Tuotanto ruodinnassa: KISS
Suunnittelimme toimituksessa artikkelisarjan, jossa listataan eri yhtyeiden albumit huonoimmasta parhaimpaan. Listaukset eivät ole absoluuttinen totuus siitä, mikä albumi on bändin paras, vaan artikkelin kirjoittaneen toimittajan mielipide.
Lordi oli ensimmäinen bändi, joka sai minut lähemmäs viisitoista vuotta sitten rakastumaan heviin raskassointuisine särökitaroineen. Kun nälkäni tätä musiikkia kohtaan sitten kasvoi ja lähdin hakemaan muita samankaltaisia bändejä, totta kai ensimmäisenä aloin tutkailla bändejä, joita uusi suosikkini nimesi omiksi suosikeikseen. Ja, Lordin ollessa kyseessä, totta kai ensimmäisenä vastaan tullut bändi oli heidän suurin esikuvansa KISS. Muistan olleeni kuitenkin hiukan epäileväinen nähtyäni ensimmäistä kertaa kuvan bändistä. Keitä nämä vanhat miehet pellemeikeissä oikein olivat? Kun tutkimusmatkani kuitenkin vei minut YouTuben ihmemaahan bändin live-esiintymisiä katsomaan, ääni kellossa muuttui käden käänteessä. ”Lick It Up” ja ”Rock and Roll All Nite” kuuluvat muistini mukaan ainakin näihin ensimmäisiin kuulemiini KISS-biiseihin, ja minähän olin myyty. Bändin elämää suuremmat hahmot yhdistettynä suurelliseen lavashow’hun ja koukuttaviin biiseihin tekivät lähtemättömän vaikutuksen, jonka kaltaiseen vain harva muu bändi on kyennyt. Vielä tänäkin päivänä vain Lordi on omasta mielestäni KISSiä kovempi bändi, vaikka myös Alice Cooper ja Iron Maiden pääsevät todella lähelle.
Mainos päättyy
9. kesäkuuta KISS soittaa Rockfestissa Hyvinkäällä näillä näkymin viimeisen Suomen-keikkansa. Kyseessähän on bändin viimeinen kiertue – tai niin he ainakin väittävät. Tämän kunniaksi halusinkin käydä läpi kaikki bändin kaksikymmentä studioalbumia, jotka kattavat heidän varteenotettavan uransa kaikkine ylä- ja alamäkineen. KISS on uransa aikana kokeillut paljon erilaisia tyylejä, ja aina se ei ole johtanut kaupalliseen menestykseen tai fanien hyväksyntään. Fanejakin on kuitenkin monenlaisia, ja vaikka pääosa voi olla yhtä mieltä siitä, että bändin klassikkolevyt ovat klassikoita syystä, erimielisyyksiä on siitä, ovatko bändin muut levyt hirvittäviä mokia vai aliarvostettuja helmiä. Itse väittäisin totuuden löytyvän jostain siltä väliltä. Vaikka jokainen bändin levyistä ei suinkaan ole loistava, ovat niistä heikoimmatkin kuuntelemisen arvoisia. Joten ei kun erottelemaan jyvät akanoista.
20. ”Music from ’The Elder'” (1981)
Mainos päättyy
Harvaa tuottajaa arvostan yhtä paljon kuin Bob Ezriniä. Jo vuosikymmeniä hän on ollut yksi Alice Cooperin luottotuottajia, ja hänelle kuuluu kiitos siitä, että alkuperäinen Alice Cooper -yhtye löysi sen soundin, joka teki heistä maailmankuuluja. Ezrin on myös työskennellyt monen muun nimekkään esiintyjän kanssa – esimerkiksi juuri KISSin. Vuonna 1976 Ezrin auttoi KISSiä venyttämään soundinsa rajoja klassikon aseman saavuttaneella ”Destroyerilla”, joten kun bändi päätti 1980-luvun alussa tehdä jälleen yhteistyötä Ezrinin kanssa, olettaisi lopputuloksen olleen uskomaton. No, sitä se kyllä oli, mutta juuri väärällä tavalla.
”Music from ’The Elder'” on konseptialbumi, jota bändi itsekin häpeää vielä tänäkin päivänä. Suurellinen livetuotanto ja elokuva levyn kumppaneiksi olivat jo suunnitteilla, mutta ne jäivät lopulta toteuttamatta levyn heikon vastaanoton vuoksi. Tämä levy täytyy ehdottomasti mainita puhuttaessa rockin historian suurimmista emämunauksista. Tästäkin huolimatta on minun pakko todeta, että ”Music from ’The Elder'” ei ole huono levy. Itse asiassa sillä on paljon hyviä rock-biisejä, kuten ”Dark Light”, ”The Oath” ja ”I”. Rumpukomppi ja bassoriffi kappaleessa ”Mr. Blackwell” taas luovat omalta osaltaan vastustamattoman grooven, jota ei voi kuin fiilistellä hyvillä mielin. Levyn suuri kompastuskivi ei lopulta olekaan materiaalin taso, vaan se, että suuri osa siitä ei vaan yksinkertaisesti sovi KISSille. Esimerkiksi orkesterin säestämä ”Odyssey” olisi melko hyvä biisi jonkinlaisessa musikaalissa, mutta KISS-levyllä sille ei ole mitään sijaa. Ja balladinomainen ”Just a Boy” on taas puhtaasti nolo Paul Stanleyn kimittäessä falsettinsa kanssa. Levyn kokeilevammista biiseistä parhaiten onnistuu omasta mielestäni tunnelmallinen ja unenomainen ”Under the Rose”, joka on yksi omia KISS-suosikkejani, vaikkei se bändin tyypillisintä tyyliä edustakaan.
Vaikka ”Music from ’The Elder'” on ansaitusti kritisoitu tekele, on se itse asiassa mielestäni melko hyvä levy. Se nyt vain sattuu olemaan huono KISS-levy. Tämä sääntö pätee mielestäni oikeastaan kaikkiin bändin heikoimmista tuotoksista. Ne eivät ole sävellyksiltään heikkoja – ne eivät vain hyödynnä bändin vahvuuksia ja ovat hyvin läpinäkyvästi ristiriidassa bändin identiteetin kanssa.
