Tuotanto ruodinnassa: Iron Maiden

Suunnittelimme toimituksessa artikkelisarjan, jossa listataan eri yhtyeiden albumit huonoimmasta parhaimpaan. Listaukset eivät ole absoluuttinen totuus siitä, mikä albumi on bändin paras vaan artikkelin kirjoittaneen toimittajan mielipide. Tällä kertaa käsittelyyn päätyy brittiläinen heavy metal -legenda Iron Maiden, joka on julkaissut pitkän uransa aikana peräti 16 studioalbumia.

Iron Maidenin monipuolisen ja runsaan tuotannon paremmuusjärjestykseen listaaminen on lähtökohtaisesti yksi maailman epäkiitollisimmista tehtävistä. Erityisesti kärkisijojen arvottaminen on haastavaa, sillä yhtyeen diskografia on varsin laadukas ja joukossa on monta klassikoksi luettavaa albumia. – Toisaalta juuri siitä syystä urakkaan on myös nautinto uppoutua, joten katsotaan, miten yhtyeen tuotanto asettuu paremmuusjärjestykseen. Up the Irons!

16. The X Factor

Iron Maidenin heikoimpien albumien nimeäminen on lopulta listauksen helpoin osa-alue. Jumbosijalle tipahtaa vuonna 1995 julkaistu “The X Factor”, josta monelle nousee ensimmäisenä mieleen tuolloin vokalistin pallille noussut Blaze Bayley. Vaikka Dickinsonin valtavien saappaiden täyttäminen on lähes mahdoton tehtävä kelle tahansa, ei albumi lopulta romutu hyvinkin erilaiselta kuulostavaan vokalistiin. “The X Factor” on yksinkertaisesti turhan itseään toistava ja synkkä albumi, josta ei millään löydy tarttumapintaa. Mukaan on onnistuttu ymppäämään muutama mielenkiintoinen veto, sillä mahtipontinen “Sign of the Cross” sekä vauhdikas “Man on the Edge” nousevat esille muuten tummasta massasta. Se ei kuitenkaan pelasta kokonaisuutta, sillä “The X Factor” tuntuu liiaksi terapialevyltä, jolle albumin teon aikoihin vastoinkäymisistä kärsinyt Steve Harris on purkanut vaikeuksien synnyttämää taakkaa. Kiekko voi olla tekijöilleen hyvinkin merkittävä, mutta ulkopuoliselle se ei aukea kunnolla.

15. The Final Frontier

Vuonna 2010 julkaistu “The Final Frontier” on peruskiva Maiden-levy, joka ei kuitenkaan pidä sisällään erityisen kiinnostavaa musiikkia. Sinkkulohkaisuna julkaistu “El Dorado” antaa hyvää osviittaa koko kiekon laadusta, sillä tasapaksu paukuttelu ei tarjoa oikeastaan mitään muistettavaa. Samaa onttoa huttua on tarjolla läpi albumin, onpa sekaan eksynyt todellista roskaakin: esimerkiksi “Coming Home” esittelee alkuriffissään niin tahmeaa kitarointia, että se synnyttää mielikuvan ensimmäistä kertaa kitaran varteen tarttuneesta soittomiehestä, jolla ei ole sävellyshommat vielä kunnolla hallussa. Onneksi sentään pirteä nimikkobiisi sekä jylhä “When the Wild Wind Blows” estävät albumia vaipumasta täydelliseksi taustameluksi. Suurin ongelma on kuitenkin kiekon liki 80-minuuttinen kesto, sillä “The Final Frontier” kärsii pahemman luokan mammuttitaudista. Tiivistämällä albumi olisi voinut kolahtaa nykyistä paremmin.

