Tuotanto ruodinnassa: Dark Tranquillity
Suunnittelimme toimituksessa artikkelisarjan, jossa listataan eri yhtyeiden albumit huonoimmasta parhaimpaan. Listaukset eivät ole absoluuttinen totuus siitä, mikä albumi on bändin paras vaan artikkelin kirjoittaneen toimittajan mielipide.
Dark Tranquillity on tehnyt pitkän ja kunnioitettavan uran melodisen death metallin pioneerina aina 90-luvun alkupuolelta asti. Tällä taipaleella bändille on kertynyt vyön alle toinen toistaan kovempia levyjä, joista osa on hyvinkin tyylillisesti erilaisia toistensa kanssa. Tuntui hyvin vaikealta laittaa levyt parhausjärjestykseen, koska yhtyeen tuotanto on niin äärimmäisen korkeatasoista. Eli vaikka joku levy olisi listan loppupäässä, se ei tarkoita, että se olisi varsinaisesti arvostelijan mielestä huono tai välttämättä edes keskinkertainen, vaan sekin voi olla aivan penteleen hyvä levy, mutta muu yhtyeen tuotanto voi silti olla arvostelijan mielestä vielä parempaa. Alla lyhyt listaus Dark Tranquillityn tuotannosta allekirjoittaneen valitsemassa parhausjärjestyksessä. Listaukseen pääsivät mukaan vain täyspitkät albumit, eivät pienemmät julkaisut tai live-levyt.
Mainos päättyy
11. Projector (1999)
”Projector” on tietynlainen äkkikäännös Dark Tranquillityn uralla. Vahvasti syntikoilla koristettu, rauhoittuneempi sekä kokeellisempi, tunnelmallisempi ja rakenteiltaan yksinkertaistetumpi julkaisu jakaa tänäkin päivänä fanien mielipiteet. Kaukana ovat nopeat kikkailevat riffit ja iloisesti tiluttelevat melodiaputket, yhä enemmän luotetaan Mikael Stannen gootahtaviin (melo)dramaattisiin puhtaisiin vokaaleihin sekä hitaasti kutoutuvaan tunnelmaan. Parhaimmillaan levy on silloin, kun syvässä tunteiden soissa uiminen yhdistyy iskeviin ja kauniisiin kitarariffeihin, kuten kappaleissa ”Undo Control”, ”Dobermann” ja ”Nether Novas”. Perinteisiä hittikappaleita on iskevän dramaattisen ”ThereInin” ohella turha levyltä etsiä. Hittien sijaan levy pikemminkin kuljettaa kuulijaansa hitaasti hyvin suomalaista melankoliaa muistuttaviin syvänteisiin. Kaikista kokeilevinta Dark Tranquillitya levyllä edustavat raukea, pulssimaisilla syntikoilla koristeltu, minimalistinen ”Day to End” tai niin ikään rockihtava ”Auctioned”. Yhä tähänkin päivään asti minun on vaikeaa saada tästä levystä otetta, mikä yhtäältä johtuu Stannen kiusallisen övereistä goottivokaaleista ja toisaalta taas tunnelman tasaisuudesta. Tälläkin levyllä on toki faninsa ja tuntuu, että levystä voi saada irti enemmän juuri oikeanlaisessa melankolisessa mielentilassa.
10. Atoma (2016)
”Atoman” perusajatus on hyvä. ”Atoma” kokoaa koko yhtyeen uran ajalta bändin tyyliä yhteen ja pyrkiikin näin olemaan monipuolisinta Dark Tranquillitya koskaan. Levyn nimikkobiisi voisi olla synalaineillaan suoraan synapainotteiselta ”Haven”-levyltä, ”Forward Momentum” sekä ”Our Proof of Life” tunnelmoivat bändin 2000-luvun hitaampien biisien hengessä, ”The Pitiless” sekä ”Neutrality” tarjoavat bändin menevämpää, rässiin päin olevaa puolta. Melodinen synkistely ja ahdistus ovat läsnä läpi levyn ja soundimaailma on ehtaa bändiä itseään. Levy on kyllä oikein kuunneltava, mutta puolenvälin jälkeen taso alkaa laskea ja kappaleet ovat yhä heikommin muistettavia. Onneksi julkaisun lopettava ”Caves and Embers” on koskettava kaikessa tyylitajuisessa, kohtalokkaassa yksinkertaisuudessaan. Bändin soundi on tunnistettavissa ja synkkyys lyö melodioiden kanssa lämpimästi kättä, mutta viimeiset potkut puuttuvat sävellyksistä. ”Atoma” ei kuitenkaan missään nimessä ole huono levy, ja levyn alkupuoli on viimeisen biisin ohella oikein mielellään kuunneltavaa tavaraa.