Mainos päättyy
19. ”Carnival of Souls: The Final Sessions” (1997)
KISS on kautta uransa seurannut trendejä ja yrittänyt mukautua milloin mihinkin muodikkaaseen soundiin. 1990-luvun puolessavälissä tämä soundi oli grunge. Tehtyään erittäin onnistuneen raskaan hevilevyn ”Revenge” 90-luvun alussa bändi jatkoi raskaalla linjalla myös seuraavalla albumillaan. ”Carnival of Souls” kuitenkin epäonnistui samasta syystä kuin kaikki muutkin KISSin heikoimmat julkaisut – se ei ole rehellinen bändin identiteetille. Gene Simmonsin voin vielä ottaa vakavasti karjumassa levyn synkkiä ja vihaisia biisejä, mutta Paul Stanleyn kanssa tämä ei vain yksinkertaisesti onnistu. Stanley vaikeroimassa siitä, miten hänen maailmansa on synkkä ja hän on ainaisesti masentunut, kuulostaa niin teennäiseltä ja epärehelliseltä, ettei biiseihin voi kuuntelijana kunnolla eläytyä.
En tietenkään väitä, ettei menestynyt henkilö voi olla masentunut; onhan Stanley itsekin viime vuosina todennut alun perin tavoitelleensa julkisuutta osittain juuri kompensoidakseen lapsuudessa ja nuoruudessaan potemaansa heikkoa itsetuntoa. Mutta oli Stanley rehellinen ulosannissaan tai ei, hän ei vain yksinkertaisesti tunnu ymmärtävän, mitä vaaditaan viestittämään itsetuhoisia ja ahdistavia tunteita vakuuttavalla tavalla. Sanat kuulostavat teennäisiltä – olivat ne sitä tai eivät. Hän on paljon parempi kirjoittamaan ihmisille hyvän mielen tuovia bileveisuja tai kirjoittamaan esimerkiksi särkyneistä sydämistä ja ihmissuhteista, koska hän on kautta uransa aina ollut luontainen romantikko. Tällaiseen materiaaliin hänen äänensä myös sopii parhaiten – ei ”Carnival of Soulsin” synkkään materiaaliin, joka vaatii huomattavasti räkäisempää ja raaempaa tulkintaa kuin Stanleylta luonnistuu.
Mainos päättyy
Tästä identiteettikriisistä huolimatta ”Carnival of Souls” sisältää kuitenkin paljon hyvääkin materiaalia. Hyvä esimerkki tästä on ”Jungle”, johon en edellä mainituista syistä koskaan syttynyt Paul Stanleyn laulamana. Kuultuani saman biisin kuitenkin John Corabin laulamana Eric Singer Projectin keikalla Nosturissa 2011 palaset loksahtivat hetkessä paikalleen. Siitä hetkestä lähtien olen rakastanut tätä biisiä. Väittäisinkin, että eri bändin levyttämänä moni ”Carnival of Soulsin” biiseistä voisi olla suoranaisia klassikkoja. Levyn suurin rikos saattaakin loppujen lopuksi itse asiassa olla se, että sen päätösraita ”I Walk Alone” on Bruce Kulickin ainoa laulusuoritus KISSin biisissä ja että tämä harvinainen hetki on haaskattu niin auttamattoman heikkoon sävellykseen.
18. ”Monster” (2012)
Mainos päättyy
”Sonic Boom” oli levy, jolla KISS osoitti reilun kymmenen vuoden levytystauon jälkeen, että sen nykykokoonpanolla ei ole musiikillisesti mitään hävettävää edeltäviin kokoonpanoihin verrattuna. Kyseistä levyä vain paria vuotta myöhemmin seurannut ”Monster” on kuitenkin siihen verrattuna sekä hyvässä että pahassa vain yksi levy lisää bändin tuotantoon. Huonoja biisejä sillä ei ole, mutta sillä ei myöskään ole mitään oleellista lisättävää bändin mittavaan tuotantoon. Jos olet noviisi ja haluat tutustua KISSin tuotantoon, on ”Monster” viimeisiä levyjä, joita lähtisin suosittelemaan. Se on ehdottomasti hyvä levy, mutta mitään oleellista kuultavaa bändiin tutustuville sillä ei ole. Faneille se on kuitenkin yhden levyn verran lisää tuttua ja turvallista KISSiä.
17. ”Unmasked” (1980)
Aivan kuten KISS ei ole grunge-bändi, ei se ole myöskään pop-bändi. Bändi oli kiistatta kyllä jo ottanut ison askeleen kohti poppia ”Dynasty”-levyllään, mutta kyseistä levyä voi silti yhä kutsua nimenomaan pop rockiksi eikä pelkäksi popiksi. Se vähäinen rock-särmä, joka tuolla levyllä vielä oli tallessa, hävisi kuitenkin kuin tuhka tuuleen bändin seuraavalla albumilla. ”Unmaskedin” voikin enemmän tai vähemmän nähdä olevan KISSin tulkinta siirappisesta purkkapopista. ”Carnival of Soulsin” tapaan levyn ongelma ei kuitenkaan ole biisien heikkous vaan se, että KISS ei ole oikea bändi levyttämään näitä kappaleita. Myönnän kyllä, että ”Unmasked” on erittäin nautinnollinen ja kesäinen pop-levy, jota itsekin luukutan säännöllisesti. Sen ainoa oikeasti heikko biisi on sen päätösraita ”You’re All That I Want”, joka on renkutus, johon en ole koskaan onnistunut tykästymään. Mutta vaikka KISSiltä kyllä tällainen poppikin luonnistuu, en ole tainnut koskaan kohdata KISS-fania, jonka mielestä bändi tekisi sitä paremmin kuin raskasta rockia. Maailmassa on jo sen verran monta hyvää muuta pop-yhtyettä, ettei KISSin sellaiseksi tarvitse ryhtyä.
