Tuotanto ruodinnassa: Judas Priest
Suunnittelimme toimituksessa artikkelisarjan, jossa listataan eri yhtyeiden albumit huonoimmasta parhaimpaan. Listaukset eivät ole absoluuttinen totuus siitä, mikä albumi on bändin paras, vaan artikkelin kirjoittaneen toimittajan mielipide.
Tämä vuosi on erittäin suuri hetki NWOBHM-skenen legendalle, Judas Priestille. Yhtye täyttää tänä vuonna pyöreät 50 vuotta. Tuntuu todella uskomattomalta, kun alkaa miettiä tuota numeroa, että vielä kokoonpano jaksaa painaa eteenpäin. Okei, itse kokoonpano ei ole enää se klassinen, johon on tottunut, mutta siitä huolimatta monikaan veteraanibändi ei ole saavuttanut tuota taianomaista numeroa. Tässä ihmetellessä konkari Judas Priestin aktiivista keikkailua ja toimintaa on hyvä tarkastaa, mitä kaikkea yhtye on oikein julkaissut. Diskografiasta huomaa, miten bändi on aikoinaan kehittynyt yhdeksi heavy metal -genren hallitsijoista, mutta samalla on koettu melkoisia vastoinkäymisiä, muutoksia ja kokeellisempaa suuntausta.
Tämän listan tekeminen ei todellakaan ollut helppoa. Judas Priest on työstänyt historiansa aikana melkoisia tuotoksia, joista jokaisesta löytyy jotain uniikkia, upeaa ja jopa nostalgista arvoa. Kuitenkin, muutamista löytyy aukkoja tai jotain erityisen pientä, jonka vuoksi levy on pysynyt siinä omassa huonossa/hyvässä asemassaan. Valintojen maailmassa ei ole helppoa elää ja tehdä lopullisia ratkaisuja, mutta pitkien pohdintojen jälkeen tämä katsaus saapuu tiensä päähän. Alhaalta löytyy allekirjoittajan laatima listaus Judas Priestin tuotannosta huonoimmasta parhaimpaan. Ja tärkeänä huomiona, että kaikki live-, kokoelma-, ja muut pikkujulkaisut jäävät tällä kertaa sivuun
18. ”Demolition” (2001)
Tim ”Ripper” Owensin aikakauden toinen ja viimeinen levytys ”Demolition” luokittuu listan häntäpäähän. Albumi tarjoaa kolmentoista kappaleen verran melko laajalti keskinkertaisia ja elottomia sävellyksiä. Muutamat kappaleet, kuten ”Machine Man”, ”One on One”, ”In Between” ja ”Cyber Face” toimivat kelvollisesti, mutta eivät ne kokonaisuutta pelasta. Muut kompastukset, kuten levyn turhan pitkä kesto, industriaaliset soundimaailmat ja erittäin kummallinen teos ”Metal Messiah” eivät nostata suuria kiinnostuksia tähän albumiin. Kyllä tätä silloin tällöin kuuntelee, mutta kyllä Judas Priestin diskografiasta löytyy parempia vaihtoehtoja.
Mainos päättyy
17. ”Nostradamus” (2008)
Mainos päättyy
Tämä julkaisu on siitä erikoinen, että se on täysin konseptiaiheinen. Kenestä muusta on kyse, kuin ranskalaisesta astrologista, Nostradamuksesta. Ideana aihe ei ole millään tavalla huono vaihtoehto, mutta jostain syystä albumi on jäänyt todella paljon taka-alalle. Kahden levyn julkaisu tarjoaa paljon orkestraalisia väliosuuksia sekä tarinankerrontaa kyseisestä miehestä. Judas Priestin suoritus tällaisesta haasteesta on korkeintaan ok-tasoinen, mutta melko helposti unohdettu. Albumilta löytyy melko nihkeästi tarjontaa, josta jaksaa kiinnostua. Poikkeuksena toiselta levyltä löytyvä ”Nostradamus” on erinomainen sävellys. Samasta kappaleesta kuulee Halfordin ilmiömäiset laulusuoritukset ikäänsä nähden. ”Nostradamus”-levy on loppujen lopuksi melko köyhä. Bändin kokeellinen suoritus kuulostaa paperilla mielenkiintoiselta, mutta toteutus ei ollut aivan vastaavanlainen. Harmi.
