Tuotanto ruodinnassa: Death
Vaikka historiankirjoituksessa ensimmäisen death metal -yhtyeen ja -levytyksen asema luettaneen Possessedin meriitteihin, olisivat genren alkuvaiheet ja myöhempi kehitys voineet olla hyvin toisenlaisia ilman Chuck Schuldineria (1967–2001) ja hänen visioilleen rakentunutta, vaihtuvin kokoonpanoin toiminutta Death-yhtyettä. Reilussa kymmenessä vuodessa yhtye venytti genren sisällä ääripäitä kauemmas toisistaan, ja levy levyltä onkin kuultavissa Schuldinerin taiteellisen vision kehittyminen. Tiukan katsantokannan mukaan Death saattoi edustaa death metalia puhtaimmillaan ainoastaan kolmella ensimmäisellä levyllään, mutta vuosia myöhemmin ja koko diskografiaa tarkastellen Deathin musiikki pystyy tarjoamaan metalliväelle monenlaisia elämyksiä, joten tiukalle kategorisoinnille Deathin tapauksessa on hyvin harvoin tarvetta.
Niin kolmen kärjen kuin myös kahden ”heikoimman” levyn sijoittaminen oli helppoa, sillä noin olen levyt arvottanut monen vuoden ajan. Sen sijaan sijat 4. ja 5. hieman elivät prosessin aikana. Olen itse tutustunut Deathin musiikkiin vasta 2000-luvulla, eivätkä kaikki albumit ole päätyneet levyhyllyyn tai olleet muutoinkaan läpikotaisin tuttuja, joten toisenlaisella kuunteluhistorialla albumien järjestys saattaisi poiketa allaolevasta.
Mainos päättyy
7. ”Spiritual Healing” (1990)
Jotain Deathin studiolevytysten osumatarkkuudesta kertonee se, että tässä yhteydessä heikoimmaksi rankattu ”Spiritual Healing” voisi minkä tahansa muun yhtyeen tuotannossa olla kokoonpanon merkittävään asemaan nostava magnum opus, ja jos vastaavantasoinen levy ilmestyisi tänä päivänä, se saattaisi hyvin helposti kohota nykymetallin merkkiteosten joukkoon. Ja toki Death-yhteydessäkin ”Spiritual Healingin” voi laskea hyväksi levyksi: Deathin 1990-luvun aloittanut levy oli soitannollisesti ja teknisesti selkeä edistysaskel kahden ensimmäisen levyn melko suoraviivaiseen ilmaisuun verrattuna, ja myös lyriikoihin saatiin uusia sävyjä pelkkien kuolema-aiheiden sijaan.
Levyn nimibiisin pystyy helposti laskemaan Death-klassikoiden joukkoon, ja yksittäisinä poimintoina moni muukin levyn kappale esittelee yhtyeen parhaita puolia (mm. levyn suoraviivaista sekä teknisempää puolta hyvin edustava avauskappale ”Living Monstrosity” sekä levyn parhaimpia laulusuorituksia ja kitarasooloja sisältävä ”Defensive Personalities”). Vaikka ”Spiritual Healing” tarjoaa siis miellyttävän kuunteluelämyksen ilman heikkoja kappaleita, on jälkikäteen kappalelistaa tarkastellessa kuitenkin vaikea palauttaa mieleen joidenkin kappaleiden perusluonnetta tai niiden asemaa osana levykokonaisuutta; yksittäiskuunteluina tiettyjä levyn kappaleita kerratessa myös jotkin aiempien kappaleiden ominaispiirteet saattavat kyseisellä hetkellä jäädä unhoon ja taka-alalle. Muihin Death-albumeihin verrattuna ”Spiritual Healing” kärsii siis hieman liikaa tasapaksuudesta biisimateriaalin ja levykokonaisuuden iskevyyden osalta, joten siksi se on omissa kirjoissani jäänyt pitämään Death-levytysten perää. Tätäkin kirjoitusta varten tehty uusintakuuntelu kuitenkin osoitti ”Spiritual Healingin” kuuluvan levyihin, joiden teho kasvaa vuosien ja kuuntelukertojen myötä.
