ennakkoon tuumaillessa että varsinaista listaa muodostettaessa sinne heikommalle puolelle peilatessa koko tuotantoa. Levyltä ei löydy debyytillä olevaa liekkiä vaan lopputulos jää vaisuksi. Onneksi jopa todella hyviä hetkiä löytyy ilman, että pitäisi ruumishuoneelta kaivella: kakkosraita ”Price of Love” kiskoo mukaansa Jon Bon Jovin äänen ja jollain ihmeellisellä tavalla tunteisiin vetoavan kertson ansiosta. Tätä seurannut rockballadimainen ”Only Lonely” on selkeästi levyn onnistunein biisi. Miksi? Koska David Bryanin kaunis kosketinintro, rakkauden yksinäisyydeen teemaan sukeltavat lyriikat ja yhtyeen keulahahmon erityisen tunnelmallinen laulusuoritus unohtamatta Richie Samboran sooloilua.
Mainos päättyy
Kuitenkin mitäänsanomaton on ensimmäinen adjektiivi, mikä tulee ”7800 Fahrenheitista” mieleen. Esimerkiksi ”King of the Mountain” ja ”Tokyo Road” herättivät pohtimaan, tuliko toinen albumi tehtyä liian nopeasti, sillä eron debyyttiin valitettavasti huomaa. Edellä mainitut biisit eivät omaan korvaani toimi sitten yhtään, sillä ne ovat tylsää tavaraa eivätkä herätä mitään tunteita. Albumin pelastukseksi eivät riitä kontekstissaan huippuhetket tai menevää kamaa olevat – ja oikeasti hyvät – ”Always Run to You” ja ”The Hardest Part Is the Night”. Onneksi albumin päättävä ”Secret Dreams” antaa näin jälkikäteen arvioiden lupauksen paremmasta huomisesta olemalla onnistunut menevänoloinen, hivenen herkkä biisi.
Bon Jovin tuotanto on mielestäni kautta linjan todella korkeatasoista ja jo pitkän uran tehneellä bändillä erilaisia tyylejä tai vähintäänkin painotuksia musiikista löytyy. ”7800 Fahrenheit” jäi ruodinnan jumboksi, sillä albumi oli onnistuneesta debyytistä askel selkeästi taaksepäin. Huonoja kappaleita oli mukana liikaa ja ”Bon Jovin” raikkaus oli väliaikaisesti poissa.
13. The Circle
Mainos päättyy
Yhdeksän vuotta sitten julkaistu ”The Circle” on albumina hyvin kaksijakoinen: sieltä löytyvät ne muutamat hyvät, säännölliseen kuunteluun päässeet kappaleet, mutta vastaavasti täytekappaleita on liikaa. Muutenkin yleisilme on hieman muovinen eikä albumilta löydy aiempaa terävyyttä tai särmää.
”We Weren’t Born to Follow” käynnistää kyllä levyn onnistuneesti ja on albumin selkeästi menestynein laulu. Bändille – varsinkin tällä vuosituhannella – tyypillinen optimismi välittyy, Samboran riffit ovat kohdillaan ja häivähdys vanhasta terävyydestä tulee esiin. Sen sijaan parista seuraavasta on vaikea löytää hirveästi positiivista sanottavaa. Hidas ”When We Were Beautiful” toimii ihan kelvollisesti ja paikkansa kyllä albumilla ansaitsee. Ysärikaikuja paljon sisältävä ”Work for the Working Man” menee ihan kivojen biisien kategoriaan: tempo ei ole kovin nopea, kertosäe täynnä vain hokemaa, joten vaisuksi jää. Enkä kyllä ylimmin kiitoksin voi tervehtiä paria seuraavaa täytekappaletta.
Onneksi kuudentena tuleva ”Thorn in My Side” ilmaantuu juuri sopivasti vastaan ja poistaa pitkästymisen. Biisi on rakennettu hyvästä sanoituksesta sekä ”The Circlen” kesyyden huomioiden tämä on sitä harvassa olevaa rockimpaa kamaa ja ralli käynnistää levyn paremman puolen. ”Live Before You Die” menee aivan hyvästä balladintapaisesta ja jo nimi on arvokas elämänohje. ”Brokenpromiseland” on oma ensirakkauteni tältä levyltä! Olen siis varsin jäävi ottamaan kantaa yleiseen laatuun. Säkeistöissä on ilmettä ja kertosäkeessä löytyy sitä hyvää meininkiä ja kiinnostavaa keinuntaa johtuen kivasta sointukuviosta, mikä uppoaa. ”Love’s Only Rule” lisää vauhtia ja paradoksaalisesti ”Fast Cars” on hidas!