16. ”Rocka Rolla” (1974)
Jostakin se kaikki alkoi, ja Judas Priestillä se alkoi tästä. Aikansa nuori ja tuntematon yhtye tallasi 70-luvun aikana hard rockin ja progen sekoittamaa musiikkia. Esikoisjulkaisu ”Rocka Rolla” tarjoilee yhtyeen kevyempää osastoa. Albumilta ei löydy kovinkaan merkittäviä tai ikimuistoisia sävellyksiä, sillä päällisin puolin julkaisu on ikään kuin laaja kattaus erilaisia jammailuosuuksia. Toki muutamia mielekkäitä teoksia löytyy, kuten ”One for the Road”, ”Rocka Rolla” ja ”Never Satisfied”, mutta muuten kokonaisuus ei nostata fiiliksiä kattoon. Ihan kiva julkaisu, ei sen erikoisempi.
15. ”Jugulator” (1997)
Mainos päättyy
Rob Halfordin lähdettyä bändistä vuonna 1992, yhtye vietti hetken aikaa hiljaiseloa. Muutama vuosi myöhemmin Halfordin saappaisiin astui nuori ja tuntematon Tim ”Ripper” Owens, minkä jälkeen pölyyntyneet rattaat lähtivät jälleen pyörimään. Lopputuloksena syntyi melko kiistanalainen ja brutaalin kuuloinen julkaisu ”Jugulator”.
Kiekko on kyllä erikoisen erikoinen tapaus. Raskailla riffeillä varustetut kappaleet käsittelevät kuolemaa ja tappoa. mikä on hyvin poikkeavaa Judas Priestin tyyliin. Ihan kuin bändi olisi lähtenyt tekemään death metalia. Myös nimi ”Jugulator” kuulostaa joltain fantasiajatkumolta edellisen ”Painkillerin” tapaan, mutta lopputulos tuntuu löyhältä ja yliammutulta. En edes vieläkään tiedä, mitä sana ”Jugulator” tarkoittaa, tai mistä se on edes repäisty.
Joskus yläasteaikoina albumi on ollut itselleni pienimuotoinen ”guilty pleasure”, mutta nykyään tätä ei tule paljoa kuunneltua. Poikkeuksena ”Bullet Train” ja ”Cathedral Spires” ovat albumin hienoimpia teoksia, mikäli jotain hyvää tästä levystä voi sanoa.
14. ”Redeemer of Souls” (2014)
Ennen vuoden 2011-2012 niin kutsutun jäähyväismaailmankiertueen alkua Judas Priestin pitkäaikainen kitaristi K.K. Downing halusi siirtyä eläkkeelle. Nuori ja energinen Ritchie Faulkner otti Downingin paikan. Kiertue hoidettiin pois alta, mutta yhtye sai aivan uudenlaista potkua ja inspiraatiota lähteä tekemään uutta musiikkia. Niinpä syntyi ”Redeemer of Souls” ja siinä samalla uusi maailmankiertue.
Levy on kaikin puolin vahva paketti, mutta pidemmällä tähtäimellä se jää hieman muiden hienojen albumien varjoon. Alkupuolisko ja keskiosa tarjoavat mieluisia näytteitä, kuten ”Dragonaut” (levyn takakannessa mainitaan ”Dragonaught”), ”Redeemer of Souls”, ”Halls of Valhalla” ja ”Down in Flames”, mutta muut teokset unohtuvat aika helposti. ”Metalizer” on jälleen niitä teoksia, jotka yrittävät liikaa ja koittavat olla jotain ”tosi coolia”, mutta lässähtävät aika nopeasti. Kaikin puolin ”Redeemer of Souls” on enintään seiskan arvoinen suoritus.
13. ”Point of Entry” (1981)
Edellisen mainion ”British Steel” -levyn jälkeen bändillä oli nähtävästi ollut jonkinlaisia paineita lähteä tekemään vieläkin tiukempaa heavy metalia. ”Point of Entry” on lopputuloksena melko vaisu ”British Steel” -kiekkoon verrattuna.
Levyltä löytyy mainioita näytteitä, kuten ”Heading Out to the Highway”, ”Hot Rocking” ja ”Desert Plains”, mutta muut ovat aika kepeitä suorituksia. ”You Say Yes”-kappaleen kertosäe kuulostaa suoraan sanottuna melko pöljältä. Parempaankin olisi kyllä pystytty. ”Point of Entry” tuntuu joltain kevyeltä välimaastolta, josta löytää ne ”ihan kivat” hetkensä.