16. ”Rock and Roll Over” (1976)
Monipuolistettuaan soundiaan ”Destroyerilla” KISS päätti seuraavalla levyllään kuitenkin palata takaisin siihen yksinkertaiseen hard rock -soundiin, josta he olivat edeltävinä vuosina tulleet tunnetuiksi. ”Rock and Roll Over” ei ole suosikkejani bändin mainioiden 70-luvun levyjen joukosta, mutta se on silti mielestäni tasavahva levytys, joka ansaitsee klassikon asemansa. Soundit levyllä ovat samaan aikaan sekä ilmavat että mukavan rouheat, ja soitto erityisesti Ace Frehleyn ja Peter Crissin osalta on tällä levyllä jopa poikkeuksellisen hyvää. Oma suosikkibiisini levyn klassikoista on varmaankin Paul Stanleyn kirjoittama ja Peter Crissin laulama akustinen balladi ”Hard Luck Woman”.
15. ”Lick It Up” (1983)
Bändin urakehityksen käännyttyä laskuun useamman faneja vieraannuttaneen levyn jälkeen KISS päätti yrittää kääntää tilanteen parempaan päin uransa siihen asti raskaimmalla levyllä ”Creatures of the Night”. Kun tämäkään ei kuitenkaan auttanut, bändi päätti turvautua viimeiseen oljenkorteensa ja paljasti kasvonsa ensimmäistä kertaa julkisesti ilman tunnettuja kasvomaalejaan. Tämä shokkitaktiikka lopulta tepsikin, ja bändin ensimmäinen meikittömän aikakauden albumi ”Lick It Up” oli bändin suurin hitti vuosiin. Paul Stanley on kuitenkin sanonut, että ”Lick It Up” oli hitti, koska ihmiset kuuntelivat silmillään eivätkä korvillaan ja että ”Creatures of the Night” oli parempi levy. Itse olen asiasta täysin samaa mieltä.
En kuitenkaan väitä, että ”Lick It Up” olisi millään tavalla huono levy. Vaikka se ja sitä seurannut ”Animalize” lasketaan usein 80-luvun tukkaheviksi, teki KISS vielä tässä vaiheessa huomattavasti raskaampaa musiikkia kuin vain paria vuotta myöhemmin. Tästä ovat todisteina esimerkiksi aliarvostetuimpiin Gene Simmonsin biiseihin kuuluva pahaenteinen ”Not for the Innocent”, aggressiivinen ”Young and Wasted” ja bändin aliarvostetuimpiin kasaribiiseihin kuuluva ”Fits Like a Glove”. Raskaat soundit ja heviasenne eivät kuitenkaan tarkoittaneet tarttuvien melodioiden puutetta, sillä niitähän tällä levyllä riittää vaikka muille jakaa esimerkiksi sellaisissa biiseissä kuin ”All Hell’s Breakin’ Loose”, ”A Million to One” ja ”And on the 8th Day”. Ja totta kai levyn legendaarinen nimikkobiisi on KISSiä parhaimmillaan.
14. ”Hotter Than Hell” (1974)
KISSin toinen albumi sisältää lukuisia bändin suurimpia klassikoita, kuten ”Parasite”, ”Hotter Than Hell” ja ”Let Me Go, Rock ’n’ Roll”. Omat suosikkini levyn biiseistä ovat varmaankin loistavaan kitara- ja rumputyöskentelyyn nojaava ”Watchin’ You” ja yhden suosikkikitarasooloistani sisältävä ”Got to Choose”. Näistä biiseistä jälkimmäisen paras versio löytyy kylläkin bändin ”Alive!”-livelevyltä. Klassikkojen lisäksi myös moni ”Hotter Than Hellin” vähemmän tunnetuista biiseistä, kuten ”All the Way” ja ”Mainline”, ovat oikeastaan ihan yhtä hyviä kuin ne klassikot. Levyn suurimmaksi kompastuskiveksi ei muodostukaan materiaalin heikko taso, vaan sen äärimmäisen tuhnuiset ja huonot soundit; vaikka myönnettäköön, että jollain perverssillä tavalla olen aina jotenkin tykännyt tämän levyn rumpusoundista. Toisaalta en kyllä toivoisi tuollaista rumpusoundia millekään muulle levylle. Ikinä.
13. ”Psycho Circus” (1998)
KISSin alkuperäiskokoonpanon paluulevy ei lopulta toteutunut aivan toivotulla tavalla. Valmiin levyn kymmenestä biisistä koko bändi soittaa yhdessä vain yhdessä biisissä. Loppulevyn Paul Stanley ja Gene Simmons hoitivat tuottaja Bruce Fairbairnin johdolla sessiomuusikoiden sekä menneiden ja tulevien KISS-jäsenten, kuten Bruce Kulickin ja Tommy Thayerin, kanssa. Silti ”Psycho Circus” on omasta mielestäni aliarvostettu levy sekä fanien että bändin itsensä puolesta. Soundillisesti on mielenkiintoista kuulla, miten KISSin 70-luvun hard rock -soundi on sovitettu 90-luvulle sopivaksi, eikä levylle ole mahtunut yhtäkään heikkoa biisiä. Moni niistä, kuten nimikkobiisi, ”I Pledge Allegiance to the State of Rock & Roll” ja ”Raise Your Glasses”, on omasta mielestäni jopa bändin tarttuvimpiin kuuluvia sävellyksiä.