Mainos päättyy
9. The Mind’s I (1997)
”The Mind’s I” jää valitettavan usein huomiotta ansaitusti klassikoksi nouseen ”The Galleryn” sekä sitä kokeellisemman, mielipiteitä jakavan ”The Projectorin” väliin unohduksiin. Tämä on sääli, sillä levy on kuitenkin ehdottoman taattua laadukasta tuotantoa yhtyeeltä. Heti ensimmäisenä levyä kuunnellessa korva osuu kovin kulmikkaisiin nopeasti juoksutettuihin riffeihin ja tiettyyn läsnäolevaan hektisyyteen. Tämä tuo levylle tietynlaista mekaanista, miellyttävällä tavalla ahdistavaa tunnelmaa. Onpa levyllä myös hitaampia ja tunnelmallisempiakin biisejä. Tunnelmoivissa kappaleissa jopa saavutetaan erinomaisia melankolian sfäärejä ”Hedonin”, ”Insanity’s Crescendon” sekä unohdetun helmen, ”Tidal Tantrumin” muodoissa. Yhtye on aina hallinnut tietyn draamantajun sekä kohtalokkuuden tunnun musiikissaan. Yhtye on ylevä, korkealentoinen, synkkä ja melodinen olematta kuitenkaan korni. Levyllä on toisaalta kuitenkin hieman toisiaan muistuttavia kulmikkaita riffejä, mikä alkaa loppua kohden hieman puuduttamaan. Silti kyseessä on kaiken kaikkiaan oikein hyvä levy.
Mainos päättyy
8. Haven (2000)
”Haven” julkaistiin vain noin vuosi ”Projectorin” jälkeen ja on ensimmäinen levy, jolla Dark Tranquillitylla on se soundi, joka eri variaatioin on jatkunut nykypäivään asti. Vanhan tyylin putki katkaistiin kokeilevaan ”Projectoriin”, ja ”Haven” ottaa parhaat puolet ”Projectorista” hienojen syntikkamelodioiden muodossa, mutta tämän lisäksi ”Haven” myös virtaviivaistaa musiikkia aikaisempiin levyihin nähden. Tämän kaavan myötä syntyi sellaisia hittibiisejä kuin nyrkintaontabiisi ”The Wonders at Your Feet” ja epätoivoisen mahtipontinen ”Haven”. ”Haven” on myös Dark Tranquillityn ensimmäinen levy, jossa syntikat ja kitarat pelaavat aidosti yhteen; esimerkiksi ”Indifferent Suns” aloittaa synamelodialla ja linkittyy saumattomasti kitaroiden rytmityöskentelyyn. Syntikkamelodioille on annettu paljon tilaa ja käytännössä joka biisissä synat vuorottelevat kitaroiden kanssa vetovastuun suhteen. Dialogi soitinten välillä on hienoa kuunneltavaa, ja jokainen löytää varmasti levyltä ainakin muutaman suoraan makuhermoon iskevän biisin. Reseptiä ei kuitenkaan vielä ”Havenilla” ole kehitelty huippuun iskeväksi ja totaalisia täsmäosumia ei ole kuin kourallinen, mutta biisikynä tulee onneksi tulevaisuudessa teroittumaan vielä viiltävämmäksi.
7. Skydancer (1993)
Mainos päättyy
“Skydancer” on Dark Tranquillityn debyyttialbumi vuodelta 1993. Heti alkuun levy yllättää monipolvisuudellaan: kappaleosiot soljuvat toisiinsa ja biiseissä on paljon erikuuloisia, toisiinsa limittyviä osia. On kuin levy olisi puoliksi progea, mitä usein ei Dark Tranquillityn musiikista ajatella. Kitarat kiitävät oikein näppärästi otelautaa pitkin ja eri biisien osioiden jatkuva vaihtelu pitää tunnelman monimuotoisena. Levy suorastaan pulppuaa erilaisia melodioita ja ei uskoisi, että kyseessä on tosiaan yhtyeen ensimmäinen täysipitkä levytys. Esimerkiksi ”A Bolt of Blazing Gold” ja ”Through Ebony Archways” akustisilla välisoitoillaan sekä puhtailla vokaaleillaan esittävät sellaista puolta yhtyeestä, jota bändin myöhäistuotannon levyillä ei paljoa kuulla. Tuntuu, että ideoita oli niin paljon ja kaikki piti saada yhteen pakettiin, ja tästäpä syntyikin tuplakitaroiden johtama melodiahyökkäys nimeltä ”Skydancer”. Dark Tranquillity osoittaa heti tekevänsä äärimmäisen mielenkiintoista, luovan versoavaa ja iskevää melodista metallia. Kappaleita vaivaa pieni koherenssin puute ja todellisten hittibiisien vähäisyys, mutta esimerkiksi ”Crimson Winds” tarjoaa sellaista kahden kitaran melodioiden suutelointia, että oksat pois.
