Tuotanto ruodinnassa: Brian Johnsonin AC/DC, osa 1

Bon Scott mainitsi Angus Youngille todistaneensa Brian Johnsonin laulavan Geordie-yhtyeensä kanssa jossain päin Englantia ja todella vakuuttuneensa miehen tulkinnasta; Johnsonin ääni muistutti Scottia tämän suuresta esikuvasta Little Richardista.

AC/DC:n keulahahmoksi Scottin traagisen kuoleman jälkeen noussut on tänä päivänä yksi rockin tunnistetumpia keulahahmoja ympäri maailman. Lokakuussa 73 vuotta täyttänyt mies on antanut äänensä yhdelletoista AC/DC:n studioalbumille, joista viimeisimpänä yhtyeen ylistetty comeback-albumi ”Power Up” julkaistiin viikko sitten.

Brian Johnsonin ja Bon Scottin aikaisia kokoonpanoja vertaillaan keskenään jatkuvasti. Laulajia on tosin turha verrata toisiinsa, koska AC/DC:ssä on mielestäni aina ollut enemmän kyse Youngin veljesten visiosta kuin laulajasta. Bon Scott kiteytti yhtyeen röyhkeän 70-luvun sanoman ja loi kuollessaan vertaansa vailla olevan rocklegendan arkkityypin, kun taas Brian Johnsonin aikana AC/DC nousi korkeuksiin, joista ei Scottin elossa ollessa kukaan osannut edes unelmoida.

Tarkastelen tässä kaksiosaisessa artikkelissa Brian Johnsonin AC/DC:n kanssa äänittämiä studioalbumeja ja niiden merkitystä yhtyeen pitkällä uralla. Keskityn artikkelissa enemmän itse yhtyeeseen, koska Brian Johnsonin varsinainen panos kappaleiden kirjoituksessa on todellisuudessa pienempi kuin moni lukija osaisi ehkä odottaa – mies on sanoittanut vain 30 uransa aikana julkaistuista 132:sta AC/DC-kappaleesta eikä osallistu kappaleiden sävellykseen millään tavalla. Listaus ei ole absoluuttinen totuus siitä, mikä Brian Johnsonin albumeista on paras tai huonoin, vaan minun mielipiteeni asiasta elinikäisenä AC/DC-fanina.

11. BLOW UP YOUR VIDEO (1988)

80-luku oli AC/DC:lle varmasti surrealistinen vuosikymmen. 18. tammikuuta 1988 takana oli Bon Scottin kuolema, Brian Johnsonin debyytti yhtyeen keulilla, yhtyeen suurin kaupallinen menestys ”Back In Black” ja yhtyeen suurin kaupallinen floppi ”Flick Of The Switch”. AC/DC oli ottanut vaikeita ensiaskeleita kohti kasarihenkiseen MTV-muottiin sovittautumista ja antanut matkalla rumpali Phil Ruddille kenkää. Rytmikitaristi, perustajajäsen ja yhtyeen kapteeni Malcolm Young kohotti alkuvuodesta 1988 pulloa siihen malliin että jättäytyisi maaliskuussa pois albumin Pohjois-Amerikan promokiertueelta kohdatakseen demoninsa. ”Blow Up Your Video” on kaikkien näiden kokemusten kulminoituma.

Albumia pidetään AC/DC:n puolittaisena comebackina yhtyeen vaikeimpien vuosien jälkeen, mutta sen sisältö on parhaimmillaankin vähäpätöistä – duurivoittoinen single ”Heatseeker” erottuu joukosta edukseen vain muiden kappaleiden mitäänsanomattomuuden edessä. Paikoitellen on jopa mystistä, miten vähän kappaleet ovat linjassa keskenään, jos otetaan huomioon Harry Vandan ja George Youngin paluu tuottajan penkille ensimmäistä kertaa sitten ”Poweragen”. Jos ”Blow Up Your Videosta” täytyy repiä irti jotain positiivista, sanoisin, että laiva kääntyi albumin jälkeen takaisin oikeaan suuntaan.

10. STIFF UPPER LIP (2000)

Malliesimerkki albumista, jonka yksi single voi kantaa reppuselässään maaliviivalle asti. ”Stiff Upper Lip” on mielestäni mahtava AC/DC-kappale. Siinä on kaikki AC/DC-hittiin tarvittavat elementit: koukuttava kitarariffi, ilmava 4/4 poljento, kitarasoolo ja yksinkertaisuudellaan hurmaava kertosäehokema. ”Stiff Upper Lip” on kuitenkin ankea AC/DC-albumi. Nimikkoraitaa, ”Safe In New York Cityä” ja ehkä ”All Screwed Upia” lukuun ottamatta vanhuus alkaa ensi kertaa äänitysuran aikana paistaa yhtyeen musiikissa. Hitaasti eteenpäin humppaava ”Hold Me Back” on hyvä kandidaatti koko AC/DC-katalogin huonoimmaksi kappaleeksi.