12. ”Ram it Down” (1988)
Noin 11-12 -vuotiaana tutustuin ensimmäisen kerran Judas Priestiin. Tämä levy osui ensimmäisenä kiikariini. Albumin käynnistyttyä aloitusraidalla olin positiivisesti melko hämmentynyt. Tokaisin itsekseni, että ”Vittu, tämä on aika kovaa tavaraa!”
”Ram it Down” on läpikotaisin mieluisen kuuloista heavy metalia Judas Priestin tyyliin. Synasoundeista on luovuttu ja paluu tuttuun ja turvalliseen heavy metal -soundeihin on tehty. Levyn ehdottomat timantit ovat ”Ram it Down”, ”Heavy Metal”, ”Hard as Iron”, “Blood Red Skies” ja hieno tulkinta legendaarisen Chuck Berryn kappaleesta ”Johnny B. Goode”. Valitettavasti tästäkin julkaisusta löytyy hirvittäviä suorituksia, kuten ”Love Zone” ja albumin loppupäässä olevat ”Love You to Death” ja typerä ”Monsters of Rock”. Kuitenkin ”Ram it Down” on itselleni erittäin nostalginen julkaisu, mutta muuten se ei ole mitenkään erikoisen mullistava. Lisäksi tämä albumi jäi Dave Hollandin viimeiseksi.
11. ”Sin After Sin” (1977)
Kahden ensimmäisen levytyksen jälkeen Judas Priest siirtyi Gull -levy-yhtiöstä Columbia Recordsiin jatkamaan töitä. ”Sin After Sin”-julkaisu on aikaansa nähden todella monipuolinen ja melodiarikas teos. Monipuolisuuteen vaikuttavat erityisesti studiorumpali Simon Philipsin mainiot rumpusovitukset. Kuunnelkaapa esimerkiksi ”Starbreaker” ja ”Let Us Prey/Call for the Priest”. Parikymppisen rumpalitaiturin soitot ovat todella upeaa kuunneltavaa!
Ei pidä silti unohtaa, että albumilta löytyy myös muitakin hienoja teoksia, kuten ”Sinner”, Joan Baezilta lainattu ”Diamonds and Rust” (”Genocide”-kokoelmasta löytyy hieman erilainen versio) ja jokseenkin aliarvostettu ”Dissident Aggressor”. Ainoa, mistä en ole koskaan piitannut, on balladiteos ”Last Rose of Summer”. Se ei ole kovin kamala, mutta tuntuu melko unettavalta.
”Sin After Sin” on kaikin puolin hieno julkaisu, mutta mielestäni Judas Priest on parempaankin pystynyt. Sen vuoksi tämä levy jää listauksen välimaastoon. Kumminkin, mikäli kiinnostaa tarkastaa Judas Priestin 70-luvun tuotanto, tämä ei ole huono valinta.
10. ”Turbo” (1986)
Jotkut eivät hirveästi välitä ”Turbo”-julkaisusta, mutta minun mielestäni tämä on todella mielekäs levy. Synakitarat luovat levyllä omalaatuista fiilistä ja kuuntelukokemusta. Albumin kappaletarjonta on viihtyisää kuunneltavaa. Etenkin levyn viisi ensimmäistä raitaa, ”Turbo”, ”Locked In” ”Private Property”, ”Parental Guidance” ja ”Rock You All Around the World” ovat yksinkertaisuudeltaan tarttuvia ja mukaansa vieviä teoksia. 80-luvun atmosfääri sykkii tajuntaan, kun kuuntelee ”Turbo”-albumia!
Erityisesti täytyy vielä mainita, että ”The Remasters”-julkaisuversiossa oleva ”All Fired Up”-bonusraita on ehdottomasti yksi tiukimpia luomuksia, mitä Judas Priest on tehnyt! Ottakaa ihmeessä kyseinen kappale kuunteluun, jos ette ole vielä sitä kuulleet. Tai no, hitto soikoon, linkkaan sen tähän alle!