6. Construct (2013)
”Construct” on nauhoitettu muun muassa Opethin, Katatonian ja Amon Amarthin kanssa työskennelleen tuottaja Jens Bogrenin kanssa. Bogrenin tuottamille levyille tyypilliseen tapaan myös ”Constructin” äänimaailma on paksun tiheä ja kaikki on viimeisen päälle kunnossa soundillisesti. Muuten levy on tyypillistä ja tuttua Dark Tranquillitya. Rässäävät riffit ovat hieman vähentyneet pariin aikaisempaan julkaisuun nähden ja levy on hieman hidastanut vauhtiaan. Tunnelma on kunnossa bändille tyypilliseen tapaan ja julkaisu sisältää muutaman varsinaisen hitinkin, kuten Stannen puhtaiden vokaalien sävyttämän videobiisin ”Uniformityn”, sinfonisia vaikutteita suoneensa pumpanneen ”What Only You Known” sekä vielä yhden Dark Tranquillityn kauneimmista biiseistä, jopa ”Iridiumin” voittavan, maailmanloppua henkivän kappaleen ”None Becomingin”. Vaikka muuten täyttä ässämateriaalia ei löydykään, sisältää levy totuttuun tapaan tuttua, korkeatasoista ja turvallista Dark Tranquillityn laatua.
5. We Are the Void (2010)
”We Are the Void” on minulle se Dark Tranquillityn aliarvostetuin levy. Siinä missä muut erinomaiset levyt ovat saaneet suitsutusta, ”We Are the Void” ei nauti yhtä suurta suosiota kuin sitä edeltänyt ”Fiction” tai siitä muutamat aikaisemmat levyt. Levy ei auennut minullekaan helposti; kitarat ovat aluksi hieman kummallisen, jopa hieman mekaanisen kuuloisia ja riffit vaikuttavat b-luokan melorässiriffeiltä. Kuitenkin levy alkaa aukeamaan vähitellen ja kappaleista alkaa kuulla, että ne on jäsennetty jokainen omaksi kokonaisuudekseen. Ei enää pelkkää riffien toisensa perään laittoa kuten joissain biiseillä bändin tuotannon alkupäässä, vaan kappalerakenteet seuraavat johdonmukaisesti toinen toistaan. Kaksi ensimmäistä biisiä eivät ole albumin parhaimmistoa, mutta tämän jälkeen Dark Tranquillitylle tyypillinen mörköilevä dramaattisuus alkaa aueta. Kappaleissa on mukana dramaattisen eeppisiä ripauksia, kuten melankoliassa vellovassa kappaleessa ”The Grandest Accusation” sekä biisissä ”At the Point of Ignition”. Suuria tyylillisiä muutoksia ei ole tehty, mutta biisinkirjoitus on tiivistä, napakkaa ja kaikin puolin onnistunutta. Levy lopettaa myös upeasti totaalisen tuhon tunnelmiin itkettävän kauniin ”Iridiumin” muodossa.
4. Fiction (2007)
”Fiction” oli muistaakseni ensimmäinen Dark Tranquillityn levy, johon ihastuin heti. Ja helppohan siihen on ihastua, sillä soundimaailma on saanut uutta syvyyttä ja rouheutta ollen Dark Tranquillityn parhaiten tuotettu levy tähänkin päivään asti. Julkaisu aukeaa myös kolmen hitin suoralla, joista ”Nothing to No One” yhdistää yksinkertaisen pianomelodian vihaiseen rytmisektoriin onnistuneesti, ”The Lesser Faith” sisältää kauniita, kohtalokkaita melodioita ja ”Terminus (Where Death is Most Alive)” luukuttaa ilmoille taas iskevän, helpon koukkumelodian. ”Characterilta” tuttu rässiin kallellaan oleva melodioita yhdistelevä riffityyli on yhä läsnä ja kumartaakin kulmikkuudessaan myös DT:n alkulevyjen suuntaan. Yhtye ei saa riffikynäänsä aggressiivisten vetojen suhteen aivan yhtä teräväksi kuin kahdella tätä edeltäneellä levyllään, mutta Mikael Stannen syvät vokaalit onnistutaan naittamaan ongelmatta tunnelman kanssa yhteen kappaleissa ”Misery’s Crown” sekä ”The Mundane and the Magic”. ”Fiction” on oikein mallikas ja upeasoundinen levy tänäkin päivänä.