14. No Prayer for the Dying

1990-luvulle tultaessa Iron Maiden päätti palata perusasioiden äärelle. Timanttisten “Somewhere in Time”- sekä “Seventh Son of a Seventh Son” -kiekkojen jälkeen syntikat ja kokeelliset elementit työnnettiin taka-alalle ja fokus keskitettiin perinteisempään hevimeteliin. Harmi vain, että “No Prayer for the Dying” on särmikkäästä asenteestaan huolimatta väsynyt julkaisu, joka on täynnä B-luokan roskasävellyksiä. Jo albumin aloittava “Tailgunner” on sen tasoinen rimanalitus, että loppulevylle ei suuria odotuksia synny. Onneksi sekaan on eksynyt muutama varsin pätevä vetokin, sillä “Holy Smoke” sekä “Bring Your Daughter… to the Slaughter” ovat ihan kuunneltavia biisejä. Albumin parhaaksi esitykseksi nousee kuitenkin kauniita melodioita viljelevä nimikkobiisi, jolle toivoisi käyttöä myös keikoilla. Vaan kun albumin parhaatkaan hetket eivät ole sitä parasta A-ryhmää, ei syitä albumin laimeaan vastaanottoon tarvitse kauan miettiä.

13. Fear of the Dark

“Fear of the Dark” tiivistää Iron Maidenin tuotantoa paikoitellen vaivanneen epätasaisuuden osuvalla tavalla yhdelle albumille. Kiekko pitää sisällään niitä yhtyeen vaikuttavimpia huippuhetkiä kuin myös pahimpia aallonpohjia. “Fear of the Dark” kärsiikin nimenomaan epätasaisesta laadustaan, sillä timanttibiisien “Be Quick or Be Dead” sekä “Fear of the Dark” rinnalle on istutettu harvinaisen mitäänsanomatonta musiikkia. Välillä meininki on niin surkuhupaisaa, että materiaali tuntuu painuvan tasolle “niin huonoa, että tämähän on jo hyvää”. Erityisesti jalkapallohuliganismista kertova “Weekend Warrior” pyörähtää tuohon kategoriaan kappaleen ollessa albumin yleiseen tasoon verrattuna jopa hauskaa kuunneltavaa. Suurimmalta osin keskinkertainen albumi ei kuitenkaan herätä mitään muita tunteita kuin jatkuvasti kasvavaa ärtymystä. Ei ihme, että Dickinson poistui yhtyeen riveistä kiekon julkaisun jälkimainingeissa.

12. The Book of Souls

Yhtyeen tällä erää viimeisin, vuonna 2015 julkaistu “The Book of Souls” vei sitä edeltäneen albumin pituuden uusiin ulottuvuuksiin. Sen sijaan, että materiaalia olisi karsittu ja tiivistetty, ratkaistiin ongelma venyttämällä julkaisu tupla-albumiksi. Edeltäjäänsä nähden “The Book of Souls” kantaa kestonsa kuitenkin huomattavasti paremmin, eikä ähky muodostu erityisen suureksi. Ja löytyyhän kiekolta monta huippuvetoa: massiivinen “If Eternity Should Fail”, rämistelevä “Speed of Light” sekä eeppinen nimikkobiisi ovat varsin toimivia kappaleita. Albumin ehdottomaksi helmeksi nousee kuitenkin Dickinsonin luoma mestariteos “Empire of the Clouds”, joka koskettimineen ja puhallinsoittimineen on hyvinkin poikkeuksellinen Maiden-ralli. Yli 18-minuttinen veto on jo yksinään niin huikea esitys, että pelkästään kyseinen kappale oikeuttaa koko albumin olemassaolon. “The Book of Souls” on albumi, jonka huippuhetket ovat niin vaikuttavia, että ne tasapaksummat vedot hennoo jättää omaan arvoonsa.

11. Killers

Iron Maidenin toinen studioalbumi on selkeästi se heikompi puolisko Di’Annon aikakauden julkaisuista. Siinä, missä debyyttialbumi pitää sisällään monia klassikkokappaleita, ei “Killers” lähde aivan samanlaiseen lentoon. Silti nimikkobiisi, ”Wrathchild”, “Genghis Khan” sekä albumin päättävä “Drifter” ovat sen verran kovia vetoja, että albumin kahlaa mielellään lävitse silloin tällöin. Muilta osin “Killers” viihdyttää pääasiassa mukavalla soundillaan, sillä albumilta tuoksuu hienolla tavalla 80-luvun alkupuolen rosoisuus.