9. ”Firepower” (2018)
Viime vuoden puolella julkaistu ”Firepower” on todella positiivinen yllätys! Epäilin aluksi, että liioittelevatko ihmiset turhankin paljon sen suhteen, miten hyvä ”Firepower” on. Kuunneltuani kiekon läpi ymmärsin täysin. Tässä on energiaa ja voimaa vaikka muille jakaa! Rob Halfordin suoritukset ovat uskomattoman hyvät! Äijä on 67-vuotias (tai silloin oli 66-vuotias, kun äänitti tätä julkaisua) ja hänestä löytyy vielä melkoisen paljon potkua ja voimaa! Ei voi muuta kuin arvostaa! ”Firepower”, ”Evil Never Dies”, ”Flame Thrower” ja Glenn Tiptonille omistettu ”Never Surrender” ovat ehdottomasti albumin hienoimpia teoksia, jotka paranevat useamman kuuntelukerran jälkeen.
En välttämättä ylistä tätä levyä aivan ”Painkiller”-levyn tasolle, mitä ymmärtääkseni jotkut ovat kertoneet ”Firepowerin” olevan. Siitä huolimatta albumi on hieno tuotos! Plussaa tulee myös levyn tyylikkäästä kansitaiteesta!
8. ”Angel of Retribution” (2005)
Rob Halfordin palattua Judas Priestiin vuonna 2003 bändistä lähti uutta kipinää. ”Angel of Retribution” on klassisen Priest-kokoonpanon todella onnistunut paluu ja uudelleensyntymä. Kaikki aikaisemmin epäonnistuneet brutaalit ja muut oudot kokeillut ovat jääneet taakse. Tuttua Judas Priestin tapaista heavy metalia on tarjolla!
Albumilla olevat kappaleet ovat hunajaa korville! Hieno aloitusraita ”Judas Rising” on pelkkä alkupala siitä mitä muuta herkkua on luvassa. ”Deal with the Devil”, ”Revolution” ”Demonizer” ja oma henkilökohtainen suosikkini ”Hellrider” ovat todellisia tiukkoja teoksia, mitä Judas Priestin 2000-luvun tuotannosta löytyy. Lisäksi kevyemmät sävellykset, kuten ”Worth Fighting For” ja kaunis ”Angel” nostavat levyn tasoa korkeammalle.
Välillä en ole ymmärtänyt, miksi tämä julkaisu on saanut melko nihkeää palautetta. Minusta ”Angel of Retribution” on yksi hienoimpia julkaisuja, mitä yhtye on puskenut ulos. No, eivät levyn kappaleet ole aivan klassikkotasoa, mutta silti näitä on ilo kuunnella silloin, kun haluaa laittaa Judas Priestin 2000-luvun aikaista tuotantoa soimaan taustalle.
7. ”British Steel” (1980)
Tässä vaiheessa valinta oli vaikea tämän ja ”Killing Machine”-levyn kanssa. Tällä kertaa ”British Steel” saa tyytyä seitsemännelle sijalle ja ”Killing Machine” ottaa seuraavan sijan.
”British Steel” on ollut aikoinaan kaupallinen menestys, mutta levy on kaikin puolin hyvin yksinkertainen ja suoraviivainen. Yksi vaikuttanut syy on rumpali Dave Hollandin yksinkertainen soittotyyli. Edellisen rumpalin, Les Binksin tyyli oli paljon monipuolisempi, minkä vuoksi katsoin ”Killing Machine”-levyn olevan hitusen verran parempi kuin ”British Steel”.
Mutta ei ”British Steel” huono levy ole. Tästä kiekosta löytyy Judas Priestin tunnetuimmat hittikappaleet, kuten ”Metal Gods”, ”Breaking the Law” ja ”Living After Midnight”. Eikä pidä unohtaa tiukkaa ”Rapid Fire”-raitaa ja radioystävällistä ”United”-teosta, jonka bändi on esittänyt aikoinaan BBC-tuotantoyhtiön livelähetyksessä. Tietääkseni tämä ja ”Living After Midnight” ovat jääneet viimeisimmiksi esityksiksi BBC:n lähetyksessä.