12. ”Hot in the Shade” (1989)
”Hot in the Shade” on yksi KISSin uran turhauttavimpia levytyksiä. Sillä oli kaikki edellytykset olla yksi bändin koko uran parhaista albumeista. Valmiilla tuotoksella on valitettavasti kuitenkin sen verran mitäänsanomatonta täytekamaa, että sen loistobiisit eivät yksin voi kannatella koko levyä. Tämä ei toisaalta kuulosta poikkeukselliselta. Onhan sitä ennenkin nähty tilanteita, joissa jokin bändi ei keksi levyllisen verran hyvää materiaalia, joten mukaan on eksynyt vähän keskinkertaistakin materiaalia, jotta levystä saadaan tarpeeksi pitkä. Mutta ”Hot in the Shade” ei ole levy, jolle olisi ollut vaikeuksia löytää materiaalia. Tästä on osoituksena se, että sille on onnistuttu tunkemaan viisitoista kappaletta. Pituuttakin koko tuotoksella on lähemmäs tunnin verran. Tämä on ratkaisu, jota en vain voi käsittää. Bändillä oli kylläkin paljon hyvää materiaalia levyä varten, mutta ei missään nimessä viidentoista kappaleen verran. Jos levy olisi pidetty esimerkiksi kymmenessä biisissä ja karsittu heikoimmat pois, olisi lopputulos ollut melko mainio. Nykymuodossaan ”Hot in the Shade” on kuitenkin loistohetkistään huolimatta erittäin epätasainen kokonaisuus. Bändillä oli kokonaisen levyn verran hyvää materiaalia, jonka päälle he sitten kuitenkin päättivät vielä jostain kumman syystä tunkea ylimääräisen puolikkaan levyn verran sellaisia turhanpäiväisyyksiä kuin ”The Street Giveth and the Street Taketh Away”.
Vaikka ”Hot in the Shade” onkin siis osaltaan ehdottomasti ansainnut sitä kohtaan esitetyn kritiikin juuri epätasaisuutensa vuoksi, on se omasta mielestäni silti myös aliarvostettu tekele juuri sen huippuhetkien vuoksi. Vaikka monet levyn biiseistä kuulostavat enemmän tai vähemmän raakileilta, joita olisi vielä voinut hioa, harvalla artistilla on parhaissaankaan biiseissä yhtä tarttuvia koukkuja kuin KISSillä on tällä levyllä. ”Love’s Like a Slap in the Face”, ”King of Hearts”, ”You Love Me to Hate You” ja ”Somewhere Between Heaven and Hell” ovat kaikki biisejä, joissa mielestäni on hitin ainesta. Tarttuva sinkku ”Hide Your Heart” on taas puhdasta timanttia, kuten myös Michael Boltonin kanssa rustattu koskettava balladi ”Forever”. Ja jos ”Destroyerilta” löytyvä ”God of Thunder” on Gene Simmonsin Demoni-hahmon tunnusbiisi, niin tältä levyltä löytyvän ”Cadillac Dreamsin” täytyy olla rahanahneen liikemies Gene Simmonsin tunnusbiisi. Siinä on kyllä niin läppä biisi, ettei sitä vain voi kuunnella ilman hymyn nousemista huulille. Maininnan arvoinen biisi on myös ”Little Caesar”, joka jäi levyä seuranneen kiertueen jälkeen menehtyneen rumpali Eric Carrin ainoaksi laulusuoritukseksi KISSin studioalbumilla. Totta kai hän myös lauloi ”Smashes, Thrashes & Hits” -kokoelmalevyllä uuden version ”Destroyer”-levyn klassikoballadista ”Beth”, ja livekeikoilla hän pääsi laulamaan muitakin kappaleita, mutta olisi hänen äänensä silti ansainnut tulla kuulluksi useammin bändin studioalbumeilla.
11. ”Animalize” (1984)
1980-luvulla Gene Simmonsin huomio alkoi kääntyä yhä enemmän bändinsä touhuista Hollywoodin suuntaan. Millään bändin kasarilevyllä tämä ei mielestäni ole yhtä ilmiselvää kuin ”Animalizella”. Rietas ja railakas ”Burn Bitch Burn” on ylivoimaisesti yksi bändin aliarvostetuimpia biisejä, mutta muuten Simmonsin biisit tällä levyllä ovat valitettavan keskinkertaisia. ”Lonely Is the Hunter” ja ”While the City Sleeps” nyt vielä menettelevät vaikka eivät mitään hurraahuutoja ansaitsekaan, mutta ”Murder in High-Heelsin” täytyy olla yksi bändin koko uran mitäänsanomattomimpia sävellyksiä.
Vastapainona Simmonsin biisien keskinkertaisuudelle Paul Stanleyn biisit tällä levyllä ovat kuitenkin joitain bändin koko uran loistavimmista sävellyksistä. Esimerkiksi levyn avausbiisi ”I’ve Had Enough (Into the Fire)” on sekä musiikillisesti että sanoituksellisesti yksi bändin väkevimpiä biisejä. Tähän biisiin bändi onnistuu yllättävänkin kouriintuntuvasti tiivistämään sekä sen epätoivon tunteen, joka syntyy kun oma elämä tuntuu vajoavan synkkään kuoppaan, että sen uhmakkaan raivon tunteen, joka motivoi kiipeämään tästä kuopasta ylös. Levyn sinkkubiisit ”Heaven’s On Fire” ja ”Thrills in the Night” ovat taas kasaritukkahevin tarttuvinta eliittiä, vaikkakin ”Animalize” on ”Lick It Upin” tapaan kokonaisuutena stereotyyppistä tukkahevilevyä hevimpi. Vaikka bändi pukeutuikin leopardikuosiin ja teki popahtavan tarttuvaa hard rockia, ovat esimerkiksi ”Burn Bitch Burnin” raivokas energia ja ”Under the Gunin” tuplabasaritykitys silti jotain aivan muuta kuin esimerkiksi Poisonin siloteltu pophevi vain paria vuotta myöhemmin. Vaikkakin sille tielle myös KISS lähti suuntaamaan seuraavalla levyllään.