10. Brave New World

Bruce Dickinsonin ja Adrian Smithin paluu Iron Maidenin riveihin ennen vuosituhannen vaihdetta oli monelle iloinen uutinen, ja se loi suuria odotuksia tulevaa materiaalia kohtaan. “Brave New World” aloittikin yhtyeen uuden kukoistuskauden, joka on jatkunut näihin päiviin saakka. Albumia kuunnellessa ei ole lainkaan ihme, miksi bändi nousi takaisin parrasvaloihin, sillä “Brave New World” on harvinaisen tiukka julkaisu. Esimerkiksi “The Wicker Man”, “Ghost of the Navigator” ja “Blood Brothers” ovat niin hienoja kappaleita, että viisut kilpailevat helposti yhtyeen huippubiisien kärkikahinoissa. Albumin ongelmaksi muodostuu lopulta tason vaihtelu, sillä erityisesti loppupuolen kappaleet “The Fallen Angel” sekä “The Thin Line Between Love & Hate” jättävät kylmäksi.

9. Dance of Death

Hyvätasoinen “Brave New World” sai arvoisensa jatkon vuonna 2003, jolloin päivänvalon näki yhtyeen 13. studioalbumi “Dance of Death”. Vaikka albumi kärsi edeltäjänsä tavoin epätasaisesta materiaalista, onnistui yhtye lataamaan tämän levyn onnistumisiin niin paljon ruutia, että huippuhetket nousevat bändin parhaimpiin esityksiin. Erityisesti huikea nimikappale on tajunnanräjäyttävä kokemus, jonka mielenkiintoinen tarina herää komeasti eloon mukana kasvavan musiikin voimin. Muita huippuvetoja löytyy albumin täydeltä: vauhdikas “Wildest Dreams”, kauniilla kertosäkeellään hurmaava “Rainmaker” sekä albumin loppupuolella vakuuttavat “Face in the Sand” ja “Journeyman” ovat jokainen hienoja teoksia. Albumin suurin ongelma ei kuitenkaan ole venytetty kesto sekä mukaan eksyneet heikommat kappaleet, vaan sen kunnian vie julkaisun harvinaisen ruma kansikuva. Ulkomusiikillisiin seikkoihin ei tule pääsääntöisesti edes kiinnitettyä näin suurta huomiota, mutta albumia hypistellessä on vaikea ymmärtää moisen roskan käyttämistä kansitaiteena. Laadukas albumi olisi ansainnut komeammat kuoret.

8. Virtual XI

Blaze Bayleyn aikakauden toinen, ja viimeinen julkaisu on yllättävän viihdyttävä teos, jonka pariin tulee palattua edelleen säännöllisesti. Albumi eroaa tyylillisesti täysin sitä edeltäneestä “The X Factor” -kiekosta, sillä synkistelyt on jätetty taka-alalle kokonaisuuden ollessa täynnä monipuolista ja värikästä materiaalia. Biisikattaus on tasaisen vahvaa, ja erityisesti “The Clansman” nousee yhtyeen klassikkovetojen joukkoon. Huikean kappaleen toivoisi soivan yhtyeen settilistassa vielä tänäkin päivänä. Pirteä ja hyväntuulinen “Virtual XI” on aliarvostettu albumi, johon kannattaa tutustua, jos Blaze Bayleyn vokalisointi ei muodosta ylitsepääsemätöntä ongelmaa.