6. ”Killing Machine” (1978)
Kuten aikaisemmin mainitsin, monipuolisempi ”Killing Machine” ohittaa yksinkertaisemman, mutta kaupallisesti menestyneen ”British Steel”-lätyn. Aika uskomatonta, että nelikymppisestä levystä löytyy helkkarin tiukkaa antia. Hippi- ja progeaikakausi on päättynyt ja äijämäisempi nahka/niitti/hevi-kombinaatio on syntynyt! ”Killing Machine”-levyn tarjontaa on yllättävän helppo lähestyä ja ottaa kuunteluun. Monien kappaleiden idearikkaat sovitukset ja melodiat ovat upeita ja ikimuistoisia, jotka eivät vanhene koskaan. ”Delivering the Goods”, ”Rock Forever”, ”Hell Bent for Leather”, Fleetwood Mac-coverkappale ”The Green Manalishi”, ”Killing Machine” ja ”Running Wild” ovat helvetin upeaa korvakarkkia aikaansa nähden!
5. ”Sad Wings of Destiny” (1976)
”Sad Wings of Destiny” tekee poikkeuksen tällä listalla. Judas Priestin toinen ja viimeinen julkaisu Gull -levy-yhtiöllä on todella hieno ja merkittävä levy bändin historiassa. ”Victim of Changes”, ”The Ripper” ja ”Tyrant” tulevat ensimmäisenä mieleen, kun tämän levyn ottaa haltuun. Näiden kappaleiden todella monipuoliset sovitukset ovat timanttista jälkeä. Vielä nykyäänkin jokin näistä kappaleista pääsee mukaan Judas Priestin settilistaan. Yleensä se on ollut ”Victim of Changes”, mutta tarkastettuani viimeksi ”The Ripper” on vaihdettu sen tilalle. Toivon syvästi, että bändi soittaisi vielä ”Tyrant”-kappaleen, ennen kuin Judas Priest pistää lopullisesti pillit pussiin.
Judas Priestin alkuajan tuotannossa ”Sad Wings of Destiny” on todella tärkeä julkaisu todella hienojen kappaleiden ansiosta. Siitä huolimatta on eräs toinen levy, joka ohittaa ”Sad Wings of Destiny”-julkaisun.
4. ”Stained Class” (1978)
”Stained Class” on ehdottomasti Judas Priestin paras tuotos bändin 70-luvun tuotannossa, ennen kuin bändi siirtyi yksinkertaisemman heavy metalin aikakauteen. Albumilta löytyy todella, todella paljon hienoja ja monipuolisia sovituksia, jotka kuulostavat vielä tänäkin päivänä erittäin hienoilta. Les Binksin ilmiömäiset rumpusovitukset ovat pelkkää hunajaa. Kitarakaksikko Glenn Tiptonin ja K.K. Downingin yhteistyöt sekä Rob Halfordin upeat laulusuoritukset lisäävät levyn tasoa korkeisiin lukemiin.
Mainitaan vielä tässä samalla ne kultaakin arvokkaammat taidonnäytteet, kuten ”Exciter”, ”White Heat, Red Hot”, ”Stained Class”, ”Savage” ja yhtyeen yksi parhain balladituotos ikinä, ”Beyond the Realms of Death”. ”Stained Class” on todellisen mullistava julkaisu!
3. ”Screaming for Vengeance” (1982)
Taas koitti vaikea tilanne – kumpi vie voiton, tämä albumi vai ”Defenders of the Faith”. Päätöksen jälkeen ”Screaming for Vengeance” saa tyytyä kolmannelle sijalle.
”Point of Entry”-julkaisun jälkeen bändin oli helpompi nousta kuopasta ylös lyömällä tiskille todella hienon levytyksen. ”Screaming for Vengeance” tarjoaa mahtipontisia kappaleita, jotka tunnistaa Judas Priestin käsialaksi. ”The Hellion” on mielestäni Judas Priestin paras introkappale, ellei jopa yksi parhaimpia introja, mitä metallin maailmasta löytyy. Sen jälki on tunnistettava ja sen soinnut nostattavat ihokarvat pystyyn. Intron jälkeen lähtee käyntiin ”Electric Eye”, joka on todellinen pommi! Simppelillä sovituksella ja unohtamattomalla melodialla varustettu paketti toimii kuin nyrkki silmään! Introon ja sen perässä tulevaan kappaleeseen palaa lähes joka kerta, kun haluaa kuunnella Judas Priestia.