10. ”Asylum” (1985)
Suhteeni ”Animalizen” seuraajaan ”Asylumiin” on yksi ristiriitaisimpia, joka minulla on koskaan ollut minkään levyn kanssa. ”Lick It Upin” ja ”Animalizen” purevaan hevisoundiin verrattuna ”Asylumin” muovinen ja auttamattoman kaupallinen soundi kuulostaa omiin korviini suoraan sanottuna vastenmieliseltä. KISS on kautta uransa seurannut muodikkaita trendejä, ja ”Asylum” ei todellakaan ole poikkeus tähän sääntöön. Tällä levyllä jos millä bändi sopi kuin nakutettu 1980-luvun tukkaheviskeneen, jota musiikkiteollisuus ja MTV tuntuivat aikanaan suorastaan rakastavan. Miksikö tämä näin parjaamani levy on sitten näinkin korkealle sijalla listallani? No koska hitto soikoon, minä rakastan tästä levyä! Edeltäjänsä tavoin levy on täynnä Paul Stanleyn tarttuvia hittejä, kuten ”Who Wants to Be Lonely”, ”Tears Are Falling” ja ”Uh! All Night”, ja tällä kertaa Gene Simmonsinkin biisit ovat keskimäärin jopa melko hyviä. Levyn heikoin lenkki ”Radar for Love” meneekin tällä kertaa itse asiassa Paul Stanleyn kontolle.
Olen usein pohtinut, miksi koen niin vahvaa hylkimisreaktioita ”Asylumia” kohtaan. Miksi valittaisin levyn mukailevan 80-luvun tukkahevitrendiä, kun minähän suorastaan palvon kyseistä genreä? Sen seuraaja ”Crazy Nights” on muutenkin vielä popimpi ja muovisempi lätty, eikä minulla ole kyseisestä levystä mitään pahaa sanottavaa. Vaikea sanoa, mikä syy oikeasti on. Ehkä syynä on jotenkin se, että ”Asylum” elää jossain omituisessa hevin ja hard rockin välimaastossa. Siinä on asennetta ja potkua, mutta silti se on jotenkin hampaaton. ”Crazy Nights” ei yritä tavoitella heviasennetta vaan on häpeilemättä vain ja ainoastaan tarttuvaa ja popahtavaa hard rockia. Loppujen lopuksi en osaa sanoa varmuudella, mistä tunteeni johtuvat. Tiedän vain, mitä nämä tunteet ovat. Minä rakastan ”Asylumia”, mutta jollain tavalla vihaan itseäni sen vuoksi. No jaa, saahan sitä tykätä ja olla tykkäämättä mistä vaan lystää.
9. ”Dynasty” (1979)
”The Very Best of KISS” -kokelmalevyn jälkeen ”Dynasty” oli ensimmäinen KISS-levy, jonka sain omistukseeni. Jälkikäteen ajateltuna valinta on ollut erittäin erikoinen ensimmäiseksi KISS-albumikseni ottaen huomioon, että tämän levyn myötä bändin ensimmäinen kultakausi tuli päätökseensä heidän ympärilleen rakennetun koneiston alkaessa hajota liitoksistaan. ”Dynasty” on levy, jolla raskaalla rockilla suuren suosion saavuttanut bändi myy itsensä häpeilemättä diskolle ja popille. Tästä huolimatta se ei omasta mielestäni ole millään mittapuulla KISSin heikoimpia tuotoksia. Koko levyyn pätee aikalailla sama kuin sen suurimpaan hittiin ”I Was Made for Lovin’ You”. Onko se niin kaukana bändin juurista, että sitä voi kutsua takinkäännöksi? Kyllä vain. Mutta onko se myös yksi bändin parhaita biisejä? No totta helvetissä se on! Eikä suinkaan jokainen ”Dynastyn” biisi ole aivan puhdasta poppia. Itse asiassa väittäisin, että useampi levyn biiseistä olisi raskaammilla soundeilla voinut jopa sopia bändin aikaisemmille levyille. Pääasiallisesti näitä biisejä ovat Ace Frehleyn laulamat ”Hard Times”, ”Save Your Love” ja Rolling Stones -cover ”2,000 Man”. Kuitenkin myös esimerkiksi Paul Stanleyn ”Magic Touch” ja Peter Crissin melko disko-sävytteinen ”Dirty Livin’” olisivat hyvinkin voineet eri sovituksilla sopia bändin ”Dynastya” edeltäneen tuotannon jatkumoon. Oma suosikkini levyltä on silti kuitenkin erittäin pop ja äärimmäisen tarttuva ”Sure Know Something”. ”Dynasty” ei ehkä ole uskollinen KISSin juurille rock-bändinä, mutta on se silti aivan helvetin kova levy.
8. ”Sonic Boom” (2009)
Yksitoista vuotta ”Psycho Circusin” jälkeen KISS palasi vihdoinkin studion uumeniin uuden studioalbumin merkeissä. ”Sonic Boom” oli ensimmäinen uusi KISS-levy, jota itse pääsin muutamaa vuotta aikaisemmin alkaneen fanitukseni myötä odottamaan, eikä odotus suinkaan päättynyt pettymykseen. Valtavan soundimaailman omaavaan levyyn ei ole mahtunut yhtäkään heikkoa biisiä, ja levyn biisit omaksuvat laajan kirjon vaikutteita bändin koko uralta. Pääasiallisesti levy on uskollinen bändin 70-luvun soundille, ollen ikään kuin 2000-luvulle päivitetty versio vuoden 1976 klassikosta ”Rock and Roll Over”. Mukana on kuitenkin myös raskaampaakin riffittelyä biisissä ”I’m an Animal”, joka on yksi Gene Simmonsin väkevimpiä biisejä, ja bändin kasarituotannon popahtavien tukkahevimelodioiden kaikuja voi kuulla esimerkiksi levyn kärkihetkiin kuuluvassa viimeisessä kappaleessa ”Say Yeah”. Kokonaisuudessaan ”Sonic Boom” on levy, jolla KISSin nykykokoonpano nousi menneiden kokoonpanojen biiseillä ratsastavasta bändistä näiden kanssa tasavertaiseksi omaa materiaaliaan tuottavaksi kokoonpanoksi. Ja materiaali, jota he tuottivat, on vähintään yhtä hyvää kuin menneiden kokoonpanojen tuotokset – hetkittäin se on jopa osaa niistä parempaa.