”Happy Now” on täydellinen oodi onnellisuudelle, hetkessä elämiselle ja siitä nauttimiselle: Can I be happy now? / Can I let my breath out / Let me believe / I’m building a dream / Don’t try to drag me down. Viimeinen ”Learn to Love” menee kauniiden rakkauslaulujen joukkoon, joita Bon Jovilla riittää enemmän kuin tarpeeksi. Henkilökohtaisesti olen kuullut heiltä todella monta parempaa balladia, mutta ei tästä hirveää kitinää löydy. Biisijärjestyksen kannalta olisin suonut kahden viimeisen tulevan toisinpäin, sillä näin ”The Circle” olisi kiihtynyt loppuun ja saanut menevän lopetuksen.
Mainos päättyy
Minulle Bon Jovi on yksi suurimpia, parhaimpia ja kauneimpia bändejä. ”The Circlen” sijoitusta näin alas painoi niin moni täytekappale. Periaatteessa ihan hyvä levy, mutta koko tuotantoa arvioidessa se ei vain tämän korkeammalle riitä. Levy olisi vaatinut pari todella kovaa laulua, silloin ohibiisit olisi voinut antaa anteeksi. Keskiverron kohdalla se ei vain onnistu.
12. Burning Bridges
Vaikka ”Burning Bridgesiä” voisi luonnehtia täytealbumiksi, on levy siitä huolimatta laadukas kattaus toimivia biisejä. Yleisilmeeltään kiekko on rauhallinen ja melodinen verrattuna Bon Jovin muuhun tuotantoon eli näin ollen vauhdikas rock ’n’ roll loistaa lähes kokonaan poissaolollaan – poikkeuksena ”We Don’t Run”, joka laittaa pään liikkeelle. Keskitempoinen ”Saturday Night Gave Me Sunday Morning” edustaa mielestäni tyypillistä 2000-luvun lopun Bon Jovia: ei niin rock, menevähkö kera onnistuneen sanoituksen.
Vaikkei vauhtia liiaksi olekaan, niin ”Burning Bridgesiä” kuunnellessa palstatilaa poikkeuksellisen runsaasti saavat laadukkaat ja tunnelmalliset biisit esimerkkeinä ”Teardrop to the Sea” ja ”Who Would You Die For”. Sanomaltaan minuun vetosi ”We All Fall Down”, joka kiteyttää kauniisti elämää: kaikki me vajotaan joskus alas, joten sitä on turha pelätä.
”Burning Bridges” on ehyt ja kiinnostava albumi, joka kannattaa ainakin kerran kuulostella lävitse. Aika hyvää pyötälaatikkotavaraksi, mutta sellaiset suuret biisit jäivät uupumaan ja tasapaksulta vaikutelmalta on vaikeaa välttyä. Siksi ei tämän korkeammalle kiilaa lyö.
11. What About Now
”What About Now” tullaan aina muistamaan Bon Jovin historiassa viimeisenä levynä, jolla perustajajäsen, loistava kitaristi ja Jonin oikea käsi Richie Sambora oli mukana, jättihän hän yhtyeen kesken ”Because We Can” -kiertueen. Tämä elementti tuo mukanaan pientä nostalgiaa.
Ensimmäisenä singlenä tuli ulos albumin avausbiisi ”Because We Can”, joka aikanaan herätti pureskelua. Kyseessä on todellinen fiiliksennostatuslaulu, hieman mahtipontinen ja optimismia uhkuva stadionrock-veto, joka lopulta erottuu edukseen sekä levyltä, että koko tuotannosta. Seuraavilla biiseillä yhtye palasikin itselleen tutumpaan 2000-luvun lopun ilmaisuun eli tarjolle tuli varmoja, perushyviä kappaleita, joiden laatu ei jättänyt suuria kyseenalaistamisen merkkejä. Oikeastaan levyn tason määrittäjiä olivat niin ”I’m With You”, nimibiisi ”What About Now” kuin kaunis ”Pictures Of You”. Sen sijaan viidentenä kuultu ”Amen” jäi hieman vaisuksi. Kyllä, kyse on herkästä laulusta, mutta ei vain todellakaan yltänyt parhaiden balladien tasolle. Loppua kohti ”What About Now” muuttui hieman vaisummaksi ja kaksi viimeistä kappaletta osoittautuivat oikeasti pettymyksiksi. Kuitenkin omaa vahvuutta korostava “Army of One” sekä “Beautiful World” ottivat paikkansa omina satunnaisina soittolistabiiseinä.
Koko tuotantoon suhteutettuna ”What About Now” menee alempaan keskikastiin. Ei todellakaan täysosuma, mutta paria täyttä hutia lukuunottamatta sitä varmaa ja hyvää tavaraa, mitä Bon Jovilta on aina minimissään pystynyt odottamaan. Tämä ei tarkoita sitä, että levy olisi surkea!
