Tuotanto ruodinnassa: Converge
Suunnittelimme toimituksen keskuudessa artikkelisarjan, jossa listataan eri yhtyeiden albumit huonoimmasta parhaimpaan. Listaukset eivät vastaa absoluuttista totuutta siitä, mikä albumi on bändin paras, vaan artikkelin kirjoittaneen toimittajan mielipidettä. Tällä viikolla ruodinnan alla on metalcoren legenda Converge.
Yhdysvaltalainen Converge, kaikkien aikojen arvostetuimpiin kulttibändeihin kuuluva metalcore/hardcore punk-bändi on julkaisemassa viiden vuoden levytystauon jälkeen järjestyksessään yhdeksättä täyspitkää julkaisua. ”The Dusk In Us” on helposti itselleni kuluneen vuoden odotetuimpia levyjä, sillä bändin tämän vuosituhannen puoleinen tuotanto on ollut vuoden 2001 ikonisesta ”Jane Doe”-klassikosta lähtien laadultaan huippukastia. Olen muutamaankin otteeseen manaillut kuluneen vuoden hieman tylsästä ja pettymyksen tuottaneesta musiikkitarjonnasta – ainakin ennakkoon julkaistujen kappaleiden perusteella ”The Dusk In Us” tulee oletettavasti tekemään muutoksen tähän.
Mainos päättyy
Oma kuunteluni alkoi viitisen vuotta sitten julkaistun ”All We Love We Leave Behind”-levyn aikoihin. Näihin aikoihin Hevi-Tomppa alkoi tutkimaan maailmaa Alice in Chainsin, Musen ja Metallican ulkopuolella ja törmäsi sattumalta yläasteen viimeisen kouluvuoden alkuaikoihin julkaistuun ”Aimless Arrow”-sinkkuun. Bändin outo, kaoottinen meno poikkesi kuuntelutottumuksista kuin grindcore oopperasta, enkä heti onnistunut innostumaan bändistä. Hetken kestäneen musiikillisen odysseian myötä – etenkin The Dillinger Escape Planin löytämisen – palasin Convergen kimppuun. Bändi ei todellakaan ole maailman helpoimpia yhtyeitä, ja oma intoni bändiä kohtaan on enemmänkin hitaan kypsyttelyn myötä syntynyttä rakkautta, eikä yhtäkkistä jokaisen levyn läpi kahlaamista. Tämä viitisen vuoden mittainen tutustumisjakso on tullut omalla söpöllä tavallaan päätökseen kirjoitushetkeä seuraavana päivänä julkaistavan uuden levyn myötä. ”The Dusk In Us” ei siis tältä listalta löydy, eikä välttämättä heti löytyisikään: Convergen musiikki painottuu vahvasti tunnetiloihin, eikä silkka julkaisuhype tekisi levylle täyttä oikeutta. Bändi on myös julkaissut valtavan määrän EP- ja split-julkaisuja, jotka omaa mielenterveyttäni ajatellen jätän listaamatta. Asiaan siis.
8. Halo in a Haystack
Mainos päättyy
Bändin vuonna 1994 julkaistu debyytti ei näillä listauksilla juuri pärjää. Suuri osa tästä johtuu bändin senaikaisen tuotannon laadusta: vasta aluillaan oleva bändi ei ollut vielä löytänyt tyyliään, eikä levyn tuotantoarvotkaan nosta tunnelmaa sen enempää. Bändin vokalisti Jacob Bannon on itsekin bändin tuotantoa listatessaan asettanut tämän levyn näistä syistä viimeiseksi, vedoten bändin senaikaiseen kypsyyden puutteeseen. Bändi ei vielä tässä vaiheessa ollut lähtenyt tutkimaan omia rajojaan, ja lopputuloksena on varsin mitäänsanomaton 90-luvun hardcorelevy. Toinen syy levyn alastatukselle johtuu levyn saatavuudesta: levyä painettiin julkaisunsa aikana 1000 vinyylikappaletta, eikä ole sen jälkeen ollut kertaakaan painossa. Valtaosa levyn kappaleista on julkaistu myöhemmin kuunneltavaksi osana kokoelmalevyjä – esimerkiksi vuoden 2002 ”Unloved And Weeded Out” sisältää ”Undo”-kappaleen – mutta ”Exhale”-kappale on jäänyt näiden julkaisujen ulkopuolelle. Mikäli ei siis omista yhtä näistä harvinaisista vinyylikappaleista, ainoa mahdollisuus kuunnella levy kokonaisuudessaan on YouTubesta löytyvien vinyylirippauksien muodossa, jotka eivät laadultaan päätä huimaa.