7. ”KISS” (1974)
Debyyttialbumillaan KISS ei aivan vanginnut silloisen livesoundinsa raakuutta ja energiaa toivomallaan tavalla. Omasta mielestäni bändin nimikkodebyytti erottuu kuitenkin edukseen bändin tuotannossa. Se on leppoisaa, hyvän mielen rock and rollia, joka sopii täydellisesti kuunneltavaksi esimerkiksi kuumana kesäpäivänä. Vaikka esimerkiksi ”Nothin’ to Lose” antaa vihiä hard rockin silloisesta tulevaisuudesta, ovat juuret pianosäestyksineen ja taputuksineen silti selkeästi vielä 50- ja 60-luvuilla. Ei joka bändi myöskään onnistu lataamaan debyyttialbumiaan niin täyteen toinen toistaan loistavampia biisejä, että vielä 45 vuotta myöhemmin useampi niistä löytyy poikkeuksetta bändin settilistasta. Mutta kuinka monen bändin biisit ovat oikeasti livetilanteessa samalla lailla elämää suurempia kuin vaikkapa ”100,000 Years” tai ”Black Diamond”?
6. ”Destroyer” (1976)
Vietettyään suuren osan 70-luvun ensimmäisestä puoliskosta Alice Cooperin leivissä tuottaja Bob Ezrin siirsi hetkeksi huomionsa suuressa nousussa olevaan KISSiin. Tuottaessaan KISSiä hän ei kuitenkaan lähtenyt sorkkimaan bändin ydinsoundia. Sen sijaan hän etsi sen, mikä teki bändistä erityisen, ja tehosti näitä osia bändin soundista täysin uusiin ulottuvuuksiin. ”Destroyeria” edeltänyt livelevy ”Alive!” saattoi olla KISSin kaupallinen läpimurto, mutta ”Destroyer” oli ensimmäinen kerta, kun KISS oikeasti kuulosti niiltä elämää suuremmilta sarjakuvasankareilta, joiksi he pukeutuivat.
”Destroyerin” äänimailma hyödyntää kikkoja, joita joka rock-tuottaja ei heti keksisi kokeilla mutta jotka tuovat oman merkittävän lisänsä levyn soundille. En esimerkiksi tajunnut kuin vasta luettuani asiasta, että useaan levyn kitararaitaan on lisätty taustalle pianoa, että soundi olisi jykevämpi ja suurellisempi. Levy on muutenkin täynnä toinen toistaan omalaatuisempia ratkaisuja, joiden ei heti luulisi toimivan mutta jotka helvetti soikoon toimivat vallan mainiosti. Tällaisia ovat esimerkiksi ”Flaming Youth” -kappaleen sirkusurut, joiden ansiosta biisi saa leikkisän tunnelman, jota sillä ei muuten olisi. Toinen riskialtis mutta lopulta toimiva ratkaisu on ollut sisällyttää leikkivien ja karjuvien lasten ääniä kappaleeseen ”God of Thunder”. Tämä ratkaisu olisi helposti voinut vesittää kappaleen tavoitteleman synkän tunnelman, mutta toisin kuitenkin kävi. Kontrasti viattomien lasten ja muun biisin synkkyyden välillä tehostaa siitä huokuvaa demonisuutta ja pahansuopuutta entisestään.
”Destroyer” ei kuitenkaan venyttänyt KISSin soundin rajoja vain tuotantonsa puolesta. Myös biisinkirjoitus otti tällä levyllä askeleita eteenpäin bändin ilmaisun laajetessa esimerkiksi balladeihin klassikon ”Beth” ja aliarvostetun ”Great Expectations” muodossa. Klassikot ”Shout It Out Loud” ja ilahduttavan pop ”Do You Love Me?” ovat myöskin bändin parhaimpiin kuuluvia sävellyksiä. Ja totta kai levyn avaava klassikko ”Detroit Rock City” huipentuu suorastaan huumaavan melodiseen kitarasooloon, joka saattaa allekirjoittaneen mielestä olla jopa kaikkien aikojen paras kitarasoolo.
5. ”Love Gun” (1977)
Ennen kuin vuosi 1978 toi mukanaan ensimmäiset ulkoiset merkit bändin jäsenten välisistä erimielisyyksistä ja ensimmäiset todella kyseenalaiset taiteelliset päätökset, KISSin alkuperäiskokoonpanon nousu kuuluisuuteen saavutti huippunsa ”Love Gunin” ja sitä seuranneen kiertueen myötä. Monella tavalla kyseessä on bändin alkuperäisen kehityskaaren huipentuma. ”Love Gun” on esimerkiksi ensimmäinen KISS-albumi, jolla jokainen bändin neljästä jäsenestä laulaa kappaleen. Ace Frehleyn laulama ”Shock Me” ei kuitenkaan ole merkittävä vain siksi, koska se on Frehleyn ensimmäinen laulusuoritus KISSin levyllä, vaan myös koska se on muutenkin yksi kaikkien aikojen parhaita rock-biisejä. Frehleysta puheen ollen: ”Love Gunia” parempaa osoitusta siitä, miksi hän on yksi kaikkien aikojen parhaita rock-kitaristeja, saa etsiä. Frehley ei ehkä ole maailman teknisin tai etevin soittotaidoiltaan, mutta kuinka moni kitaristi säveltää ja keksii yhtä monta muistettavaa kitarasooloa uransa aikana kuin Frehley tekee jo pelkästään tällä yhdellä KISSin levyllä? Frehleyn soolot ovat niin tarttuvia, että ne voi hyräillä tai laulaa, ja väittäisin monen aloittelevan kitaristin aloittaneen soittamisen juuri KISSin ja Ace Frehleyn takia.