10. Crush
”This ain’t a song for the broken hearted.” Voimakas ja itsevarma toteamus on Bon Jovin tuotannon yhden tunnetuimman biisin ensimmäinen rivi. Vuonna 2000 paluun areenoille tehnyt bändi julkaisi ”It’s My Lifen” singlenä ja hyvänen aika sitä Bon Jovin comeback-hypeä (ei sillä, että jotain siitä muistaisin). Kappale on todella voimallinen avaus muutenkin hienolle albumille. ”Say It Isn’t So” on jäänyt aina valitettavan etäiseksi, sillä siinä ei ole sytytysnestettä ollenkaan. Sen sijaan kiitollisuudenosoitus ”Thank You for Loving Me” menee heittämällä yhtyeen parhaiden balladien joukkoon. Miksi? No siksi, että sanat ovat todella kauniit, sävellys oivallinen kuitenkaan varastamatta pääpainoa sanomalta. Sellainen aikuiseen makuun sopiva kappale, vieläkin.
Viime vuonna erehdyin tekemään karmean löydön, kuuntelin ”Two Story Townin” ja helvetti, että potki! Se jokin löytyi kerralla oli syy sitten iskevässä otteessa, terävässä kertosäkeessä tai Jon Bon Jovin vahvassa tulkinnassa. Eräs levyn kohokohtia samoin kuin kuudentena kuultu, ikääntymisen iloista tarinoiva ”Just Older”. Välissä oleva ”Next 100 Years” nousee onneksi ”Crushin” paremmalle puolelle, niin typerää laskua ei näiden kovien tuotoksien välissä pääse tapahtumaan. Yli kuusi-minuuttinen runttaus on mukavan herkkä, ei nololla tavalla, menevä ja mr. Samboran kitarointi nostaa osakkeita. Eikä loppusoiton vahvat The Beatlesin vibat kokonaisuutta pahenna.
”Mystery Train” ja ”Save the World” vievät kuulijan rauhallisiin, tunnelmallisiin maisemiin. Hyvää peruskamaa molemmat. ”Captain Crash & Beauty Queen for Mars” lisäsi tempoa ja onnistui taas kerran säväyttämään: terävä kitaraintro, mukavan menevä ralli, joka luultavasti saa varttuneemman väen heilumaan hitaasti mukana. Ehdottomasti laatutyötä, jota Bon Jovi on livenä soittanut aivan viime vuosina.
Loppupuolen biiseistä piristävän akustisen kitaran säväyttämä ”I Got the Girl ”on erityismaininnan arvoinen, eikä hieman kuivakka ”One Wild Night” albumia huonosti päätä, viimeisessä olisi paremmilla soundeilla ollut aineksia kunnon bilebiisiksi. Nykyisellä versiolla tämä jäi käyttämättä.
Onnistunut comeback on aina loistava asia. Bon Jovi sen teki jo toisen kerran vuosituhannen vaihteessa, vielä laadukkaalla albumilla. Varttumisen keski-iän kynnykselle levyltä kuulee, mutta niin pitääkin. Turhaan hieman aliarvostettu albumi. Sijoitus kertoo enemmän tuotannon tasokkuudesta kuin levyn heikkoudesta.
9. Bounce
”Bouncen” avausraita ”Undivided” sisältää kertosäkeessään kantaaottavat rivit Where we once were divided/ now we stand united/ We stand as one/ undivided. Näiden sanojen taustalla oli 9/11 eli terrori-isku WTC-kaksoistorneihin, joka tapahtui Bon Jovin ollessa suunnittelemassa 2000-luvun toista albumiaan. Jon Bon Jovista kirjan kirjoittanut Laura Jackson avaa teoksessaan myös tätä tematiikka ja terrori-iskun näkymistä käsiteltävällä albumilla. Avaus on kuitenkin kauniin raskas kappale, joka menee sanoissaan syvälle. Varsinkin akustisena vedetyt viimeiset sekunnit ovat aina osuneet. Harmi vain, etteivät muut yllä aivan samalle tasolle.
Kolmeminuuttinen ”Everyday” floppasi täysin. En tiedä lukijoista, mutta itse en ole milloinkaan mitään kulmaa tähän löytänyt. Kolmantena tullut ”The Distance” ja viidentenä tuleva ”Misunderstood” ovat onneksi asioita erikseen. Molemmat ovat hyvällä tavalla varmaa Bon Jovi -kamaa: kovimpaan rockiin verrattuna rauhallisia, kuunteluun kutsuvia, mutta tasapainoisia ja oikeasti hyviä lauluja. Näiden väliin sijoittuva ”Joey” on kiinnostava pianotaustainen laulu (jo sinänsä lähes ainut laatuaan), joka tuo lisäarvoa levylle.