6. ”Scream Bloody Gore” (1987)
”Scream Bloody Gore” voitaneen laskea tänäkin päivänä death metal -genren merkittävimpien debyyttialbumien joukkoon, vaikka jo muutama vuosi myöhemmin moni yhtye suuntautui ”Scream Bloody Goren” äänimaisemaa selvästi kunnianhimoisempaan suuntaan. Vaikka Schuldinerin sekä sittemmin Autopsyn kautta lisää death metal -mainetta hankkineen rumpali Chris Reifertin soitto edustaa death metalin varhaisille vuosille tyypillistä suoraa soittoa ja paahtoa melko vähäisillä nyansseilla, voi jälkiviisaasti joistain sovitusratkaisuista olla ehkä pääteltävissä se musiikillinen suunta, jota kohti Schuldiner omia visioitaan sittemmin kehitti. Sen sijaan albumin lyyrinen anti oli tässä vaiheessa melko yksinkertaista ja tietyissä piireissä kulmakarvoja nostattavaa kauhukuvaston hyödyntämistä, joten Schuldinerin myöhemmiltä vuosilta tutut filosofisemmat teemat loistavat ”Scream Bloody Gorella” vielä poissaolollaan.
Mainos päättyy
Albumi on kokonaisuutena Deathin albumeista suoraviivaisin ja yksinkertaisin, ja monet mieleenjäävät riffit sekä muut koukut piristävät kokonaisuutta. Myöskään Schuldinerin laulu, joka tosin antoi vielä odottaa parasta ilmaisuvoimaansa, ei sekään levyn tehoa heikennä. Vuosien saatossa ”Scream Bloody Gorelta” omiksi suosikeiksi ovat nousseet sen ehkä suorin ja armottomin vyörytys ”Mutilation” sekä hieman rauhallisemman tempon ja alkuriffinsä kautta muun levyn tunnelmasta poikkeava ”Evil Dead”.
5. ”The Sound of Perseverance” (1998)
Chuck Schuldiner oli 1990-luvun loppupuoliskolla suuntaamassa mielenkiintoaan selkeästi Control Denied -yhtyeen lauluntekijä- ja kitaristitoimien suuntaan, siirtyen samalla pois Deathista ja sen keulakuvana toimimisesta. Levy-yhtiön kanssa tehdyn sopimuksen myötä julkaistiin vuonna 1998 vielä kuitenkin yksi albumi Deathin joutsenlauluksi, osittain samalla kokoonpanolla kuin Control Deniedin vuoden 1999 ”The Fragile Art of Existence” -julkaisulla.
Death kehittyi albumi albumilta, eikä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Deathin seuraavaa levyä voi kovin helpolla verrata edellisiin teoksiin. Suurin nykäisy eri tasolle tapahtui kuitenkin ”The Sound of Perseverancen” kohdalla. Oleellisin ero vanhaan oli Schuldinerin kirkuvammaksi muuttunut laulutyyli, mutta myös kappaleissa oli aiempaan tuotantoon verrattuna uudenlaisia riitasointuja ja muuta nykivämpää kappalerakennetta. Levyn aloittava biisikolmikko (”Scavenger of Human Sorrow”, ”Bite the Pain” ja ”Spirit Crusher”) summaa levyn musiikillisen linjan melko hyvin, ja tällä levyllä saattaakin olla Death-albumien tehokkain avaus. Itselleni ”The Sound of Perseverance” on ollut Deathin albumeista vaikeimmin avautuva, mutta yksittäisten kappaleiden kautta – ”Scavenger of Human Sorrow” -kappaleen johdannaiskuunteluna, sillä sen hurjuus taisi tehdä vaikutuksen jo ensimmäisellä kerralla – albumi on avautunut, ja tätäkin levyä voi pitää jälleen yhtenä bändin mestariteoksista.
