Tuotanto ruodinnassa: Dream Theater
Suunnittelimme toimituksessa artikkelisarjan, jossa listataan eri yhtyeiden albumit huonoimmasta parhaimpaan. Listaukset eivät ole absoluuttinen totuus siitä, mikä albumi on bändin paras vaan artikkelin kirjoittaneen toimittajan mielipide.
Dream Theater on bändi, josta olen kuullut väitettävän sen jäsenten kirjoittavan sielutonta musiikkia, jossa musiikillinen taituruus on itseisarvo, joka menee tärkeysjärjestyksessä yli tarttuvuuden ja kuulijan tunteisiin vetoamisen. Itse en allekirjoita tätä väitettä. On totta, että progehevibändinä Dream Theater sortuu usein mahtipontisuuteen mahtipontisuuden vuoksi lataamalla biisinsä täyteen monen minuutin pituisia soolo-osuuksia, joiden oikeastaan ainoa funktio on antaa bändin jäsenille mahdollisuus haastaa omat soittotaitonsa ja samalla hämmästyttää kuulijansa. Musiikillinen taituruus ja kuuntelijaystävällisyys eivät kuitenkaan ole kaksi toistaan poissulkevaa seikkaa. Olen kuullut lukemattomia kolmen minuutin hittibiisejä, joita hädin tuskin jaksan edes kuunnella loppuun asti, vaikka ne ovatkin kirjoitettu kaupallisuus ja vetoavuus edellä mahdollisimman yksinkertaisiksi. Sen sijaan omasta mielestäni Dream Theaterin paras biisi ”The Count of Tuscany” on yhdeksäntoistaminuuttinen eepos, joka pitää otteessaan alusta loppuun. Jokainen tahdin- ja tunnelmanvaihdos antaa merkittävän lisän kokonaisuudelle, joka kärsisi, jos yksikään sen yksittäisistä osasista poistettaisiin tai lyhennettäisiin. Ja entä sitten väite, että Dream Theater ei kirjoita suurella sydämellä tunteisiin vetoavaa musiikkia? ”Beneath the Surface”, ”You Not Me”, ”As I Am”, ”Space-Dye Vest”, ”Endless Sacrifice”, ”I Walk Beside You” – siinä vain joitain niistä biiseistä, jotka ovat musiikillaan vedonneet tunteisiini, ja joiden sanoituksista olen löytänyt samaistumisen aihetta.
Dream Theater julkaisee pian seuraavan albuminsa, minkä kunniaksi päätin virkistää muistiani sitä edeltäneestä tuotannosta kuuntelemalla kaikki bändin levyt uudestaan läpi. Niiden laittaminen paremmuusjärjestykseen tätä listaa varten oli vaikeaa, sillä nämä listathan tuppaavat elämään. Tämänhetkisten tuntemusteni mukaan luulen kuitenkin olevani tyytyväinen listaani. Ainakin toistaiseksi.
13. ”The Astonishing” (2016)
Kahden CD:n käsittävä kaksituntinen konseptialbumi ei kuulosta ollenkaan sopimattomalta Dream Theaterin kaltaiselle progebändille. Valitettavasti tämän kunnianhimoisen projektin lopputulos on kuitenkin kaikkea muuta kuin ilahduttava. ”The Astonishing” on tarina, joka ennalta-arvattavuudessaan kuulostaa kuin kymmenvuotiaan kirjoittamalta huonolta fanifiktiolta, johon tämä on kopioinut ideoita rakastamistaan tieteis- ja fantasiaelokuvista keksimättä niihin mitään omaa uutta kulmaa. Levyn tarinaa kuunnellessa päällimmäinen tunne onkin myötähäpeä. Tarinankerronta muutenkin ontuu levyllä melko pahasti. Bändi saattaa esimerkiksi jumittaa yhdessä tarinan hetkessä useamman biisin ajan, minkä seurauksena hyvin pitkät pätkät levyä tuntuvat turhauttavalla tavalla polkevan paikallaan. Asiaa ei auta se, että musiikillisesti ”The Astonishing” on hyvinkin tylsistyttävä tuotos. Harva biisi jää oikein millään tavalla mieleen, ja musiikki ei monessa kohtaa tunnu heijastavan sanoitusten tunnetiloja juuri ollenkaan. Ainoat biisit, joita olen jaksanut kuunnella itsenään levyn ilmestymisen jälkeen ovat tarttuvat sinkkubiisit ”The Gift of Music” ja ”Moment of Betrayal”.