6./7. Petitioning the Empty Sky / When Forever Comes Crashing
Mainos päättyy
Länttään loput bändin 90-luvun tuotannosta samaan pakettiin, sillä fiilikseni kummastakin levyinä ovat hyvin samalla tasolla. Levyt ovat ehdottomasti suuri harppaus bändin myöhempää tyyliä kohti, mutta ovat vielä sen verran epätasaisia ja vielä hieman lisää kypsytystä tarvitsevia kokonaisuuksia, että levyjen kuuntelu ei nouse tämän vuosisadan tuotannon tasolle. Epätasaisuus on varsinkin läsnä ”Petitioning The Empty Sky”-levyllä, joka on pikemminkin kokoelmalevy, sillä levyn materiaali on äänitetty muutamassa eri köntissä. Bändi itse pitää ”When Forever Comes Crashing”-levyä todellisena kakkoslevynään, mutta ”Petitioning The Empty Sky” on vuosien myötä noussut fanien keskuudessa bändin toiseksi täyspitkäksi. Kuten mainitsin, levyt ovat suuri harppaus bändin myöhäisempää ja kokeilevampaa tyylisuuntausta kohti – tästä kielii vahvasti jo ”Petitioning The Empty Sky”-levyn avaava ”The Saddest Day”-kappale, jota seuraava ”Forsaken” on intensiteetiltään kovasti bändin myöhemmän tuotannon tasolla. Levyn tuotantoarvot eivät kuitenkaan taaskaan päätä huimaa, ja esimerkiksi Bannonin tunnusmerkiksi muodostuneet kiduttavat rääkymiset eivät korvia hivele. ”When Forever Comes Crashing” oli tämän suhteen suuri harppaus tulevaa kohtaan, sillä se oli bändin ensimmäinen kitaristi/tuottajalegenda Kurt Balloun GodCity-studiossa tuotettu levy. Materiaali ei kuitenkaan nouse myöhemmän tasolle, ja sanoisin seuraavaan levyyn tehdyn harppauksen olevan yksi syistä bändin nykyiselle arvostukselle.
5. Axe to Fall
Mainos päättyy
Convergen 2000-luvun tuotantoa listatessa törmätään seinään – vuoden 2001 ”Jane Doen” jälkeiset levyt ovat kukin omalla tavallaan toisiaan parempia. Osa minusta haluaisi asettaa vuoden 2006 ”No Heroes”-levyn tähän, mutta tämän artikkelin kirjoitusta edeltävinä viikkoina olen onnistunut innostumaan levystä uudella tavalla. Jokaista levyä kuunnellessa päässäni onkin pyörinyt ”juu, täähän se olis”-fiilis, mutta jostain se raja on vedettävä: valitettavasti kirves putoaa ”Axe to Fallin” kohdille. Heh.