Levyn ainoana kyseenalaisempana ratkaisuna pidän sen päätöskappaletta, Judas Priestin (tärkeä yhtye kirjoittajalle sekin) ”Painkiller”-coveria. Tällä kappaleella Schuldiner oli kiristänyt laulunsa ylä-ääniä vieläkin kirkuvimmiksi, ja aikoinaan ”Painkiller”-coverin ensi kertaa kuullessa olin melko järkyttynyt ja kauhuissani tällaisen Death-kappaleen olemassaolosta. Vuosien saatossa korva on kuitenkin tottunut ”Painkiller”-coveriin osana levykokonaisuutta, eikä vastareaktiota enää (ainakaan kovin paljoa) tule. Tästä huolimatta kyseessä on selkeästi Deathin studioalbumien heikoin yksittäinen kappale – täten jälkiviisaana jonkin toisen kappaleen olisi suonut jäävän albumitasolla Chuck Schuldinerin pääyhtyeen musiikillisesti huikean uran päätepisteeksi.
PS Tiedän, ettei kuvituksessa ole ”The Sound of Perseverancen” alkuperäistä vuoden 1998 kansikuvaa. Pidän kuitenkin itse tästä kansitaiteilija Travis Smithin vuoden 2011 uudemmasta versiosta moninkertaisesti enemmän, joten sen haluan mieluummin painautuvan teidän verkkokalvoillenne tämän jutun yhteydessä.
Mainos päättyy
4. ”Human” (1991)
Vuosi 1991 jäi rockmusiikin historiaan monen merkittävän albumin ilmestymisvuotena, ja myös marginaalissa tapahtui mielenkiintoisia asioita. Yksi vuoden death metal -onnistumisista oli Deathin ”Human”-albumi, joka on noussut yhtyeen myydyimmäksi – kuten myös yhdeksi genrensäkin myydyimmistä levyistä – ja jonka ”Lack of Comprehension” -singlen musiikkivideo saavutti silloisessa MTV-rotaatiossa jonkinlaista menestystä.
”Humanilla” Death otti lopullisen askeleen pois 1980-lukulaisesta pelkkään raakuuteen keskittyneestä death metal -tuotannostaan; tämän voinee todeta jo ”Flattening of Emotions” -avauskappaleen ensitahtien aikana, ja lopullisesti asia tiukan katsantokannan metallipäille selvinnee viimeistään ”Cosmic Sea” -instrumentaalin aikana.
Sittemmin myös Cynicin kautta teknisen death metalin parissa jatkanut Paul Masvidal / Sean Reinert -kaksikko sekä basisti Steve DiGiorgio (ja ”Cosmic Sea” -kappaleen basisti Skott Carino) ovat erinomainen kokoonpano Schuldinerin rinnalla. Yhtenä piirteenä ”Human”- sekä sitä seuranneelta ”Individual Thought Patterns” -albumeilta on jäänyt mieleen DiGiorgion korostettu basso ja sen luoma tunnelma tietyissä kappaleissa.
Kokonaisuutena ”Humanilta” ei heikkoja kappaleita löydy, mutta pysyvimmin mieleen ovat jääneet ”Suicide Machine”- sekä ”Secret Face” -kappaleet, joiden introt voi laskea Deathin kautta aikojen parhaimpiin. Tätä listausta varten tehdyn uudelleenkuuntelun myötä Deathin parhaimpien kappaleiden joukkoon kipusi myös ”See Through Dreams”, joka lienee kitaroinnin osalta Deathin kappaleista tarttuvimpia ja hitikkäimpiä.
Vaikka ”Human” on loistava kokonaisuus ja ehdottomasti suositeltavaa kuunneltavaa kaikille kunnianhimoisemman metallimusiikin ystäville, jotkin minimaaliset seikat aiheuttavat sen, että levy ei ihan pääse sille täydellisyyden tasolle, jota oman listauksen kärkikolmikko mielestäni edustaa (kauas ”Human” ei noista levyistä kuitenkaan jää).
