Tuotanto ruodinnassa: Ozzy Osbourne
Suunnittelimme toimituksessa artikkelisarjan, jossa listataan eri yhtyeiden albumit huonoimmasta parhaimpaan. Listaukset eivät ole absoluuttinen totuus siitä, mikä albumi on bändin paras, vaan artikkelin kirjoittaneen toimittajan mielipide.
Ensikosketukseni John Michael Osbournen – tuon kauhistuttavana ja koomisena pimeyden prinssinäkin pidetyn raskaan rockin legendan Ozzy Osbournen tuotantoon tapahtui jossain vuoden 1985 tienoilla. Tällöin rakas Masa-enoni osti minulle, päiväkoti-ikäiselle tapille, pienen itä-suomalaisen kaupungin ainoasta musiikkikaupasta c-kasetin, jonka öisessä kannessa irvisti karvainen ihmissusi. Kasetin soinnillinen sisältö oli ja on edelleen alusta loppuun täyttä timanttia, jonka vaikutuksesta en ole toipunut edelleenkään. Iän myötä tajusin sitten Black Sabbathin paremmuuden ja hienouden. Black Sabbath-fanitukseni meni jossain vaiheessa nuoruuttani niinkin pitkälle, että lähdin vuosituhannen vaihteen jälkeen oppilasvaihtoon Englannin Birminghamiin ja etsin käsiini Astonin työläiskaupunginosassa sijaitsevan Lodge Roadin osoitteen, jossa John Osbourne eli lapsuutensa ja nuoruutensa 1950-luvulla punatiilisessä, kaksikerroksisessa rivitalossa. Kävin asunnon portailla. Oveen en uskaltanut kolkuttaa. Nykyään pääasiassa pakistanilaisia siirtolaisia asuttava kuja sijaitsee n. 500 metriä jalkapallojoukkue Aston Villan kotistadionilta Villa Parkilta.
Mainos päättyy
Työstäessäni tätä albumirankkausta Ozzy on ollut jo reilun vuosikymmenen ajan lavalla köhmyrehtävä, omiaan ja ohi nuotista sopertava setä, jonka lavaliikehdintä muistuttaa lähinnä Iron Maidenin lavamaskotti Eddien hoippumista. Osbourne on ollut kuitenkin kiistatta yksi rock-musiikin maailmaa radikaaleimmin muuttaneista hahmoista. Rankatessani Ozzyn studioalbumeja heikoimmasta parhaimpaan halusin ruotia kunkin albumin syntyhistoriaa, ajan henkeä sekä albumien tuotantosessioiden aikana vallinneita olosuhteita ja jännitteitä, mitkä johtivat milloin kulloisenkin tasoiseen lopputulokseen. Menkäämme nyt itse asiaan.
10. Black Rain (2007)
Mainos päättyy
Surullisen kuuluisan MTV:n lanseeraaman The Osbournes -TV-sarjan huuman keskellä työstetty, erittäin isolla rahalla ja jämäaineksista kyhätty Ozzy Osbournen ”Black Rain” -albumi ei hyvällä tahdollakaan ansaitsisi olla yhdenkään maailmanluokan raskaan rockin legendan vuosikausia odotettu paluulevy. Ylipäätään ihmetyttää, kuinka ja miksi näin heppoisista aineksista kasattu, läpensä pro-toolattu, vakuumipakatulta kuulostava läjä tasapaksuista tai sitäkin kehnommista biisiaihioista niputettuja kappaleen tapaisia kyhäelmiä on nähty järkeväksi jalostaa usean miljoonan dollarin levybisneksen polttoaineeksi. Toki turboahdetuilla soundeilla huonommankin materiaalin saa kuulostamaan paremmalta, mutta Ozzyn kohdalla hyvät tai sitä paremmat biisit ovat aina olleet se jättimenestyksen merkittävin salaisuus. Vaikka Ozzyn bändissä oli tälläkin kertaa mukana rumpali Mike Bordinin (Faith No More) ja Ozzyn luottokitaristi Zakk Wylden (Black Label Society) kaltaisia mestarimuusikoita, albumin musiikillinen anti, kiinnostavuus ja vaarallisuus loistavat poissaolollaan. Albumin tuottajana toimineen kanadalaisen Kevin Churkon ote saada Ozzy-biisi rokkaamaan ja rouhimaan on ”Black Rainilla” tipotiessään. Näin jälkikäteen ihmetyttää Churcon valinta ylipäätään Ozzyn tuottajaksi. Se, että herran taustakatalogeista löytyy sellaisia tuotantoja kuin Shaniah Twain, Five Finger Death Punch, Celine Dion ja Papa Roach kertoo vahvasti siitä, että nyt ollaan haluttu levynmyyntiluvut tappiin keinolla millä hyvänsä. Tai no, tällaiset lähtökohdat albumin tekoon henkivät jo itsessään viimeismpinä vuosina valloillaan olleesta rock-radioystävällisen albumiformaatin mukaisesta tuotantotrendistä. Tällöin puhuttelevammastakin musiikista kuohitaan radioaalloilla helposti lilluvaa hissimusiikkia ja nuottijätettä. ”Black Rainilla” lopputulos on hengetöntä, ähkyynsä viilattua ja ylituotettua, tylsää, siirappista ja laiskanpulskeaa Amerikka-heviä, joka ei rokkaa eikä runttaa. Onneksi mukana on kuitenkin avausraita ”I’m Not Going Awayn” kaltainen, astetta albumin standardia paremmista aineksista kasattu, groovaava heavy rock-pala kuin myös ”Lay Your World On Me” kaltainen David Bowielle ja Oasis-tyyppiselle rock-kepeilylle kumartava tyylikäs semi-slovari. Kyseiset raidat pelastavat edes osittain ”Black Rainin” täydelliseltä musiikilliselta inflaatiolta.