”Axe to Fall” on Convergen levyksi hieman epätyypillinen, sillä lähes kaikki levyn kappaleista sisältävät vähintään yhden vierailevan artistin. Mukana on muun muassa bändin kanssa monesti yhteistyössä ollutta Cave In-jäsenistöä (jonka laulajakitaristi Stephen Brodsky on myös toiminut bändin basistina ”When Forever Comes Crashing”-levyn aikoihin ja nykyisin hevistelee rumpali Ben Kollerin kanssa Mutoid Man-bändissä), koko Genghis Tron-bändi sekä Neurosis-legenda Steve Von Till. Vierailevat artistit on sulatettu levyllä hyvin bändiin mukaan, eikä levy heidän myötä tunnu onneksi liikaa ”Converge ja kamut”-levyltä. Materiaalin osalta levy alkaa häkellyttävän hyvin bändin kenties tunnetuimmalla ”Dark Horse”-kappaleella ja jatkuu muutaman kappaleen ajan vahvasti – esimerkiksi järjestyksessään kolmantena löytyvä levyn nimikkokappale ”Axe to Fall” on intensiteetillään ”juuri sitä” Convergea: parisen minuuttia kestävä tunnetilan purku. Levyn B-puoli ei ole kuitenkaan koskaan iskostunut yhtä vahvasti sisääni kuin valtaosa bändin muusta tuotannosta, vaikka kuinka hyvää se suhteessa onkin. Levyn lopettava ”Wretched World” on toki vaikuttava lopetus levylle, mutta olisi vielä vaikuttavampi, jos sitä edeltävä materiaali purisi hieman paremmin.
Mainos päättyy
4. No Heroes
”No Heroes” tuntuu jäävän usein bändin muun myöhemmän tuotannon jalkoihin. Tämä ”Jane Doen” ja sitä seuranneen ”You Fail Me”-levyn jälkeen julkaistu levy on astetta suoraviivaisempi kokonaisuus edeltäjiinsä nähden. Levy on kuitenkin etenkin ensimmäiseltä puoliskoltaan yhtä timanttia. ”Heartache / Hellbound / Sacrifice / Vengeance”-nelikko räjäyttää levyn empimättä auki juurikaan hidastelematta, mutta homma pysyy kuitenkin hyvin kasassa eikä leviä käsiin. Neljä kappaletta hieman yli viiteen minuuttiin on hieman riskikäs alku levylle, etenkin tätä edeltäneen ”You Fail Me”-levyn aloitukseen verrattuna, mutta bändi onnistuu tässä vaikuttavan hyvin. Kappaleet eivät ehkä ole suhteessa yhtä tunnettuja kuin muut 2000-luvun aloittaneet kappaleet, mutta tämä toimii levyn hyödyksi: yksi syistä miksi levy nousee ”Axe to Fallin” yläpuolelle on sen levyn alkuhuuman kestämättömyys. Kun levy ei iske korviin tunnetuinta kappalettaan heti alkuun, kiinnostus onnistuu pysymään paremmin yllä.
Levyn parhain osuus tulee kuitenkin levyn puolenvälin tienoilla. ”Weight of the World” viestittää kuuntelijalle alkunäytöksen olevan ikään kuin loppuvaiheilla ja levyn ”No Heroes”-kappaleen olevan näytöksen sulkija, kappaleen hidastuessa loppua kohden ja palaten viimeisillä iskuillaan takaisin edeltäjänsä sointuihin. Seuraavaksi feedbackin keskeltä ilmestyvä pahaenteinen sludgevyörytys ”Plagues” edustaa Kurt Balloun tuotantoarvoja parhaimmillaan ja on myös loistava esimerkki rumpali Ben Kollerin monipuolisuudesta: jämäkkä ja hallittu soitto onnistuu levyn avanneen vauhtipläjäyksen ohella täydellisesti. Mikäli nämä Convergen hitaammat kappaleet innostavat, suosittelen katsastamaan bändin lyhyen ”Blood Moon”-kiertueen settilistan, jolla bändi keskittyi juuri tähän tempoltaan hitaampaan puoleensa. ”Plaguesia” seuraava ”Grim Heart/Black Rose” – joka myös sattuu löytymään ”Blood Moon”-settilistalta – on taas hieman alle kymmenen minuutin pituiseksi jäävä bändin melodisinta puolta edustava kappale, joka ei pituudestaan huolimatta tylsistytä hetkeäkään. Valitettavasti tätä seuraava B-puoli ”Lonewolves”– ja ”Trophy Scars”-kappaleita lukuunottamatta ei juuri tunnu onnistuvan pysymään sitä edeltävän materiaalin tasoisen kiinnostavana, ja ”To the Lions” on bändin 2000-luvun materiaalin heikoin ja ärsyttävästi standardein lopetuskappale.