3. ”Symbolic” (1995)
”Symbolic” lienee Deathin levyistä se, johon parhaiten tiivistyy yhtyeen kaikki olennaisimmat piirteet, ja tätä albumia voinee suositella parhaiten Deathin musiikkiin tutustumista harkitsevalle. ”Symbolic” ei yhtyeen kehityskaaressa ole muutamaan aikaisempaan levyyn verrattuna ehkä enää niin uusia uria aukova tai toisenlaiseen suuntaan kehittyvä, mutta kuunteluelämyksenä albumia voi verrata mihin tahansa muuhun klassikkoalbumiin.
”Symbolicilta” tunnistaa kyllä yhtyeen alkuvuosiltakin tutun death metal -sielun, mutta albumin suoraviivaisempienkin kappaleiden sovituksissa on sen verran paljon harkintaa ja sovituksellista rikkautta, ja myös levyn muukin äänimaailma on harkitun tiukka, joten ”Symbolicin” raidat eivät ole kovin helposti verrattavissa alkuvuosien rosoisempiin Death-kappaleisiin.
Ehkä ”Symbolic” eroaa muista Death-albumeista eniten siinä, että yleisilmeeltään levy on kuulijaystävällisempi kuin mikään muu bändin albumeista – oli tämä sitten harkittu linjanveto tai ei. Moni albumin nopea ja aggressiivisempikin kappale sisältää lyhyitä hengähdystaukoja ja tunnelmallisempiakin kohtia: parhaiten levyn rauhallisemmista hetkistä ovat jääneet mieleen ”Empty Words” -kappaleen aloitus sekä päätöskappale ”Perennial Questin” hiljaisuuteen etäännyttävä outro. Ja vaikka ”Symbolicin” kappaleet ovat valtaosin pitkiä useampine osioineen, sisältää levy ainakin kahteen edellislevyyn verrattuna vähemmän sovituksellisia koukeroita. Mutta, kaikesta tästä albumin helppouden ja yksinkertaisuuden kuvailusta huolimatta, ”Symbolic” edustaa pohjimmiltaan Deathin myöhemmille vuosille tyypillistä kunnianhimoista metallia jälleen omanlaistaan tunnelmaa hehkuvalla albumikokonaisuudella.
2. ”Leprosy” (1988)
1990-luvun teknisten mestariteosten rinnalla on alkukantaisen Death-kauden paras tiivistymä ”Leprosy” säilyttänyt sekin iskevyytensä jo reilun 30 vuoden ajan.
”Leprosy” on monessa suhteessa selvä parannus ”Scream Bloody Gore” -debyyttiin verrattuna. Instrumentit ja Schuldinerin laulu ovat teknisesti ja tuotantoarvoiltaan paremmin esillä, ja sekä yksittäisten kappaleiden että levykokonaisuuden toimivuuden osalta ”Leprosy” on huomattavasti rikkaampi ja harkitumpi teos. Ja jos Schuldinerin sanoituksia haluaa tutkia musiikillisen vyörytyksen rinnalla, niin ”Leprosyllä” niissä alkoi olla enemmän draamankaarta ja albumin tekstit ovat debyyttiä pohdiskelevimpia ja tarinallisempia, hyviin kauhutarinoihin verrattavissa olevia.
”Leprosy” toimii sekä yksittäisiä kappaleita kuunteluun nostaen että albumimitassa levystä nauttien. ”Leprosy” ei sisällä heikkoja lenkkejä, joten paperilla ja ennakkomuistoissa muiden kappaleiden jalkoihin hieman jäävä ”Primitive Ways” toimii sekin osana levykokonaisuutta sekä itsenäisenä kappaleena vallan mainiosti; aina ”Leprosyn” kuuntelun aloittaessa tietää siis viettävänsä reilut puoli tuntia tiukan levykokonaisuuden parissa.
Yksittäisinä kappaleina albumi sisältää tosiaan kahdeksan suoraviivaisen metallin mustaa mestariteosta, joten niiden keskinäinen vertailu on vaikeaa ja melko turhaakin. Koska levy ei kuitenkaan herkkiä kohtia juurikaan sisällä, niin yksittäiseksi suosikkihetkeksi levyltä on noussut ”Pull the Plug” -kappaleen kertosäkeitä edeltävä, parin sekunnin mittainen kitaravälike, joka palaa aina muistoihin tietyllä tavalla albumin koskettavimpana hetkenä.