Albumi tarjoaa perinteisiä blues-vaikutteita ja soinnutuksia huomattavasti yhtyeen 90-luvun tuotantoa enemmän, mutta seurauksena suurin osa kappaleista on tuskallisen hidastempoisia. Tyylillisesti rajojaan kokeileva albumi tarjoilee kuitenkin positiivisiakin yllätyksiä, kun Malcolm Young soittaa kitarasoolon kappaleessa ”Can’t Stand Still”. Kaiken kaikkiaan ”Stiff Upper Lip” on laiska mutta jossain määrin yhtenäisen kuuloinen albumi – sellainen, mitä lähes 30-vuotiaalta rockyhtyeeltä osaa melkein jo odottaa.

9. FLY ON THE WALL (1985)

Simon Wrightin debyytti rumpupallilla ja monen mielestä yhtyeen levytysuran pohjapiste – virheaskel kohti vallitsevaa kasari-äänimaailmaa. AC/DC oli koko uransa ajan silittänyt ajan hengen kissaa vastakarvaan ja halusi päivittää brändiään trendikkäämmäksi päästämättä kuitenkaan irti menneestä. Seurauksena Youngin veljekset päättivät tuottaa albumin keskenään, ja lopputuloksena oli kaikuisa, jokseenkin lattean kuuloinen tuotos, jolla AC/DC:lle ominainen tarttumapinta loisti kappaleissa lähinnä poissaolollaan. Brian Johnsonin tulkintaa levyllä verrattiin nuhaiseen Joe Cockeriin, ja laulu oli laskettu miksatessa niin pohjalle, että miehen sanoista oli vaikea saada selvää.

”Kasettioptimoidusta” tuotannostaan ja keskinkertaisista kappaleistaan huolimatta ”Fly On The Wall” saavutti ennen pitkää platinastatuksen. Vaikka albumi itsessään on vanhentunut vähintäänkin huonosti, se oli tärkeä palanen yhtyeen menestyksen palapelissä. Vuonna 1985 rockin uutta sukupolvea edustaneet yhtyeet myivät miljoonia levyjä alustanaan toimintaansa jatkuvasti laajentava MTV. Mötley Crüen, Rattin ja Twisted Sisterin vallatessa musiikkitelevision AC/DC oli raa’an ja kiillottamattoman ”Flick Of The Switchin” myötä vaarassa leimautua vanhanaikaiseksi. Yhtyeen piti tehdä täsmäisku nuorten amerikkalaisten rokkareiden sydämiin, ja kun ”Fly On The Wallilta” julkaistiin VHS-kasetilla kieli poskella tuotetut promovideot ”Fly On The Wall”, ”Danger”, ”Sink The Pink”, ”Stand Up” ja ”Shake Your Foundations”, oli AC/DC päivitetty MTV-aikaan sopivaksi.

8. ROCK OR BUST (2014)

”Rock Or Bust” oli kaikenlaisen sekoilun siivittämä albumi. Malcolm Youngin poistuttua virallisesti AC/DC:n riveistä miehen dementiaoireiden pahentuessa huhtikuussa 2014 oli epäselvää, jatkaisiko yhtye toimintaansa ilman pääasiallista säveltäjäänsä. ”Rock Or Bustille” päätyneet kappaleet oli siitä huolimatta jo kirjoitettu, ja Malcolmin siunauksella AC/DC siirtyi äänittämään albumia ilman kippariaan. Yhtye julisti pian Malcolmin seuraajaksi komppikitaran varressa ”Blow Up Your Video” -kiertueella tätä tuuranneen Stevie Youngin mutta jätti kuitenkin arvailun varaan, soittaisiko Youngien veljenpojalla höystetty kokoonpano tulevan albumin tiimoilta yhtäkään keikkaa. ”Rock Or Bust” äänitettiin suunnitelman mukaisesti tuottaja Brendan O’Brienin kanssa syksyllä 2014, ja kaikki vaikutti hetken aikaa olevan olosuhteisiin nähden kunnossa.

Asiat menivät kuitenkin takaisin päälaelleen kaksi viikkoa ennen albumin toista sinkkujulkaisua, kun rumpali Phil Rudd pidätettiin kotimaassaan Uudessa-Seelannissa. Palkkamurhan suunnittelun ohessa miestä syytettiin myös kannabiksen ja metamfetamiinin hallussapidosta – ja lopulta tuomiona oli kahdeksan kuukautta kotiarestia. Kun ”Rock Or Bust” julkaistiin marraskuussa, fanit hämmästelivät nimikkokappaleen musiikkivideolla Ruddin tilalla soittavaa kasvotonta stunt-rumpalia, ja kalabaliikki yhtyeen tulevaisuudesta tiivistyi entisestään.