3. All We Love We Leave Behind
Kirjoitushetkellä bändin toistaiseksi viimeisin ”All We Love We Leave Behind” nousee korkealle listalla osittain nostalgisen arvon takia. Kappaleita kuunnellessa en voi olla palaamatta vuoden 2013 alkupäähän, kun innostukseni bändiä kohtaan viimein otti tuulta alleen. Bändin oltiin juuri julkistettu esiintyvän sen vuoden Provinssirockissa, ja muistan tykittäneeni ”Tresspasses”-kappaletta jatkotoistolla odotellessani innolla esiintymistä. Levy on saanut bändin fanikunnalta paljon kritiikkiä materiaalinsa myötä: levy on bändin kenties ”helpointa” materiaalia, ja onkin sitä edeltäneeseen albuminelikkoon verrattuna hyvin kappalevetoinen. Moni pidemmän uran hardcorebändi tuntuu pehmentävän ulosantiaan iän myötä, enkä voi kiistää tämän tapahtuneen ainakin osittain tällä levyllä. Levyn kappalevetoisuus on kuitenkin mielestäni melko suuri valttikortti, sillä levyltä on helpompi poimia loistavia kappaleita – tiedä sitten onko levy kokonaisuutena yhtä hyvä kuin listassa sen yläpuolella olevat, mutta tämän parempaa pohjaa en olisi kuuntelulleni voinut keksiä.
Levyn avaava ”Aimless Arrow” on yksi parhaita esimerkkejä bändin levyjen ensimmäisten kappaleiden tasosta. Kollerin villi rummutus pariutettuna Balloun liidikitarointiin on vähintään esimerkillistä, ja on myös parhaita esimerkkejä bändin toimimisesta nelikkona: moni bändi saattaisi änkeä taustalle toisen komppikitaran, mutta bändi onnistuu luomaan ilman tätä täyteläisen ja orgaanisen soundin. Osa kiitoksesta kuuluu toki myös basisti Nate Newtonille, jonka panos bändin äänimaailmaan on korvaamaton. Mikäli levyn päättää ottaa haltuun, on kuitenkin suotavinta ottaa kuunteluun levyn Deluxe-versio, jolla bonuskappaleet ovat normista poiketen sijoitettu levyn lopun sijaan kappaleiden väliin, parantaen kokonaisuutta mukavasti – esimerkiksi massiivisen ”Glacial Pacen” ja svengahtavan ”Vicious Musen” väliin sijoitettu vauhdikas ”No Light Escapes” toimii mukavana jakavana tekijänä kappaleiden välillä. Tämä saattaa vaikuttaa kovalta taakalta, sen nostaen kappalemäärän huimaan seitsemääntoista, mutta se on sen arvoista.
Levyn asema kolmantena saattaa vuosien myötä muuttua, mutta on kuitenkin henkilökohtaisen arvon takia vielä toistaiseksi varsin suuressa asemassa. Sen lisäksi, että levy toimi ensikosketuksenani bändiin, se toimi myös omanlaisena portaana musiikin henkilökohtaisempaan asemaan taidemuotona. En toki voi täysin palata takaisin muutamaa vuotta hakeakseni kovin tarkkaa kuvaa sen ajan suhtautumisestani musiikkiin, mutta muistan levyn nimikkokappaleen ja sen sanoitusten tarkoituksen raa’an tunteellisen voiman iskostuvan vahvasti nuoremman itseni mieleen.
2. You Fail Me
Korkeammalle mentäessä tilanne hankaloituu hieman. Osa minusta haluaisi jonkinlaisena kapinallisena nostaa ”AWLWLB”-levyn toiselle sijalle, mutta levyjä vuorotellen läpi kuunnellessa päässäni pyörivä järjestys tuntui alati vaihtuvan. Koko bändin tämän vuosituhannen tuotanto on sen verran vakuuttavaa ja kehunsa ansainnutta, että tämäkin levy taisi jossain vaiheessa piipahtaa viidentenä. Tämän levyn toiselle sijalle nostaakin loppujen lopuksi lähinnä levyn teema ja sanoitukset.