7. Iron Maiden

Iron Maidenin debyyttialbumi on rosoinen metallipurkaus täynnä ikivihreitä heviklassikoita. Ei ihme, että yhtye rupesi saamaan vankkaa jalansijaa musiikkipiireissä esikoislevynsä jälkeen, sillä “Iron Maiden” on väkevä näyttö bändin sävellys- sekä soittotaidoista. Muistan aikanani karsastaneeni kiekkoa Paul Di’Annon vokalisoinnin takia, mutta nykyään miehen karheaa laulutyyliä osaa arvostaa osana ensimmäisten albumien rokkaavampaa tyyliä. Ja kun mukana on huippubiisejä tyyliin “Prowler”, “Phantom of the Opera” sekä “Transylvania”, on kuulijan puolen ongelmia, jos kiekko ei toimi. Yksi kovimmista debyyttilevyistä koskaan.

6. A Matter of Life and Death

“A Matter of Life and Death” lienee eniten bändin faneja jakava albumi. Osa pitää kiekon rauhallisempaa ja synkempää ilmapiiriä upeana kokemuksena osan toivoessa sekaan sitä tutumpaa särmää. Itse olen kuulunut alusta alkaen siihen joukkoon, jolle ”AMoLaD” on kolahtanut kovaa. Oli jopa aika, jolloin albumi olisi taistellut aivan yhtyeen tuotannon kärkisijoista, mutta viime vuodet ovat hieman laskeneet albumin parasta tehoa, vaikka kiekko on edelleen hävyttömän viihdyttävä. Albumilta on turha nostaa esille irtonaisia kappaleita, sillä kyseessä on vahva kokonaisuus. Mutta jotta asiaan vihkiytymättömälle löytyy sopivaa tarttumapintaa, kannattaa huomiota suunnata esimerkiksi sellaisiiin kappaleisiin kuin “Brighter than a Thousand Suns” sekä “These Colours Don’t Run”. ”AMoLaD” on siitä mielenkiintoinen kiekko Maidenin tuoreimpien teosten joukossa, että pituudestaan huolimatta levy kantaa kestonsa yskähtelemättä. Albumi on vaikuttava ja tummansävyinen elämys, jonka upea kansikuva on yksi yhtyeen komeimmista.

5. The Number of the Beast

Iron Maidenin kolmas studioalbumi oli se läpimurto, jolla heviryhmä nousi suureen suosioon. Syitä tähän ei tarvitse arpoa kauaa, sillä albumilla ensiesiintymisensä tekevä vokalisti Bruce Dickinson oli omiaan viemään yhtyeen musiikin uudelle tasolle. “The Number of the Beast” on herkullinen sekoitus bändin alkulevyjen rosoista hevimeteliä sekä jatkuvasti ammattimaisemmalta kuulostavaa musisointia. Vaikka “The Number of the Beast” ei ole täydellinen albumi, on seassa useita klassikkokappaleita. Erityisen maininnan ansaitsevat komea nimikkobiisi, rauhallista tunnelmaa tarjoava “Children of the Damned” sekä viime aikoina oikeuskiistan kohteeksi joutunut “Hallowed Be Thy Name”. Ja onhan mukana se puhkisoitettu “Run to the Hills”. Ei ihme, että yhtye nousi tällä albumilla maailmanmaineeseen, sillä “The Number of the Beast” on äkäisesti puraiseva teos, joka paikkaa puutteensa tinkimättömällä asenteellaan.

4. Powerslave

“Powerslave” oli ensimmäinen ostamani Maiden-kiekko, joka teki aikanaan suuren vaikutuksen yksityiskohtaisen kansikuvansa ansiosta. Albumin meriitit eivät siltikään jää pelkästään komean ulkokuoren varaan, sillä “Powerslave” on täynnä toimivia kappaleita. Jo hittibiisit “Aces High” sekä “2 minutes to Midnight” ovat niin tiukkaa kamaa, että pelkästään nämä vedot nostavat albumin tasoa roimasti. Ja kun mukana on vielä upea nimikkokappale sekä eeppinen “Rime of the Ancient Mariner”, alkaa hittikimaran edessä hirvittää. Albumi vain on hyvin kaksijakoinen tapaus, sillä tasapaksut kipaleet tyyliin “Flash of the Blade” sekä “Back in the Village” jättävät toivomaan parempaa, vaikka kappaleet perushyvää rymistelyä ovatkin. Vaan tälläkin kertaa ne kovimmat vedot nousevat niin voimallisesti esille, että pienet vajavaisuudet on helppo antaa anteeksi.