9. Scream (2010)
Ozzyn turboahdettu, 90-prosenttisesti studiotekniikalla tekohengittävä Amerikka-hevilinja jatkuu ”Black Rainia” seuraavalla albumikokonaisuudella. Eletään vuotta 2010 ja Sharon Osbournen keneltäkään mitään kyselevä Hollywoodin suurin heavy rock-koneisto sen kun porskuttaa eteenpäin. Surullisinta koko Ozzyn loppu-uraa ajatellen on se, että itse pimeyden prinssikin on tässä kyydissä ainoastaan tiellä oleva hidaste. Tuottajana Churko koettaa tälläkin kertaa kurkoilla pömpöösiäkin pömpöösimmillä tuotantokikoilla ja maailman suurimman stereokuvan havittelulla, vaikka sellaisen tavoittelu ei olisi Ozzyn rehellisen raskaan rockin tuottamisessa millään tavalla oleellisin elementti. Uudistuksena ”Black Rainilta” toistaiseksi viimeisimmälle Ozzyn sooloalbumille tuli Bordinin vaihtuminen rumpupallilta ”Screamilla” varsin persoonattomasti soittavaan, myös Black Sabbathin jäähyväiskiertueet hoitaneeseen Tommy Clufetosiin. Wylden korvaaminen Arch Enemyssa, Firewindissa ja Dream Evilissä vaikuttaneella, kreikkalaiskitaristi Gus G.llä oli tässä kohtaa toinen tuotantopoliittisesti kyseenalainen uudistus. Vaikka albumin modernilla emo-räppirockilla aloittava ”Let It Die” onkin vuosituhannen raikkainta ja tarttuvinta Ozzya, tuntuu että albumilla soittava taustayhtye on ainoastaan kasvoton, milloin tahansa korvattavissa oleva palkkamuusikkoyksikkö, joka tekee ainoastaan juuri sitä mitä sen käsketään tehdä. – Ei mitään muuta. Kaikki ulkokultaiset elementit ”Screamilla” on toki niin soitannollisesti kuin tuotannollisestikin viimeisen päälle mietittyä modernien tuotantostandardien mukaan, mutta musiikillinen iso kuva, taiteellinen inspiraatio, vaarallisuus, henki ja selkeä linja albumilta pitkälti puuttuvat. Kun ”Digging Me”:kin on sointukiertoineen kuin uusiokierrätetty ”Diary Of A Madman”, alkaa huumori tosissaan loppua. ”Screamia” voisi luonnehtia Ozzyn soolouran omaksi ”Technical Extacyksi” tai ”Never Say Die!:ksi”. Sen verran lähellä näiden albumien toimimisen kannalta ratkaisevat, radikaalit ongelmat ovat keskenään. Erona on ainoastaan se, että Black Sabbathin kulta-aikojen viimeisimmät levyt olivat aidosti huonossa kunnossa olevien muusikoiden tekemiä kehnohkoja levyjä. ”Screamin” kanssa ollaan puolestaan tukevasti ylituotetulla kiiltokuvaheviosastolla, koska mitään muuta tämän tuotteen ei ole koskaan haluttukaan olevan. Ei siis ollut ihme, että suhteellisesti varsin orgaanisesti toimivan ja juurevan Black Sabbathin paluualbumin ”13” tekeminen tuntui Ozzystakin raikkaalta työtehtävältä kyseisen albumin edesottamusten jälkeen.