Levyn aloittava ”First Light”/”Last Light” -kaksikko on omalla tavallaan jo levyn huippuhetki ja ”main jam”, mutta loputkin levystä on materiaalin kannalta ehdottomasti bändin parhaimmasta päästä, edustaen osittain jo kaikkia puolia, mitä bändi tulisi tulevilla levyillään tutkimaan, ”You Fail Men” ollessa ikään kuin esiosa aiemmin hehkuttamalleni ”No Heroesin” ”Plagues”-kappaleelle. ”Black Cloud”-, ”Drop Out”-, ”Hope Street”- ja ”Heartless”-kappaleet ovat kukin sävellyksen osalta bändin parhaimmistoa, ja bändin viha ja vimma valjastuu näissä kappaleissa vähintäänkin esimerkillisen hyvin. Mikäli yhden konkreettisen syyn ”Converge on kovimpia bändejä ikinä”-hehkuttelulle tarvitsee, näiden kappaleiden suuntaan mars. Sama vahva linja jatkuu myös levyn loppupäässä muun muassa ”Eagles Become Vultures”-kappaleen muodossa. Omalla tavallaan ”You Fail Me” voisi siis olla jopa bändin paras levy musiikilliselta kantilta.
Levyn sävellyksestä on hankalaa sanoa muuta kuin hehkuttavia sanoja, mutta enemmän pohdintaa irtoaa levyn sanoitusten teemasta. Bannon on haastatteluissa avannut levyn omalla tavallaan hyvin traagista teemaa hyvin inhimillisesti: ”Jane Doe”-levyn suosion myötä hän odotti saavuttavansa tyytyväisyyden ja mielenrauhan, mutta toisin kävi. Pohdinnan ja itsensä tutkimisen myötä Bannon päätyi huomaamaan hänen ja muiden olevan aina toisilleen jollain tasolla pettymyksiä ja käytti tätä ymmärrystä hyväkseen kirjoittaessaan kappaleiden sanoituksia. Kappaleiden sanoitukset on tämän myötä hyvin sydäntäriipivää luettavaa, ja on traagista, miten Bannonin masennus ja ahdistus elämän päämäärättömyydestä on johtanut näin omalla tavalla kauniiseen tekstiin. En toki ole kukaan tekemään varsin syvällistä analyysiä sanoituksista ja niiden merkittävyydestä bändin musiikissa: levyn lyriikat ovat yksinkertaisesti traagisen täydellinen osa kokonaisuutta. Convergen musiikki on hyvin tunnevetoista, ja korvaamattoman suuri osa siitä johtuu Bannonin ulosannista ja panoksesta musiikkiin.
Levyn miksauksesta vielä hetki: ”You Fail Me” oli bändin viimeinen levy, jota Kurt Ballou ei tuottanut kokonaan. Ballou on sitemmin todennut olevan hieman tyytymätön levyn tuotannolliseen puoleen saatuaan parempaa jälkeä aikaan ”No Heroes”-levyllä. Tämän myötä Ballou miksasi levyn uudelleen, ja tämä uudelleenmiksattu versio levystä julkaistiin viime vuonna ”You Fail Me Redux”-version muodossa. Selvemmin miksattu levy on soundeiltaan huomattavasti alkuperäistä parempi ja suosittelen tämän version haltuunottoa.
1. Jane Doe
”Jane Doen” hehkuttaminen bändin parhaana levynä ja yhtenä kaikkien aikojen parhaista levytyksistä on saattanut osittain jo menettää hohtonsa, mutta levyn ikonisuutta ei voi kiistää kuin jääräpäisimmät vastarannan kiiskit ja toisinajattelijat. Levy saa vielä kuusitoista vuotta julkaisunsa jälkeen hehkutusta musiikkidiggareiden keskuudessa, eikä ole järin epätavallista kuulla tämän olevan jonkun suosiossa, joka ei normaalisti raskasta musiikkia kuuntelisi. En voi lähteä tarkkoja syitä tälle ilmiölle antamaan, mutta omasta mielestäni ”Jane Doe” yksinkertaisesti on kaiken ylistyksen arvoinen levy.