Mainos päättyy
En itse asiassa ollut vaivautunut kuuntelemaan tätä levyä alusta loppuun sitten sen ilmestymisen, ja rehellisesti sanottuna en edes halunnut kuunnella sitä uudestaan tätä listaa koostaessani. Velvollisuudentunteeni kuitenkin sai minut puremaan hammasta ja antamaan levylle uuden mahdollisuuden. Mutta jos levyn kuuntelu tuntuu jo etukäteen nihkeältä ja työläältä, ei se silloin voi olla onnistunut tuotos. Ja nyt kuunneltuani levyn taas ensimmäistä kertaa sitten sen ilmestymisen voin sanoa, että helvetti kyllä jäätyy ennen kuin meikäläinen tätä tuotosta taas uudestaan kuuntelee putkeen alusta loppuun.
12. ”When Dream and Day Unite” (1989)
Mainos päättyy
Vaikka Dream Theaterin soittotaidot olivat jo heidän debyyttialbumillaan erittäin korkeatasoisia, ei bändi ollut vielä täysin löytänyt omaa soundiaan. Levyllä laulava Charlie Dominici on kyllä mainio laulaja, mutta hänen kanssaan bändin soundi ei olisi ollut yhtä tunnistettava kuin se on hänen seuraajansa James LaBrien kanssa. Samoin bändin biisinkirjoituskynä ei vielä tällä levyllä ollut terävimmillään. Sinänsä huonoja hetkiä levyllä ei ole, mutta oikein yksikään sen biiseistä ei ainakaan itselläni ole onnistunut jäämään kunnolla mieleen. ”When Dream and Day Unite” onkin sinänsä viihdyttävä ja harmiton, mutta samaan aikaan melko mitäänsanomaton tekele, joka ei vielä paljastanut Dream Theaterin tulevan materiaalin tasosta muuta kuin sen, että bändissä on pirun hyviä soittajia.
11. ”Systematic Chaos” (2007)
Mainos päättyy
”Systematic Chaosin” alkupuolen muistettavat ja vetoavat sävellykset ”Forsaken”, ”Constant Motion” ja ”The Dark Eternal Night” varmistavat, että levyn keskitaso ei pääse vajoamaan täysin keskinkertaisuuteen. Biisimateriaalin keskimääräiseen mitäänsanomattomuuteen nähden levy onkin kokonaisuutena aivan liian pitkä erityisesti viimeisen kahden biisin vuoksi, joista molempien pituus liikkuu 15 minuutin tienoilla. Rehellisesti sanottuna, jos erehdyn kuuntelemaan tätä levyä väärässä mielentilassa, saatan jopa sortua rukoilemaan sen päättymistä viimeisten biisien kohdalla.
10. ”Awake” (1994)
Mainos päättyy
Dream Theater ei pelannut varman päälle läpimurtolevynsä ”Images and Words” jälkeen tekemällä levyä, joka noudattaisi tismalleen samaa kaavaa kuin edeltäjänsä. ”Awake” onkin edeltäjäänsä verrattuna hitusen synkempi ja ehkäpä myös hiukan raskaampi. Biisimateriaali ei kuitenkaan tällä levyllä ole mielestäni bändin vahvinta, vaikka hyviä hetkiä levylle kyllä mahtuu. Itselläni säännölliseen kuunteluun ovat levyn biiseistä päässeet oikeastaan vain balladi ”The Silent Man” ja levyn päättävä hypnoottinen ”Space-Dye Vest”.