3. Piece of Mind

Iron Maidenin neljäs studioalbumi “Piece of Mind” on kulkenut pitkän matkan listauksen kärkisijoille. Albumi ei aikanaan tehnyt erityisen suurta vaikutusta ja tuolloin levyltä ei tullut kuunneltua oikeastaan muuta kuin loistavaa “The Trooper” -rykäisyä. Vuosien kuluessa kiekko on kuitenkin paljastanut todelliset kasvonsa ja nykyään albumi lukeutuu yhdeksi yhtyeen parhaimmista. Ja miksikäs niin ei olisi, sillä albumilta huokuva tekemisen meininki yhdistettynä loistavaan biisikattaukseen iskee nykypäivänäkin tajuttoman lujaa. Hittivedot “The Trooper”, “Revelations” sekä “Flight of Icarus” ovat vasta jäävuoren huippu, sillä albumilta löytyvät myös mahtikappaleet “Where Eagles Dare”, “Die with Your Boots On” sekä massiivinen “To Tame a Land”. Ja kun ne hieman heikommatkin kappaleet ovat oikein oivallisia tapauksia istuen moitteettomasti kiekon yleiseen linjaan, on albumista vaikea löytää valitettavaa. “Piece of Mind” on huikea kokonaisuus.

2. Somewhere in Time

“Somewhere in Time” erottuu edukseen Iron Maidenin tuotannossa. Kansikuvan futuristinen teema kuuluu myös musiikissa kitarasyntetisaattorien runsaan hyödyntämisen ansiosta, mikä antaa yhtyeen ulosannille täysin uudenlaista luonnetta. Materiaali kuulostaa sen vuoksi aiempaan tuotantoon verrattuna kevyemmältä, mutta puuttuvaa särmää ei osaa kaivata, sillä albumin vahvuudet nojaavat komeissa melodioissa sekä tiukassa yhteensoitossa. Myös kappalemateriaali on harvinaisen onnistunutta ja tasaista. Tiukinta kärkeä edustavat yhtyeen settilistoilla edelleen tiuhasti pyörivä “Wasted Years”, vauhdikas “Caught Somewhere in Time” sekä yhtyeen parhaimmistoon kipuava “Stranger in a Strange Land”, jonka taianomainen tunnelma tekee edelleen syvän vaikutuksen. Syntetisaattorien käyttäminen luo albumille muutenkin ainutlaatuisen ilmeen, mikä yhdessä timanttisen biisikattauksen kanssa nostaa albumin yhtyeen kovimpien onnistumisten joukkoon.

1. Seventh Son of a Seventh Son

Kärkisijalle voisi helposti nostaa minkä tahansa albumin kärkikolmikosta, mutta ykköseksi nousee lopulta ja täysin ansaitusti tänä vuonna 30-vuotisjuhliaan viettävä “Seventh Son of a Seventh Son”. Samoin kuin tätä edeltänyt “Somewhere in Time” myös “Seventh Son of a Seventh Son” onnistuu vavahduttamaan täysin ainutlaatuisen äänimaailmansa ansiosta. Painotus on kuitenkin erilainen, sillä siinä missä edeltäjä oli kuin aikamatka tulevaisuuden taajuuksille, tuntuu “Seventh Son of a Seventh Son” lähes unenomaiselta hourematkalta läpi painajaisten ja yliluonnollisten kokemusten. Jo pelkästään sen tunnelman takia kiekko on ajaton kokonaisuus. Mutta kun sekaan on ujutettu huippubiisejä tyyliin “Moonchild”, ”Infinite Dreams” sekä “The Evil That Men Do”, ei epäilyksille jää sijaa: “Seventh Son of a Seventh Son” on Iron Maidenin tuotannon kirkkain helmi ja yksi parhaimmista koskaan tehdyistä albumeista.

Kommentit