3. Character (2005)
”Character” lienee ”Damage Donen” ohella Dark Tranquillityn levyistä vihaisin ja pistävin. Bändillä olikin kova levyputki 2000-luvun alussa kun laatua vain pukkasi levy toisensa perään. Riffeissä ja kompeissa on jopa rässin makua tyylillisesti, kuten esimerkiksi biisissä ”Through Smudged Lenses”. Dark Tranquillity ei kuitenkaan tyydy vain murskaamiseen, vaan kuorruttaa riffien päälle vielä herkulliset synakerrokset ja Stannen vihaisen raakkuviksi muuttuneet vokaalit. Sanoitukset tuntuvat erityisen painoarvoisilta, koska ne on tehty ajatuksella, niille on annettu tilaa kappaleiden rytmityksissä ja Stanne oksentaa sanat ulos tunteella. Merkityksellistä, vahvaa ja kaunista. Tunnelmointia ei ole unohdettu, ja esimerkiksi ”Am I 1?” kitara sekä syntikka jatkavat toistensa melodianpätkiä luoden täyden, koskettavan melodian. ”My Negation” on yksi ylevimmistä Dark Tranquillityn biiseistä, ja onkin uskomatonta, kuinka yksinkertaisella melodian variaatiolla kertsin melodiassa voidaan luoda niin ylväs vaikutelma. Parhaimmillaan yhtye onkin tämänlaisina hetkinä kun instrumentit heittävät vuoroin herkkumelodiaa toinen toisensa perään, kuten käy myös kappaleessa ”Dry Run” tai atomipommin painoisessa murskahitissä ”Lost to Apathy”.
2. The Gallery (1995)
“The Gallery” on se Dark Tranquillityn klassikkoalbumi. Sitä pidetään monien mielestä yhtenä bändin parhaista, ellei parhaana tuotoksena yhä tähänkin päivään asti. Heti alkuun ”Punish My Heaven” lähtee soimaan ja tarjoilee herkullista tilumelodiaa toisensa perään uudenlaisella intensiteetillä, mitä debyytillä ei bändiltä vielä kuultu. Tästä kun ”Silence and The Firmament Withdrew” jatkaa melankolisella, Insomniumia muistuttavalla kahden kitaran yhteispelillä ja sitä seuraava ”Edenspring” ei kalpene melodioidensa hienoudessa lainkaan ”Punish My Heavenin” rinnalla, alkavat klassikkolevyn edellytykset olla kasassa. ”The Dividing Line” tarjoilee erikoista kulmikasta riffittelyä ja ”The Gallery” vaihtaa tunnelmaa akustiseen tunnelmointiin. Varsinaisia huteja levyltä ei löydy ja loppulevy kantaa upeasti kestonsa. Nostettakoon vielä esiin kolmisoinnuillaan pelaava, kohtalokkaan ylevä ”Lethe”, jonka ylväs melankolia saa melkein itkemään. Mikael Stanne on ottanut debyytillä ärjyneeltä Anders Fridéniltä vokaalit haltuunsa, ja karjuu tunteella sydämensä pohjasta. Tuohon aikaan yhtye oli selkeästi äärimmäisen idearikas, ja tämäkin levy on erinomainen aarreaitta kaikessa monimuotoisuudessaan. Kerrassaan klassikkoarvonsa ehdottomasti ansaitseva suoritus.
1. Damage Done (2002)
”Damage Done” on penteleen vihainen ja ynseä levy. Se on aggressiivisinta ja synkintä Dark Tranquillityä ”Characterin” ohella tähän päivään asti ja iskee heti ensikuuntelusta tuhansien volttien voimalla. Hittikavalkadia juoksutetaan levyn läpi, soundit ovat mureat ja kitarariffit ovat ottaneet jälleen ykkösnyrkin paikan. Levy on intensiivisyydessään täydellinen vastapaino sitä edeltäneille raukeammille ”Projectorille” ja ”Havenille”. Minulla on myös henkilökohtaisesti läheinen, nostalginen suhde tähän levyyn, koska aikanaan monet kappaleet, kuten ”Hours Passed In Exile” ja ”Format C: For Cortex” tekivät eksistentiaalis-syväluotaavilla sanoituksillaan suuren vaikutuksen nuoreen mieleen. ”Monochromatic Stains” taas nostaa sairaalloisella tunnelmallaan niskakarvat pystyyn. Stanne komentaa vakuuttavasti levyn läpi ärjyen. Sisältyypä levyllä muutama loistava keikan yhteislaulatusbiisikin ”The Treason Wallin” sekä ”Final Resistancen” muodossa, jotka ovat hittipotentiaaliltaan tajuttoman kovia vetoja kumpikin. Dark Tranquillity on löytänyt itsestään terävämpää biisinkirjoitusta kuin koskaan aikaisemmin ja nyt mennään suoraan asiaan. Tämä levy yhdistää upeasti tunnelmoinni ja äärimmäisen aggression. Laittakaapa esimerkiksi ”Cathode Ray Sunshine” tai mikä tahansa yllämainituista biiseistä soimaan ja tuntekaa katkeran raivon väristykset ympäri kehoanne. ”Damage Done” on itselleni Dark Tranquillityn paras levy. Tajuttoman kova yhtye kyseessä kaiken kaikkiaan.