9. ”Six Degrees of Inner Turbulence” (2002)
”Six Degrees of Inner Turbulence” -albumin nimikkobiisi saattaa olla Dream Theaterin koko uran kunnianhimoisin sävellys – kahdeksaan osaan jaettu 42-minuuttinen eepos, joka kestonsa vuoksi on pitänyt erottaa omalle erilliselle CD:lleen. Suuruudenhulluuden puutteesta bändiä ei siis tämän levyn kohdalla voi syyttää. Vaikka levy ei kokonaisuutena olekaan bändin tarttuvimpia tai iskevimpiä, on biisien keskitaso sillä kuitenkin kohtalaisen hyvä, ja progen ystäville levy tarjoaa runsain mitoin huippuluokan musisointia ja soittoa.
8. ”Falling Into Infinity” (1997)
”Awaken” jälkeisen levyn tekoprosessi oli Dream Theaterille kuuleman mukaan pitkä ja tuskaisa bändin yrittäessä tyydyttää levy-yhtiönsä vaatimukset kaupallisemmasta albumista. Epämiellyttävän kuuloinen tekoprosessi kuitenkin tuotti lopulta hedelmää, sillä luomisprosessin lopputulos on ainakin omaan makuuni edeltäjäänsä toimivampi paketti, jolla on huomattavasti enemmän hyviä biisejä. Huomionarvoisin niistä on omasta mielestäni hittinikkari Desmond Childin kanssa kirjoitettu ”You Not Me”.
7. ”Metropolis Pt. 2 – Scenes from a Memory” (1999)
Siihen nähden, millainen emämunaus ”The Astonishing” oli, voisi helposti olettaa kyseessä olleen Dream Theaterin ensimmäinen epäonnistunut yritys tehdä konseptialbumia. Totuus kuitenkin on, että kyseinen levy ei ollut bändin ensimmäinen konseptialbumi. Vielä yllättävämpää kuitenkin on, että ensimmäisellä yrittämällään bändi ei ollut paitsi onnistunut, vaan onnistunut suurenmoisella tavalla.
”Metropolis Pt. 2 – Scenes from a Memory” on albumin mittainen jatko bändin ”Images and Words” -albumin kappaleelle ”Metropolis–Part 1: The Miracle and the Sleeper”. Levyä pidetään yhtenä genrensä merkkiteoksista ja hyvästä syystä. Tarttuvinta ja helposti lähestyttävintä Dream Theateria albumi ei suinkaan ole, mutta tarinankerronta sekä musiikin ja sanoitusten välinen harmonia ovat tällä levyllä aivan eri tasolla kuin ”The Astonishing” -levyllä. Vaikka levyn tarinaa on helppo seurata, siihen jätetään kuitenkin juuri tarpeeksi epämääräisyyttä, että kuulijan mielenkiinto ja tarinan mysteeri pysyvät yllä levyn johdatellessa kuulijaansa kohti tarinan kylmäävää ja mieleenpainuvaa lopetusta. Yön pimeinä hetkinä voin vieläkin kuulla sen levysoittimen rahinan, johon levy päättyy, ja ne kohtalokkaat viimeiset sanat…
6. ”A Dramatic Turn of Events” (2011)
Dream Theaterin kokoonpano on kokenut useita muutoksia vuosien saatossa. Silti rumpali Mike Portnoyn lähdön täytyy olla yksi bändin uran dramaattisimpia hetkiä. Bändi kuitenkin osoitti ensimmäisellä ilman Portnoyta tehdyllä levyllään, että he kykenevät paitsi jatkamaan ilman yhtä perustajajäsenistään, mutta myös yhä puskemaan ulos erittäin laadukkaita biisejä. Vaikka olosuhteisiin nähden osuvasti nimetty ”A Dramatic Turn of Events” hiukan laahaakin levykokonaisuuden puolivälissä, on levy silti täynnä joitain bändin koko uran tarttuvimmista biiseistä. Itselleni henkilökohtaisesti tärkein on levyn päättävä koskettava ja samaistuttava balladi ”Beneath the Surface”.
5. ”Images and Words” (1992)
Debyyttialbuminsa jälkeen Dream Theaterin laulajan pallille astui usean ehdokkaan jälkeen lopulta James LaBrie, jonka ääni oli viimeinen pala palapeliä, josta muodostuisi bändin nyt tunnistettava soundi. Seuraavaa levyään varten bändi oli myös onnistunut kasaamaan joukon biisejä, joista muodostuisi bändin läpimurtolevy ”Images and Words”. Vielä tänäkin päivänä kyseessä on yksi bändin koko uran parhaista tuotoksista.