”All About Lovin’ You:ssa” yhtye täyttää sen liki pakollisen balladi per albumi -osuuden. Onneksi biisi on kaunis rakkauslaulu, jonka kykenee kuuntelemaan ilman suurempia yökkäyksiä. ”Hook Me Up” palauttaa raskaudeltaan ”Bouncen” avausbiisin maisemiin, vaikkei toimi aivan yhtä hyvin. Se viimeinen jokin jää puuttumaan. Loppu jatkui varsin laadukkaana: ”You Had Me from Hello” on äärimmäisen herkkä akustinen laulu, joka kannattaa ottaa haltuun. Nimibiisi ”Bounce” lisää menoa kunnolla ja ”Open All Night” herkisteli levyn loppuun.
”Bounce” on aiemmin jäänyt etäiseksi. Yksittäisiä kappaleita on tullut kuunneltua, mutta kokonaisuus ei ole inspiroinut. Albumi yllätti herkkyydellään, syvällisyydellään ja balladivoittoisuudellaan. Kokonaisuus on nätti monivärinen kerä, jota on kuunneltava toistekin. Albumi oli vaikeasti rankattava. Suunta olisi ennemmin ollut ylös-kuin alaspäin.
8. This House Is Not for Sale
Uskokaa tai älkää, niin Bon Jovi teki parin vaisun albumin jälkeen todellisen laatutyön. On kiinnostavaa, kuinka Richie Samboran lähteminen bändistä aiheutti tahtomattaan yhtyeeseen uudistumista ja uudenlaista raikkautta, minkä kuulee halki albumin.
Bon Jovin viimeisintä pitkäsoittoa kuunnellessa huomio kiinnittyy erityisesti laulujen kertomiin tarinoihin ja albumin henkimään optimismiin. Nimikkobiisi on pysyvyyden ja historian puolestapuhuja. ”Living With the Ghost” kehottaa jättämään taakse menneen ja löytämään uuden, paremman alun. ”Roller Coaster” taas välittää menevästi ihastumisen aiheuttamaa vuoristorataa. Eikä voi väheksyä parempaa uutta vuotta lupailevaa ”New Year’s Day:ta” tai upean näkökulman elämiseen tarjoava ”Reunionia”. Kaikki edellämainitut ovat kaiken hyvän lisäksi sävellyksellisesti onnistuneita omanlaisiaan tuotoksia. Absoluuttista täydellisyyttä ei levy saavuttanut: ”The Devil’s in the Temple” ja ”Born Again Tomorrow” jäivät muiden rinnalla hieman keskinkertaisiksi, vaikka viimeisimmän sanoitus onkin ajatuksia herättävä.
”This House Is Not for Sale” on todella elämänmakuinen albumi ja moniin kappaleisiin pystyy samaistumaan todella vaivattomasti. Tällä levyllä Bon Jovi pääsi pois siitä samankaltaisuudesta, mikä vaivasi kahta edellistä pitkäsoittoa. Tässä on jotain uutta ja syvälle menevää, joka kannattaa ottaa haltuun! Nyt on pakko hieman jossitella. Bonuskappaleina levylle sisältyi äärimmäisen kaunis balladi ”Real Love” sekä tämän vuoden uusintapainoksessa albumin aloittivat menevät, kantaaottavilla sanoituksilla varustetut ”When We Were Us” ja ”Walls”. Jos nämä/näistä edes osa olisivat korvanneet varsinaisen albumin flopit, niin myös ranking olisi top 3:ssa.
7. Keep the Faith
1980-luvun menestyslevyjen jälkeen Bon Jovi piti tauon ja sai sen ansiosta pidettyä rivinsä kasassa. 1992 bändi teki paluun albumilla, joka käynnistyy lupauksia herättävästi ”I Believillä”. Uusi, kepeämpi soundi tekee tämän otannan perusteella kauppansa ja lisäksi Jon Bon Jovin ääni on kenties elämänsä parhaassa kunnossa. Harmikseni ”Keep the Faith” on saanut kestävän livebiisin aseman ensimmäisen sijasta. En tiedä, mikä siinä on, mutta ei vaan ikinä ole iskenyt ja ainoat tuntemukset ovat negatiivisia. Sama virke pätee kolmanteen kipaleeseen.
Sen sijaan ”In These Arms” kolahti kovaa jo vuosia sitten. Hyvällä tavalla rakkaudesta kertova kappale vailla liiallista lällyyttä. Aikuismaisuus lävistää tämän, eikä hyvätempoinen kertsi menoa pahenna! Lällyydestä pääsee sanomaan pakosta ”Bed of Rosesin” kohdalla ja myönnän, on herkkä ja aivan hyvä balladi. Ei ihan vain omaan makuuni ja parempia löytyy yhtyeeltä monia. Ajaa kumminkin asiansa.