Myös soundillisesti levy hipoo täydellisyyttä. Kitarat ovat rouheat, rummuissa on potkua… Ei joka rock-bändi edes nykyään kuulosta yhtä hyvältä kuin KISS kuulosti vuonna 1977. Ja ei joka bändi kirjoita edes kokonaisen uran aikana yhtä monta loistobiisiä kuin ”Love Gunilla” on. Klassikot, kuten ”I Stole Your Love”, ”Christine Sixteen” ja nimikkobiisi, ovat totta kai timanttia, mutta niin on koko loppulevykin. ”Got Love for Sale” potkii perseelle oikein olan takaa. ”Tomorrow and Tonight” on niin tarttuva, että siitä olisi pitänyt tulla hitti. ”Almost Human” on yksi Gene Simmonsin aavemaisimpia biisejä. Svengaava ”Hooligan” kuuluu heittämällä parhaiden Peter Criss -biisien joukkoon. Ja levyn päättävä Crystals-cover ”Then She Kissed Me” koskettaa minua joka kerta. Vaikka ”Love Gun” ei aivan ole suosikkini alkuperäiskokoonpanon albumeista, on se silti lähes kaikin tavoin täydellinen klassinen KISS-levy, ja kiistatta yksi kaikkien aikojen parhaista rock-levyistä.
4. ”Crazy Nights” (1987)
”Crazy Nights” on kuin täsmäisku kasaritukkaheviä rakastavaan sydämeeni. Levy on alusta loppuun häpeilemättömän poppia, koskettimin höystettyä melodista hard rockia, ja omasta mielestäni yksi KISSin aliarvostetuimpia levyjä. Jokainen levyn biiseistä on auttamattoman tarttuva, ja erityisesti levyn sinkkubiisit ovat heittämällä joitain bändin koko uran parhaista biiseistä. ”Crazy Crazy Nights” on kylläkin vakiinnuttanut asemansa jonkin sortin klassikkona, mutta mielestäni myös ”Turn on the Night” ja power balladi ”Reason to Live” ansaitsevat tulla muistetuiksi bändin tarttuvimpien huippuhetkien joukossa. Ja en voi tästä levystä kirjoittaa mainitsematta Bruce Kulickin suorastaan henkeäsalpaavaa kitaratilutuksen taidonnäytettä biisin ”No, No, No” introssa.
3. ”Creatures of the Night” (1982)
Kolmen toinen toistaan kyseenalaisemman levyn jälkeen KISS palasi ruotuun uransa siihen mennessä raskaimmalla levyllä ”Creatures of the Night”. Flirttailu popin ja konseptialbumeiden suuntaan oli unohdettu, ja sen sijaan bändi jykevöitti heidät 70-luvulla tunnetuksi tehnyttä hard rock -soundia synnyttäen yhden uransa väkevimmistä levytyksistä. Biisit levyllä ovat toinen toistaan loistavampia, kitarat jyrisevät kuin ukkonen, ja jokainen Eric Carrin rummun isku kuulostaa kuin laukeavalta tykiltä. Itsehän olen sitä mieltä, että tämän levyn rumpusoundi on ehkä paras rumpusoundi, jonka olen ikinä millään levyllä kuullut. Niille KISS-faneille, joille bändin hevimpi tuotanto toimii paremmin kuin bändin klassinen rock and roll, ”Creatures of the Night” on tuotos, jota ei voi sivuuttaa.
2. ”Dressed to Kill” (1975)
KISSin levytystahti 70-luvulla oli suorastaan hengästyttävä. Kun nykyään on tavallista minkä tahansa bändin kohdalla jättää ainakin pari vuotta levyjen välille, 70-luvulla KISS puski ulos keskimäärin kaksi levyä per vuosi. Kun soitto tuli palata studioon työstämään bändin kolmatta levyä, KISS oli vielä edellisen ”Hotter Than Hell” -levynsä kiertueella. ”Dressed to Killin” materiaali kirjoitettiinkin pääosin lennolla takaisin New Yorkiin ja studiossa biisejä levyttäessä. Biisiä kohden otettiin vain pari, kolme ottoa, ja biisien keskipituudet liikkuvat kahden ja puolen minuutin paikkeilla. Kaiken järjen mukaan tällä metodilla tehdyn levyn olisi pitänyt kuulostaa hätäisesti kyhätyltä sekasotkulta. Toisin kuitenkin kävi.
”Dressed to Kill” on napakka 30-minuuttinen rykäisy, jolta on karsittu pois kaikki ylimääräinen. Ei yhtäkään turhaa nuottia, ei yhtäkään turhaa ideaa – vain se kaikista oleellisin on jäljellä. ”Dressed to Kill” on paitsi loistava rock-levy, mutta väitän sen olevan myös yksi KISSin koko uran parhaita levyjä. Vaikka vain parista levyn biisistä on muodostunut KISS-klassikoita, olisi niistä jokaisessa mielestäni aihetta klassikon asemalle. Esimerkiksi sellaiset harvoin missään mainitut biisit, kuten ”Getaway” ja ”Anything for My Baby”, ovat KISSiä tarttuvimmillaan. Ja ovathan ne klassikotkin klassikoita syystä. ”C’mon and Love Me” on tarttuva kuin mikä, levyn pisin ja raskain biisi ”She” on yhtä kitarariffien ja -soolojen juhlaa, ja levyn päätösraidan ”Rock and Roll All Nite” ylivertaisuutta kaikkien aikojen rock-bilebiisinä ei tarvitse edes perustella. Ehkä tämä on tylsä ja ennalta-arvattava mielipide, mutta kyllä ”Rock and Roll All Nite” on minusta KISSin paras biisi.