Vaikka ”Images and Words” on soundimaailmaltaan hevilevy, jonka raskaasta rumpusoundista olen erityisesti aina pitänyt, on se loppujen lopuksi erittäinkin melodinen ja monipuolinen tuotos. Esimerkiksi biisiin ”Another Day” tuodaan lisätunnelmaa saksofonilla, kun taas ”Take the Time” viljelee hetkittäin jopa funk- ja rap-viboja. Bändin suurimmaksi hitiksi muodostunut ”Pull Me Under” ei siis suinkaan ole ainoa loistobiisi, jota tällä levyllä on tarjottavanaan. Progressiivisuudestaan huolimatta ”Images and Words” suorastaan pursuaa tarttuvia melodioita, joita riittää jokaiseen levyn biiseistä. Edellä mainittujen biisien lisäksi mainittakoon vielä ainakin omiin suosikkeihini kuuluva suorastaan lumoava ”Surrounded”.
4. ”Train of Thought” (2003)
Jos Dream Theaterin raskainta albumia etsitään, on se mitä luultavammin tässä. ”Train of Thoughtin” Metallica-vaikutteiset riffit sekä väkevät ja itsevarman uhmakkaat sanoitukset muodostavat yhdessä kokonaisuuden, joka on heittämällä yksi bändin uran parhaita. Vaikka levyn rautainen ote ei pidä aivan loppuun saakka, ovat levyn neljä ensimmäistä biisiä nyt ainakin kaikki joitain bändin koko uran iskevimmistä ja tarttuvimmista biiseistä. Ja kyllä esimerkiksi sieltä loppupäästä ”In the Name of God” sisältää hyvän kertsin, kun taas lyhyt luritus ”Vacant” ja ylipitkä instrumentaali ”Stream of Consciousness” muodostaisivat yhdessä oikein toimivan keskipituisen biisin, kun jälkimmäisestä karsittaisiin ylimääräinen pois.
3. ”Octavarium” (2005)
”These Walls” oli biisi, jonka myötä rakkauteni Dream Theaterin musiikkiin alun perin syttyi. Ja totta kai ensimmäinen levy, jonka bändiltä hankin, oli kyseisen biisin sisältävä ”Octavarium”. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin se on yhäkin mielestäni yksi bändin parhaita albumeita. Vaikka musiikillisesti levy on bändin uran ylivoimaisesti melodisimpia, eikä se sisällä kovinkaan raskasta mättöä missään vaiheessa, onnistuu se silti olemaan suhteellisen monipuolinen tarjonnassaan. Hittibiisin ainesta tarjoaa ripeä ja tarttuva ”I Walk Beside You”, kun taas progenhimon tyydyttää levyn päättävä 24-minuuttinen nimikkobiisi. Levyn raskaampaa ja intensiivisempää tarjontaa saa taas ”Panic Attack” -biisin muodossa. Yhtäkään heikkoa biisiä levyltä ei kuitenkaan loppupeleissä löydy.
2. ”Black Clouds & Silver Linings” (2009)
Kun Slayerin ja KISSin kaltaiset bändit kirjoittavat kymmenen biisin levyjä, jotka kestävät tuskin edes puolta tuntia, Dream Theater onnistuu kuudella biisillä ylittämään reippaasti tunnin rajapyykin. ”Black Clouds & Silver Linings” ei ole bändin tasaisimpia albumikokonaisuuksia, mutta sen kärkihetket ovat yhtään liioittelematta bändin uran parhaat. ”A Nightmare to Remember” esimerkiksi on ylivoimaisesti bändin levyjen paras avausbiisi. Tämä kuusitoistaminuuttinen eepos vaihtelevine tunnelmineen on kuin lyhytelokuva, joka vie tarinankerronnallaan bändin teatraalisuuden parhaaseen huippuunsa. Levyn päättää samalla tavalla oman tarinansa kertova yhdeksäntoistaminuuttinen ”The Count of Tuscany”, joka on, kuten jo mainittua, mielestäni bändin paras kappale. Levyn kärkihetkiin kuuluu myös ”The Best of Times” – Mike Portnoyn koskettava jäähyväinen syöpädiagnoosin saaneelle ja sittemmin menehtyneelle isälleen.