”If I Was Your Mother”on kiinnostavin kappale ”Keep the Faithilla”. Raskas komppaus, raskaat riffit ja Jon Bon Jovin tylyys… Kova yhdistelmä. Lähes kymmenen-minuuttinen ”Dry County” on… Jotain upeaa. Hiljainen alku, kertosäettä kohti terävöityvä, vahvistuva laulu, jonka kiinnostavinta antia on ehdottomasti Samboran erittäin pitkä soolo-osuus. Tämän jälkeen vielä Bon Jovi ponnistaa kappaleen vielä kerran lentoon niin…
”Dry County” on niin upea, ettei niin hirveää väliä ole parilla seuraavalla rallilla. ”I Want You” leikittelee niin tutun rakkauden, tällä kertaa kulmana on toisen ihmisen tarve ja kuinka mitä vain tekisi hänet saadakseen. Tähän albumi voisi päättyä aivan hyvin, mutta viimeiset kaksi lopettelevat ”Keep the Faithin” menevänpuoleisesti.
Paria ohittamisen arvoista raitaa lukuunottamatta onnistunut albumi ja kokonaisuus. Bon Jovi teki tällä onnistuneen paluun, vaikka yleisöä pitikin totuttaa uuteen tyyliin. Onneksi tottuivat.
6. Slippery When Wet
1986 ilmestynyt levy nosti Bon Jovin huipulle. Läpimurtoa odoteltiin levy-yhtiön puolelta kenties aiemmin ja nyt bändillä oli näytönpaikka. Paineen alla syntyi kolme kuolematonta hittiä, kolme-neljä muuten vain laadukasta kappaletta ja pari täyterallia. Kova levy, mutta ei paras. Hyvä se kuitenkin on vielä 30 vuoden jälkeenkin.
Ensimmäisenä mieleen nousee kiekon toimiva rakenne: terävä kolmen biisin aloitus, jonka jälkeen sopivasti menevät kipaleet ja balladit vuorottelevat. ”Slippery When Wet” on tottakai tunnettu kolmesta superhitistään ”You Give Love a Bad Name”, ”Livin’ on a Prayer” ja ”Wanted Dead or Alive”, mutta onneksi sieltä löytyy muutakin. Albumin avaa todella mahtaileva, upealla introlla varustettu ”Let it Rock”, parhaimpana ei-hittinä nostan esiin rockrakkaushempeilyn ”I’d Die for Youn”, jossa David Bryanin räväkät kosketinosuudet ja Jon Bon Jovin kaunis tulkinta pääsevät oikeuksiinsa. Sanat toki menevät osastolle ”jopa liian herkkää kamaa”, muttei se biisin arvoa vähennä. ”Without Love” ei ole hitiksi noussut. Onneksi tämä ei ole tae laadun puutteesta, sen muun muassa tämä kolmikko osoittaa.
Kun levyn alussa lähdettiin rokkaamaan, niin ”Wild in the Streets” piirtää tämän ympyrän kauniisti loppuun tuomalla kivan annoksen nopeutta. ”Slippery When Wet” on aitoa kasarirockia sieltä parhaimmasta päästä. Albumin onnistunut rakenne, levyltä kuultava aitous ja vauhti takaavat kiinnostavan kolmevarttisen session.
5. New Jersey
30 vuotta syksyllä täyttävä Bon Jovin järjestyksessään neljäs albumi oli bändille tärkeä virstanpylväs. Läpimurtolevyn jälkeinen julkaisu ei koskaan ole helppo paikka: todistaa kun pitäisi niin itselle kuin faneille, että lisää samanlaista laatukamaa on tulossa. Tässä haastavassa tehtävässä bändi todella onnistui ja tuloksena on eräs yhtyeen parhaimmista levyistä.
”New Jersey” on vielä tänä päivänäkin miellyttävän toimiva kombo vauhdikasta menoa, maustettuna parilla kauniilla balladilla. Taas vaihteeksi pitkäintroinen rockralli ”Lay Your Hands on Me” avaa pelin, rakkauden pirullisesta luonteesta positiivisesti kertova ”Bad Medicine” lisää hivenen tempoa kunnes – yksi bändin parhaista biiseistä – ”Born to Be My Baby” avaa kaasun täysille! Jotain alun vahvuudesta ja pitkäikäisyydestä kertoo se, että jokainen biisi on yhä säännöllisesti mukana Bon Jovin settilistassa. Levyn aliarvostetuimpiin kuuluva, kauniin vahva ”Living in Sin” rauhoittelee menoa ja tätä seurannut vauhdikkaampi ”Blood on Blood” piirtää puolestaan kauniin kuvan bändin jäsenten suhteesta ja kotikontujen tärkeydestä. Yksi albumin parhaista.