Levyn muistettavin kappale itselleni on varmaan kuitenkin ”Rock Bottom”. En varmaan ikinä unohda, miltä tuntui kuulla tämä biisi ensimmäistä kertaa. Sitä edeltäneistä neljästä perinteisestä rokkivedosta eroten biisi alkoi jopa kohtuullisen kauniilla akustisella kitaransoitolla. Aluksi oletin tämän olevan biisin intro, mutta pian tajusin tämän akustisen soiton kestävän huomattavasti kauemmin kuin olin aluksi odottanut. Ennen pitkää luulinkin, että kyseessä on kokonaan akustinen instrumentaali. Jatkuttuaan melkein kokonaiset kaksi minuuttia akustinen soitto kuitenkin loppui, ja tajusin ensimmäisen olettamukseni olleen oikea – kyseessä olikin intro, josta biisi siirtyi räväkkään rokkiin. Biisin rakenne on kuitenkin erikoinen juuri sen vuoksi, että sen intro kestää yhtä pitkään kuin loppubiisi. Käytännössä tämä neljä minuuttia kestävä biisi onkin kaksi kaksiminuuttista eri osaa liitettynä yhteen. Mielestäni se on yksi KISSin aliarvostetuimpia sävellyksiä.
”Dressed to Kill” ei ehkä ole KISSin monipuolisin tai kunnianhimoisin tuotos, mutta se on täydellinen hyvän mielen levy aurinkoiselle kesäpäivälle, ja on lähes mahdotonta olla laulamatta sen mukana. Kaikista KISSin levyistä kuuntelen varmaan eniten juuri tätä. Tai no, yhtä niistä varmaan kuuntelen vielä useammin. Ja se kyseinen levy on listani kärkisijalla.
1. ”Revenge” (1992)
Vuonna 1992 meikäpoika syntyi, suosikkiohjaajiini kuuluva Tim Burton julkaisi aliarvostetun toisen Batman-elokuvansa, ja KISS julkaisi uransa parhaan levyn. Vaikka tuottaja Bob Ezrin oli aikaisemmin ollut vastuussa bändin uran heikoimmasta levytyksestä ”Music from ’The Elder'”, oli hän sitä aikaisemmin kuitenkin nostanut bändin soundin uusiin ulottuvuuksiin ”Destroyerilla”. KISS päättikin antaa Ezrinille uuden mahdollisuuden vuosikymmen edellisen epäonnistuneen yhteistyöprojektin jälkeen. Tällä kertaa bändin soundia ei lähdetty turhaan sorkkimaan, vaan sen sijaan sille annettiin kunnon kasvojenkohotus. ”Revenge” onkin yksi KISSin uran raskaimpia levytyksiä, jolla bändin klassinen hard rock -soundi saa kunnon adrenaliinipiikin. Lopputulos on bändin koko uran paras albumi. Bob Ezrinillä on siis kyseenalainen kunnia olla sekä KISSin huonoimman että heidän parhaimman levynsä tuottaja. Hän tietää sekä onnistumisten että epäonnistumisten kautta, mitkä ovat bändin vahvuudet ja millaiset ideat heidän suhteen eivät yksinkertaisesti toimi.
Toisin kuin sitä seuranneella ”Carnival of Soulsilla”, raskaus ”Revengen” suhteen ei tarkoittanut turhaa synkistelyä vaan ”Creatures of the Nightin” tavoin KISSin klassisen hard rock -soundin jykevöittämistä entisestään. ”Revenge” on levy, jolla vihaa ei kohdisteta sisäänpäin itseensä vaan ulospäin muuhun maailmaan – esimerkiksi pettäviin rakastajiin ja kiihkouskovaisiin. Jälkimmäisistä KISSillä on uransa aikana ollut paljon omakohtaista kokemusta eri uskonnollisten ryhmien syyttäessä bändiä saatananpalvonnasta ja vaikka mistä muusta. Näille ihmisille luun kurkkuun lyövä ”Thou Shalt Not” onkin yksi bändin koko uran kovimpia biisejä. Levyn avaava ”Unholy” on taas kaikessa demonisuudessaan niin loistava biisi, että itse korvaisin sillä bändin livesettiin yleensä kuuluvan ”God of Thunderin”. KISSin perinteiset panobiisit ovat myös tällä levyllä entistä estottomampia. Esimerkiksi ”Take It Off” ja ”Spit” ovat joitain bändin uran parhaita tämän aihepiirin biisejä. Levyn kruunaa edesmenneen rumpali Eric Carrin rumpusoolo ”Carr Jam 1981”. Carr myös laulaa taustalauluja kappaleessa ”God Gave Rock ’n’ Roll to You II”, ja koko levy on omistettu hänen muistolleen.
Suhteeni KISSiin on omituisen kaksijakoinen. Vaikka kyseessä on yksi kaikkien aikojen suosikkibändejäni, en varmaan heitä yhtä paljon läppää ja pilkkaa mistään muusta bändistä. Kun kuuntelee tapaa, jolla usein puhun KISSistä, voisi helposti luulla minun suorastaan vihaavan bändiä. Mutta minä en vihaa KISSiä. Kun bändi harhailee, on se suorastaan noloa katsottavaa ja kuunneltavaa. Mutta kun KISS onnistuu jossain, he todellakin ansaitsevat maineensa legendoina. Jos KISSin tekemiset eivät toisi minulle mitään iloa, en minä jaksaisi heistä päivät pitkät juttua vääntää. Syy, miksi jaksan vaahdota KISSistä päivästä toiseen, on se, että minä aidosti, syvästi välitän tästä bändistä. Kaikkine mokineenkin minä rakastan tätä bändiä, ja tulen sitä aina rakastamaan. Sillä vaikka mitä kyseenalaisia päätöksiä bändi onkaan tehnyt, vielä tänäkin päivänä hetkittäin tekee ja mahdollisesti vielä tulee tulevaisuudessa tekemään, menneisyyttä ei voi muuttaa. Ja KISSin menneisyys on täynnä lukemattomia tähtihetkiä, joita meillä suomalaisilla faneilla on vielä kerran mahdollisuus juhlistaa Rockfestissä. Näinä tähtihetkinä bändi enemmän kuin ansaitsi astua lavalle seuraavien sanojen saattelemana: ”You wanted the best, you got the best! The hottest band in the world… KISS!”
KISSin kotisivut
KISS Facebookissa
Kirjoittanut: Markus Mickels