Kokonaisuus on täydellisesti hallussa: ”Concubine”– ja ”Fault and Fracture”-kappaleet avaavat levyn räväyttämällä auki, ”Distance and Meaningin” jatkaessa tätä ankaraa linjaa, mutta pysytellen onneksi edeltävistä kappaleista tarpeeksi hyvin eroavana. ”Jane Doe” oli bändin ensimmäinen levy, joka esitteli nykyisen Bannon/Ballou/Newton/Koller-kokoonpanon (levyn jälkeen Bane-projektiinsa keskittynyt Aaron Dalbec toki soitti levyllä, mutta poistui pian tämän jälkeen), ja se näkyy. Kukin jäsen on kuin oman alansa virtuoosi, eikä mistään instrumentaalipuolesta löydy moitittavaa. On häkellyttävää, kuinka bändi voi tehdä niin aggressiivisesta, piinaavasta ja luotaantyöntävästä musiikista näin kiinnostavaa ja vinksahtaneella tavalla tarttuvaa.
Teemaltaan ja sen toteutukseltaan ”Jane Doe” hipoo myös täydellisyyttä. Tämä suhteen hajoamisesta ja sen jälkeisestä ajasta teemallisesti ammentava levy kuulostaa siltä, kuin kaikki Bannonin sisäiset ajatukset ja tunteet kiteytyisivät levyllä mahdollisimman raa’asti. Bannon itse on levyn julkaisun jälkeen hieman lytännyt sen merkittävyyttä, sanoen että bändin kaikki levytykset ovat aivan yhtä henkilökohtaisia, mutta tämä raakuus on silti häkellyttävän todellisen tuntuista. Levyn kirjasen sanoituksia luettaessa ”Concubine”-kappaleen sanoituksetkin ovat huomattavasti monisanaisempia kuin itse kappaleessa kuultavat – varsinainen kappale sisältää ”stay gold”-huudahdusta muutamissa eri muodoissa – mikä vahvistaa kuvaa hämmentyneestä ja epävarmasta sielusta.
Levy loppuu vastaavasti täydellisyyteen. ”Phoenix in Flight / Phoenix in Flames”-duon ja ”Thaw”-kappaleen jälkeen bändi siirtyy levyn monumentaaliseen nimikkokappaleeseen, 12-minuuttiseen ”Jane Doe”-järkäleeseen. Pitkä kappale on mielestäni onnistunut, kun sen kuuntelun pituus ei tuota vaivaa, ja tämä kappale on sillä saralla täydellinen menestys. Kappaleen viimeisen rauhallisen osien soidessa loppuun ja kääntyessä eeppiseen lopetukseen, jään janoamaan lisää. Jollain tavalla tämä tuntuu sopivan levyn teemaan ja bändin muutenkin tunnepitoiseen musiikkiin: kipu ja jano ei välttämättä lähde pois, vaikka katarsiksen saavuttaisi. Sillä se tämä kappale on: 12-minuuttinen katarsis vailla vertaistaan.
Totean vielä näin lopuksi, että tämä lista ei välttämättä edusta mielipidettäni vuoden päästä, tai edes viikon. Bändin 2000-luvun materiaali on niin moniulotteista, että uskon löytäväni niistä lisää ja lisää huomion arvoista tulevilla kuunteluillani. Kirjoitan tätä viimeistä lisäystä tekstiin kuunnellessa juuri julkaistua ”The Dusk in Us”-levyä, ja osa minusta haluaisi kirjoittaa tämän koko listan uusiksi sisällyttääkseni sen. Toivoisin kuitenkin muiden tämän artikkelin loppuun asti lukeneiden bändin fanien heittävän omat ajatuksensa järjestyksestä ilmoille.
Kirjoittanut: Thomas Frankton