Toinen puolikas on laadultaan hieman vaihtelevampi. Herkkä ”Wild Is the Wind” ja kiinnostava cowboystoori ”Stick Your Guns” ovat niitä, joita soisi kuulevan joskus livenäkin. Itse asiassa youTuben maailmasta löytyy pätkä, jolla Sambora ja Bon Jovi urhoollisesti jälkimmäisen vetivät, sanat tosin olivat hakusessa! Sen sijaan voimaballadi ”I’ll Be There for Youn” sanat ovat paremmin pysyneet muistin syövereissä. En tiedä, mitä mieltä lukijat ovat, mutta minuun Richie Samboran 2008 livenä vedetty versio uppoaa erityisen hyvin. Sambora saa tulkintaansa erilaista syvyyttä verrattuna Joniin. ”99 in the Shade” on myös mukavan menevä, mutta valitettavasti loput kolme ovat sitten ohiraitoja. Tästä huolimatta 12 laulun kattaus on tasokkaasti tehty kokonaisuus haastavassa tilanteessa. Hitit löytyvät eikä albumin anti niihin jää!
4. Bon Jovi
Bon Jovin debyyttialbumi on aina uponnut. Kiekko tarjoaa kuuntelijoille pääasiassa räväkkää kasarirockia, jota on sopivasti värittämässä pari hieman rauhallisempaa biisiä. Aloitus on todella terävä ja laadukas ”Runawayn” ja ”Rouletten” toimesta. Voisi jopa sanoa parhaiden hetkien olevan siinä. Kolmosraita ”She Don’t Know Me” tasapainottaa, kunnes ”Shot Through the Heart” vangitsee viiltävästi muun muassa sanoituksellaan ja David Bryanin kauniilla kosketinmatolla.
”Love Lies” tarjoaa esimakua eräästä yhtyeen vetoavasta puolesta eli toimivien hidastempoisten kappaleiden tekemisestä. Loput menevätkin sitten omalla kivalla temollaan ja saattelevat debyytin loppuun. Näihin suhteeni on kaksijakoinen: ”Burning for Love” ja ”Come Back” ovat olleet niitä nopeatempoisia, jotka saavat pään heilumaan, kun taas pari muuta eivät säännölliseen kuunteluun ole yltäneet.
Kyseessä on kokonaisuutena ehyt, sopivan räväkkä ja raikas debyyttialbumi, jota kelpaa kuunnella vielä tänäkin päivänä. ”Bon Jovia” voisi luonnehtia myös hyvällä tavalla tasaiseksi: mielenkiinto pysyy yllä eikä tylsyys mieltä valtaa sukeltaessa yli kolmenkymmenen vuoden musiikillisten virtausten taakse.
3. Lost Highway
Bon Jovista ei ensimmäisenä tule mieleen country. Tällä harha-askeleella bändi osoitti tyylilajin taipuvan hienosti heidän käsittelyssään.
Ei ihan ensimmäinen kerta, kun paras kappale tulee ensiksi. Nimibiisi siitä piti tällä kertaa huolen. Loistava sanoma siitä tunteesta, kun vaikeuksista selviää ja elämä alkaa taas kutsumaan luokseen. Erityisesti säkeet ”I finally found my way / Said goodbye to yesterday / Hit the gas, there ain’t no brakes on this lost highway” ovat kolahtaneet syvälle mieleen. ”Summertime” on ainoa hieman rockimpi biisi, jonka otan tyytyväisyydellä vastaan: hyvä rytmi ja varsinkin kevään korvalla, kesää odotellessa tää saa hymyn huulille. ”Make a Memory” on eräs ”Lost Highwayn” tunnetuimpia kappaleita, mukava ihastusherkistely.
Vielä vuonna 2018 ”Whole Lot of Leavin’ ”on kaivettu naftaliinista ja kuuluu näin ollen Bon Jovin keikoilla nykyisellä kiertueella. Täysin syystä, sillä kyse on helposti haltuun otettavasta, kepeästä kappaleesta, mikä ei kuitenkaan tarkoita heikkoa. Sen sijaan ikinä en ole ymmärtänyt ”We Got it Going Onin” livepaikkaa, enkä tule sitä ymmärtämään. Olevinaan menevään biisiin on vain vihasuhde.
Onneksi ”Any Other Day” tulee ja korjailee edellisen aikana syntynyttä depressiota. Tätä saisivat veivata enemmän keikoilla, on meinaan loistavaa kamaa. Tarttuva kertosäe, kivan positiivinen kappale (kuten niin monet muutkin), johon kykenee hyvin samaistumaan. ”Seat Next to you” heittää menon akustiseksi ja fiiliksen koskettavaksi eikä ”Everybody’s Broken” suurta muutosta tee.