Levy jatkuu jatkumistaan mitä hienoimmilla teoksilla, kuten ”Riding on the Wind”, ”Bloodstone”, ”Screaming for Vengeance”, ”You’ve Got Another Thing Comin’” ja ”The Devil’s Child”. “The Remasters”-julkaisussa oleva bonusraita, rakkausaiheinen sävellys “Prisoner of Your Eyes” on erittäin mieluisa kuuntelukokemus ja harvinainen herkku, mitä yhtyeen sävellyslistasta voi löytää.
2. ”Defenders of the Faith” (1984)
”Screaming for Vengeance”-albumiin verrattuna ”Defenders of the Faith” hoitaa mielestäni asiat kymmenen kertaa paremmin. Levyn soundimaailma, sävellykset, TIptonin ja Downingin yhteistyöt sekä Halfordin jumalalliset laulusuoritukset ovat enemmän kuin suurta. Avausraitana toimiva ”Freewheel Burning” lähtee uljaasti liikkeelle, minkä jälkeen astuvat kuvioon ”Jawbreaker”, ”Rock Hard, Ride Free” (tästä on olemassa erilainen versio ”Killing Machine”-levyn ”The Remasteres”-versiosta nimellä ”Fight For Your Life”), tunnelmallisen upea ”The Sentinel” ja ”Love Bites”. Hitto, tästä levystä ei löydy ainuttakaan huonoa teosta. Ehkä kaksi viimeisintä biisiä, ”Heavy Duty” ja sen jatkumo ”Defenders of the Faith” tekevät pienen kompastuksen, mutta eivät vaikuta kriittisesti albumin lopputulokseen.
”Defenders of the Faith” on Judas Priestia parhaimmillaan. Silti on vielä yksi albumi jäljellä, joka vie koko potin.
1. ”Painkiller” (1990)
Silloin kun tutustuin ensimmäistä kertaa Judas Priestiin ja ”Ram it Down”-albumiin, olin innoissani. Joskus kuudennen luokan loppupuolella koitti päivä, jolloin löysin ”Painkiller”-levyn. Ensikuuntelun jälkeen olin täysin myyty. Potenssit nousivat tuhansiin lukemiin!
Voi helvetti, ”Painkiller” on täydellinen levy! Tästä ei kerta kaikkiaan löydy mitään huonoa sanottavaa, vaikka miten suurennuslasilla etsisi. Kaikki, siis kirjaimellisesti aivan kaikki levyllä olevat asiat ovat uskomatonta jälkeä! Kitarariffit, soolot, soundit, nuoren Scott Travisin ilmiömäiset rumpusuoritukset ja sovitukset muuttavat kaiken kullaksi. Rob Halford on kuin mikäkin helkkarin eläin tällä albumilla! Hänen laulusuorituksensa saavat heikoimpia hirvittämään ja paskomaan housuihinsa.
Yksikään kappale ei ole huono! Joka ikinen sävellys on omanlaatuinen, tarttuva, vahva ja tiukkaa jälkeä. Jopa ennen ”One Shot for Glory”-raitaa tuleva ”Battle Hymn”-intro luo hyytävää mystiikkaa, joka toimii todella hyvin.
”Painkiller” täyttää kohta tasan kolmekymmentä vuotta, mutta sen laatu kestää kestämistään. Tämä on ehdottomasti loistavaa heavy metalia ja paras Judas Priestin albumi. Kaikki, jotka eivät jostain kumman syystä tajua ”Painkiller”-levyn hienoutta, saavat painua sinne, missä päivä ei paista! Olen puhunut!
Kahdeksantoista erilaista levyä on todella ilmiömäinen suoritus veteraaniyhtye Judas Priestilta. Bändi elää, voi hyvin ja jatkaa aktiivisesti keikkailua. Toivottavasti perutulle Ozzy Osbournen kanssa tehtävälle yhteiselle Suomen-keikalle löydetään joku toinen parempi ajankohta.
Mitä sitten tulevaisuudessa? Viimeksi, kun bändin basisti Ian Hill antoi haastattelun hän mainitsi, ettei ”Firepower” jää bändin viimeiseksi levyksi. Jos lisää on tulossa ja jälki on samaa mitä ”Firepower” on, niin antaa palaa! Odotan erittäin mielelläni! Mutta nyt keskitytään tähän vuoteen, jolloin Judas Priest täyttää viisikymmentä vuotta. Se on saavutus, johon ei ihan jokainen pysty!
Kirjoittanut: Sami Elamaa