Kuulijaystävällisyyden kautta ”Symbolic” on tosiaan melko helppo sisääntulolevy Deathiin tutustumisessa, mutta jos brutaalimpi soitanta on jo ennestään tuttua, en näe death metal -faneille mitään syytä vältellä ”Leprosy”-albumia. Yksittäisenä julkaisuna se on parhaimpia tiivistyksiä genrestään, ja myös avauksena kuultava ”Leprosy”-nimibiisi toimii sekin oppikirjaesimerkkinä death metalista.
1. ”Individual Thought Patterns” (1993)
Muistikuvieni mukaan uutinen Chuck Schuldinerin kuolemasta joulukuussa 2001 jäi itselläni noteeraamatta, joten sen verran vähäistä taisi olla silloinen tietämykseni valtavirtametallin ulkopuolelta. Kuitenkin vuosituhannen alussa ja oman harrastuneisuuteni kasvaessa alkoi eri kanavissa ja ihmisten kirjoituksissa pistää silmään maininnat ja kehut Death-yhtyeestä, ja viimein vuonna 2006 ostin ensimmäisenä Death-hankintana ”Individual Thought Patterns” -albumin.
”Individual Thought Patterns” lienee Deathin siihenastisen uran sisäänpäinkääntynein ja vaikeimmin avautuva albumi. Itseni levy ja sen tunnelma, joka poikkesi kaikista muista siihen mennessä kuulemistani metallilevyistä, kuitenkin vakuutti jo ensimmäisen kuuntelukerran aikana, ja vuosia myöhemmin se on yhä Deathin muutenkin laadukkaassa diskografiassa selkeä ykkönen.
Kahdella edellisalbumilla alkuunpantu teknisyys jalostui ”Individual Thought Patternsilla” huippuunsa, ja levyn osittain erikoiset sovitusratkaisut yhdessä kitara- ja bassokuvioiden kanssa ovat jääneet julkaisun äänimaisemasta parhaiten mieleen. Ylipäätään – genrestä riippumatta – olen pitänyt ”Individual Thought Patternsia” yhtenä kaikkien aikojen parhaista kitaralevyistä.
Synkähkö ja tumma ”Individual Thought Patterns” on jälleen omanlaisensä yksilö Death-levytysten joukossa, mutta tälläkin levyllä on runsaasti sävyjä, eikä yleisilme ole millään muotoa lohduton. Kukin kappale puolustaa paikkaansa kokonaisuudessa sisältäen omat rikkaat elementtinsä, ja yhdessä ne puristuvaksi tiiviiksi nyrkiksi muodostuen kuunteluelämyksenä Deathin levyistä antoisimmaksi. Tiukan kokonaisuuden lisäksi levyltä on poimittavissa biisitasolla joitain yksittäisiä suosikkikappaleitani Deathin tuotannosta, tiukasti pieksevästä ”Overactive Imagination” -avauskappaleesta alkaen. Tekstiensä osalta samansuuntaiset ”In Human Form” sekä ”Nothing Is Everything” lienevät yksittäisinä kappaleina omat Death-suosikkini: näillä Schuldinerin lyriikka on hieman kallellaan tieteiskuvitelman suuntaan, vaikka pohjimmiltaan kappaleista voi löytää pohjan myös ihmismielen moniulotteisuuden kuvaukseen. Muutenkin Schuldinerin pohdiskelevammat lyriikat lienevät ”Individual Thought Patternsilla” parhaimmillaan (ja mielestäni myös Schuldinerin lauluääni on tällä levyllä parhaimmassa terässä). Filosofisen pohdiskelun eräänlainen huipentuma levyllä on tietenkin ”The Philosopher”, jota voitaneen pitää Deathin suurimpana ”hittinä”: tällä kappaleella Schuldiner antaa tietynlaisten elämänhallintagurujen sisällöltään tyhjien opetusten kuulla kunniansa – ja samalla kappaleeseen tiivistyy melko hyvin koko albumilla kuultava musiikillinen linja.
Teksti: Ruoja Mies