”Till We Ain’t Strangers Anymore” on LeAnn Rimesin kanssa vedettynä duettona voimallinen, hieno laulu, juuri se tuo tälle oman erityisarvonsa ja paikkansa. ”The Last Night” maalailee kuvan kumppaniaan kaipaavasta ihmisestä, joka vannoo viimeisen yksinäisen illan nimiin. ”One Step Closer” on albumin kokonaistyyliin sopiva, rento, rauhallinen ja tietysti akustisena toteutettu laulu kera kauniiden sanojen. Viimeinen ”I Love This Town” piirtää kivan kuvan kotikaupungin rakastamisesta ja sen merkityksestä.
”Lost Highwayn” nousu Top 3:een yllätti järkyttävän paljon. Alunperin kantrilevyn piti sijaita jossain alemmassa keskikastissa, mutta prosessin aikana tapahtui myönteisiä muutoksia. Levyjä kuunnellessa aloin antaa erityistä ”Lost Highwayn” temaattiselle yhtenäisyydelle, uuden genren haltuunotolle ja tuolle laadukkaalle kasalle hyviä biisejä. Vahva kuuntelusuositus!
2. These Days
”Hei Jumala, kerro mitä helvettiä on meneillään!” ”Hey Godin” ajaton rivi herättää tällä hetkelläkin ajatuksia aivan varmasti monilla uskovilla, miksei ateisteilla tai agnostikoilla. ”These Daysin” avauskappale onnistuu puhuttelemaan sanomansa lisäksi myös muilla musiikin alueilla kuten rytmillä, laululla ja eihän Samboran kitaroinnissa mitään vikaa ole! ”Something for the Painin” voisi nimensä vuoksi kuvitella olevan temaattisen synkistelyn jatkumista; biisi vie tarinaa kuitenkin eri raiteille ollen kevyempi, kertosäe tempaa mukaansa ja kipu tulee ilmi erikoisen kivuttomasti.
”This Ain’t Love Song” on vaatinut vuosien varrella useita kuuntelukertoja, jotta olen sen sisäistänyt ja tottunut. Arvostus on noussut ja hieman olen miettinyt, mikä tämä sitten on ellei rakkauslaulu. Tulokulma on kenties menneen, huonosti päättyneen suhteen jossitteluhaikailua, lopputulokseen tyytyen.
On yllättävän vaikeaa kirjoittaa biisistä, joka on itselle tärkeä ja merkittävä. ”These Days” on juuri sellainen. Tekisi mieli vain kehottaa kuuntelemaan ajatuksella ja jättää lätinät sikseen. Nimikappaleen sanoma on hieno: kuinka tulisi muistaa elävämme oikeasti juuri nyt, miten tärkeää niistä hyvistä jutuista olisi nauttia, sillä nämä päivät eivät ikuisesti kestä.
”Lie to Me” on aika klassinen Bon Jovin rakkauslaulu: hidastempoinen balladi, johon on löydetty jokin uusi tulokulma hyvin kulutettuun teemaan. Tällä kertaa valinta on osunut kieltämättä epätoivoiseen kuvaukseen vastakaijuttomasta rakkaudesta. Onneksi kappale ei hirveä itkuvirsi ole, vaan ihan kiva sellainen! ”Damned” ei iske yhtään ja on hyvä esimerkki huonosta biisistä vielä hirveämmällä sijainnilla.
Syy karmeudelle on tämä: ”My Guitar Lies Bleeding In My Arms” varastaa Queenmaisesti show’n ja vie tunnelmat takaisin fiilistelyn suuntaan. Tämä värssy ei ole ikinä hitiksi noussut ja ihmettelen kovasti syytä. Ei pitäisi laadusta jäädä kiinni: sen verran kaunis, kiihtyvä ja näteillä sanoilla varustettu biisi on kyseessä. Joskus rakkaus on vain niin vaikea asia, että kitarakaan ei auta tunteiden käsittelyyn. Jon Bon Jovi osaa mestarillisesti luoda tunnelman lauluun ja pakko Richie Sambora on nostaa taas esiin: herkkää kitaran soittoa ja soolo on todella sopiva tilanteeseen. ”Letting You Go” jatkaa rakkauslaulujen täyteistä albumia. Koskettava biisi, jonka kuuntelemiseen ei millään meinaa väsyä. ”It’s hard, so hard, it’s tearing out my heart / It’s hard letting you go” kiteyttää koko kappaleen hienosti.