1. ”Dream Theater” (2013)
Kun mikä tahansa bändi julkaisee nimeään kantavan levyn, on teko itsessään jo vahva statement. Vielä enemmän se on sitä, jos kyseessä ei ole debyyttilevyään vasta julkaiseva aloitteleva bändi, vaan pitkän uran jo tehnyt yhtye, jolla on useampia levyjä jo takanaan. Kun tällainen bändi päättää nimetä uuden levyn itsensä mukaan, kertoo se bändin uskomuksesta siihen, että heidän uusin tuotoksensa kuvastaa heidän soundinsa parasta ydintä. Että jos joku levy ansaitsee kantaa heidän nimeään ja kuvastaa heidän uraansa, se on tämä levy.
Dream Theaterin nimikkolevy ei sinänsä ole bändin keskivertosoundia parhaiten edustava levy. Vaikka biisit, kuten ”The Enemy Inside” ja ”Behind the Veil” sisältävät raskasta riffittelyä, on levy kokonaisuutena yksi bändin uran melodisimmista, eikä siis kulje kultaista keskitietä raskaan ja melodisen välillä. Ja vaikka levy kyllä päättyy bändille tyypilliseen proge-eepokseen, joka tällä levyllä on 22-minuuttinen ”Illumination Theory”, ovat levyn biisien keskipituudet bändille melko maltillisia. Tai eivät kuuden ja seitsemän minuutin mittaiset biisit sinänsä ole bändille poikkeuksellisia. Oikeastaan ne tuntuvat maltillisilta pituuksilta enemmänkin sen vuoksi, että tällä levyllä enemmän kuin millään muulla levyllään Dream Theater suoraviivaistaa ilmaisunsa niin, etteivät nuo pituudet enää tunnu missään. Ylimääräinen kikkailu on karsittu pois, ja biisit etenevät enemmänkin Iron Maiden -kaavan mukaan: sooloja ja eri osia saa olla vaikka millä mitalla, mutta biisin rakenteen pitää aina pysyä loogisena ja edetä tarkoituksenmukaisesti.
Vaikka ”Dream Theater” ei siis välttämättä ole bändin progressiivisuutta rehellisimmin kuvaava levy, on se bändin uran helpoiten lähestyttäviä tuotoksia, ja sen vuoksi se enemmän kuin ansaitsee kantaa bändin nimeä. Se on uusille faneille helposti aukeava teos, jonka biiseistä on helppo pitää, ja jonka myötä bändin vaikeaselkoisempiin teoksiin on helpompi suunnata avoimin mielin. Tällä levyllä bändi on onnistunut suodattamaan soundistaan ja ilmaisustaan pois kaiken muun paitsi sen parhaan timanttisen ytimen. Lopputulos on levy, jolla ei ole yhtäkään heikkoa biisiä, ja joista moni, kuten vastustamattoman melodiset ”The Looking Glass” ja ”Surrender to Reason” ovat mielestäni bändin parhaimpiin kuuluvia sävellyksiä. Ja kun tämä levy ilmestyi, olivat sen sanoitukset juuri sitä, mitä minun silloisessa elämäntilanteessani tarvitsi kuulla, minkä vuoksi levy kosketti minua tällekin bändille poikkeuksellisella tavalla.
Dream Theater on viimeisen muutaman vuoden sisällä julkaissut peräjälkeen sekä omasta mielestäni parhaimman että ylivoimaisesti huonoimman levynsä. Bändin seuraava albumi ”Distance Over Time” ilmestyy tänä perjantaina. Tuleekin olemaan mielenkiintoista nähdä, millainen levy sieltä on tällä kertaa tulossa.
Dream Theaterin kotisivut
Dream Theater Facebookissa
Kirjoittanut: Markus Mickels