Mainittakoon, että ”Rock Or Bust# on yhtyeen uran lyhin pitkäsoitto. Alle 35-minuuttiselle albumille mahtuu 11 kappaletta helposti pureskeltavaan muotoon tiivistettyä AC/DC:tä, mutta ei yhtäkään yhtyeelle ominaista megahittiä. Albumin loppupuolen kokeellisemmilla raidoilla ”Rock The House” ja ”Emission Control” on särmää, mutta linjasta poikkeaminen ei toimi ”Rock Or Bustilla” kokonaisuuden eduksi. Yhtyeen perinteistä tyyliä edustavat singlet ”Play Ball” ja ”Rock Or Bust” ovat tyypillisiä urheilutapahtumissa ja radioissa suosittuja kädenlämpöisiä AC/DC-anthemeja, eikä albumi tarjoa juuri rivakkaa ”Miss Adventurea” kovempia bangereita.

Helmikuussa 2015 yhtye ilmoitti ”The Razor’s Edgellä” soittaneen Chris Sladen korvaavan lakisotkuissaan kiemurtelevan Ruddin ”Rock Or Bust” -kiertueen rumpalina, mutta yhtyeen historian kieltämättä absurdein ratkaisu oli vasta edessä: vain kuukautta myöhemmin AC/DC toivotti Brian Johnsonille ”onnea tämän tulevissa toimissa”, ja mies poistettiin 35 vuoden jälkeen yhtyeen keulilta asiaa sen kummemmin selittelemättä. Portaali rinnakaisuniversumiin aukesi toden teolla vasta, kun yhtye tiedotti Guns N’ Roses -laulaja W. Axl Rosen ottavan Johnsonin paikan AC/DC:n keulilla ”Rock Or Bust” -kiertueen loppuun asti. Päätös korvata Johnson sai luonnollisesti osakseen enemmän pyssyjä kuin ruusuja, ja kiertueen tultua loputtomalta tuntuneen ajan kuluttua loppuunsa syyskuussa 2016 basisti Cliff Williams ilmoitti eläköityvänsä AC/DC:stä lopullisesti, jättäen yhtyeen tulevaisuuden auki jälleen kerran.

7. BLACK ICE (2008)

Kahdeksan vuoden levytystauko ”Stiff Upper Lipin” jälkeen oli pisin AC/DC:n historiassa. Brian Johnson kertoi jo vuonna 2004 Youngien kirjoittaneen ”Stiff Upper Lipiä” häijympää materiaalia ja ilmoitti palaavansa tulevalla albumilla sanoittamaan kappaleita ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1988 ”Blow Up Your Videon”. Vaikka Johnsonin lyyrinen panos jäi lopulta marginaaliseksi, lopputuloksena oli huomattavasti edeltäjäänsä melodisempi ja aikuisemman kuuloinen albumi.

”Black Icella” AC/DC:n kanssa ensimmäistä kertaa työskennellyt tuottaja Brendan O’Brien pyrki tuomaan ”Highway To Hell” -albumin formulaa takaisin yhtyeen musiikkiin, kannustaen Youngeja keskittymään enemmän kappaleidensa kertosäkeisiin. ”Black Icen” johtotähti ”Rock N’ Roll Train” on kaikissa määrin klassinen AC/DC-hitti. Koko 15 kappaletta pitkä ”Black Ice” seuraa alusta loppuun yhtyeelle tyypillistä peruskomppikaavaa, mutta hienovarainen melodisempi lähestymistapa nostaa etualalle useita kappaleita; ”Big Jack”, ”War Machine”, ”Smash N’ Grab” ja albumin päättävä ”Black Ice” värittävät albumiraitoina ”Rock ’N’ Roll Trainin” kanssa ”Black Icen” tunnelmaa erinomaisesti.

Toisaalta on turha odottaa, ettei 15 kappaletta pitkältä ja lähes tunnin kestoiselta rockalbumilta löytyisi yhtään filleriä – ja niitähän riittää. ”Anything Goes”, ”Spoilin’ For A Fight”, ”She Likes Rock N’ Roll”, ”Money Made” ja ”Rocking All The Way” ovat kaikki kappaleita, joiden pois jättäminen ”Black Iceltä” ei olisi satuttanut ketään. Albumi jättää kokonaisuutena toivomisen varaa, että paketti olisi edes hieman tiiviimpi. ”Black Icea” seurannut maailmankiertue oli kaupallisesti AC/DC:n historian menestynein, ja kolmena peräkkäisenä iltana Buenos Airesin Estadio Monumentalilla nauhoitettu live-DVD ja albumi ”Live At River Plate” otettiin ylistäen vastaan vuonna 2011.

Kommentoi julkaisua