Viimeinen nelikko ei yllä ”These Daysin” parhaimmistoon. ”Hearts Breaking Even” lisää onneksi edes pikkuisen vauhtia hommaan. Keskivertoralli tälle levylle, mutta täyttää paikkansa. ”Something to Believe In” aiheuttaa taas kerran pohdiskelevan tunteen. Syvälliset, uskomiseen viittaavat sanat ja hieno tulkinta nostavat tämän arvon korkealle. ”If That’s What It Takes” on jotenkin mukava biisi: kertosäe ei aivan parasta mahdollista ole hokeman vuoksi. Hidas ”Diamond Ring” päättää ”These Daysin” täydellisesti… ”Hey Godista” alkanut ympyrä kokee hienon sulkeutumisen. Hiljaisuudessa ja akustisessa otteessa on puolensa, sen tämä taas alleviivasi.
”These Days” on Bon Joville epätyypillisen rakkaus- ja balladivoittoinen tuotos. Kova albumi. Yksi surkea kappale, mutta 11 muuta ovat todella laadukkaita. Miksi ei kärkeen? Intuitio.
1. Have a Nice Day
Viimeinkin. Paras tuotos käsittelyyn. ”Have a Nice Dayn” rankkaaminen kärkeen oli päätöksenä rankingin helpoin. Kun aloin artikkelia työstämään pari kuukautta sitten, niin varmaan ensimmäisiä intuitiivisia valintoja oli kärkipaikka. Se oli lähes itsestäänselvyys.
”Have a Nice Dayn” julkaisusta tulee kuluneeksi 13 vuotta. Albumi on viimeinen asenteellista rockia sisältävä tuotos varustettuna parilla todella hyvällä balladilla. 12 kappaletta tasapainoisessa järjestyksessä ja nolla skippaamisen arvoista biisiä, repikää siitä! Vakavasti ottaen ”Have a Nice Dayn ” kokonaislaatu on niin korkea, ettei mikään muu Bon Jovin levy päässyt lähelle. Kyllä, bändin historian kovimmat hitit löytyvät jostain aivan muualta kuin tältä kiekolta, mutta kaikilta muilta levyiltä löytyy niitä vähemmän onnistuneita tuotoksia, jotka pois jättämällä niistä olisi tullut parempia.
Mitä levy sitten sisältää? Nimikappaleen aloitus on tyly, väkevä ja erittäin hyvä. Jon Bon Jovin tylysti läpi runttaama kertsi vahvoine sanoineen kera Richie Samboran viiltävän terävän riffeilyn. ”I Want to be Loved” keventää soundia ollen astetta positiivisempi veto. ”Welcome to Wherever You Are” yltää mielestäni Bon Jovin kaikkien aikojen parhaiden balladien joukkoon. Säkeet ”Welcome to wherever you are/ This is your life, you made it this far / Welcome, you got to believe / Right here, right now / You’re exactly where you’re supposed to be” onnistuvat aina tyynnyttämään tulevasta epävarman mielen ja antamaan toisaalta arvoa nykyhetkelle.
Ensimmäinen täysiverinen kantrikappale ”Who Say’s You Can’t Go Home” on todellinen piristysruiske albumille ja jälkiviisaana viitoitti tietä ”Lost Highwaylle”. Eikä moittia voi kodin tai kotikaupungin korostusta ja mahdollisen paluun esiin nostoa. ”Last Man Standing” heittää jyrävaihteen silmään jo introssa eikä sieltä tulla laadullisesti alas lainkaan. Jotain biisin menevyydestä kertoo, että tällä Bon Jovi tapasi aloittaa ”Have a Nice Day” -kiertueensa eli ihan vaisummasta päästä tämä ei ole.
”Bells of Freedom” ja ”Wildflower” antavat mielelle noin yhdeksän minuuttia aikaa tyyntyä. ”Last Cigarette” tasapainoilee rauhallisen ja vauhdikkaan välillä onnistuneesti (paikka albumilla on priimaa). Syytä onkin, sillä loppu on räväkkyyden juhlaa: synkeähkö ”I Am” ja räsähtävä ”Complicated” kuvailee esimerkiksi ihmissuhteiden tuskaista vaikeutta, ”Novocaine” hiljentää hieman meininkiä, kunnes optimistinen, itsensä kanssa sinut olevan tarina ”Story of My Life” iskee nilkan vielä kerran suoraksi!
Miksi ykköseksi? Parhaan kokonaisuuden vuoksi, josta ei heikkoa lenkkiä löytynyt. Lisäksi ”Have a Nice Dayn” biisijärjestys takaa viihdyttävän kuuntelusession ja albumi on myönteinen viimeinen muisto siitä rock-otteesta, joka nosti yhtyeen huipulle ja vei Rock ’n’ roll Hall of Fameen saakka!
Tekijä: Markus Raatikainen