8. Down To Earth (2001)
Mainos päättyy
”Down To Earthin” tuotantosessioiden kivinen tie alkoi oikeastaan ennen ”Ozzmosis”-albumin julkaisua vuonna 1995, jolloin kitaristi Wylde oli eronnut Ozzyn bändistä. Hänen tilalleen pestattu nuori, David Lee Rothin kiertuekitaristina toiminut, lahjakas ja hypetetty kitaristilupaus Joe Holmes teki parhaansa täyttääkseen hänen harteilleen lasketut, valtavat odotukset. ”Ozzmosis” –kiertueen jälkeen Holmes kerkesikin työstämään Ozzyn kanssa jo mittavat biisintekosessiot kunnes koko peli vihellettiin poikki syystä että ko. sessioissa syntyneet kappaleet eivät olleet rouva Osbournen johtaman managementti-koalition mielestä tarpeeksi hyviä päätyäkseen seuraavalle Ozzy-julkaisulle. Näin ollen Holmes sai kokoonpanosta kenkää, ja koko uuden albumin paletti pistettiin taas kertaalleen atomeiksi. Hätiin kutsuttiin Amerikan kevyt-heavy-rintaman taustajoukoissa vuosia toimineita hittituottajia ja biisintekijöitä, kuten Tim Palmer (Aerosmith) ja Matt Fredriksen (Journey). Studioon Ozzyn rinnalle haalittiin super-kokoonpano Rob Trujillo (Suicidal Tendencies, Infectious Grooves, Metallica), Ozzyn livebändissä jo vuodesta 1996 soittanut Mike Bordin ja paluun yhtyeeseen tehnyt Zakk Wylde.
Lähtökohdat ”Down To Earthin” tekoon olivat paperilla likimiten parhaimmat mahdolliset kuviteltavat, mitä koko viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajanjaksolla Ozzylle oli tarjoutunut. Ongelma oli edelleen, että studioon mennessä nämä uudetkin biisit olivat valjuja, mutta sentään rahaa niiden tekemiseen ja säveltämiseen oli saatu hassattua aivan tolkuttomasti. Tämän lisäksi kappaleiden sovitusratkaisut olivat vaivaannuttavan heppoisia, eivätkä suinkaan kuvastaneet bändin omaa käsialaa tai musiikillisia mieltymyksiä. ”Back To Earthilta” puuttui musiikillinen ärhäkkyys ja tarttumapinta. Ilmestyessään vuonna 2001 albumi oli karvas pettymys upean ja melodisesti paikoitellen jopa nerokkaan ”Ozzmosis:n” jälkeen. Kuusi vuotta myöhemmin julkaistulta ”Down To Earthilta” ainoastaan John Lennonin ”Imaginea” lainaileva ”Dreamer” ja sinällään kliseisen nu-metallisesti jynkyttävä ”Gets Me Through” koukuttavan laulumelodiansa ansiosta ovat jääneet elämään albumin ainoina biiseinä.
7. The Ultimate Sin (1986)
Mainos päättyy
Uransa huipulle noustessa 1980-luvun alusta puoliväliin tultaessa Ozzy oli saanut kolmella miltei täsmäosumalevyllään nostettua profiilinsa Black Sabbathista törpöttelyn vuoksi pois potkitusta vokalistipellestä yhdeksi 80-luvun vetovoimaisimmaksi hevirokkitähdeksi. Menestys oli kuitenkin paitsi kovan työn tulos, myös useiden onnellisten sattumien, kohdalle osuneiden huippulahjakkaiden muusikoiden ja managerivaimon Sharon Osbournen panoksen yhteissumma, niin hyvässä kuin pahassakin. Sharon on tunnetusti vanhan, luihun Black Sabbath -manageri Don Ardenin tytär. Jo pari vuotta TUS:a aiemmin ”Bark At The Moonin” tuotannon ja julkaisun aikoihin Sharon oli avoimesti johtanut kitaristia Jake E. Lee:tä harhaan rojaltisopimusasioissa. Sharon oli sumuttanut albumin kitaraosuudet kirjoittanutta ja ilman tekijäinoikeuksia valvomassa ollutta lakimiestä isoissa musiikkikuvioissa työskennellyttä Jake E. Lee:tä niin perin pohjin, ettei tämä saanut lakiteknisistä syistä nimeään edes itse säveltämiensä, Ozzyn levylle päätyneiden hittibiisien tekijäkrediteihin. Tästä skarpanneena seuraavan albumin esituotannon alkajaisiksi Lee oli ottanut tehtäväkseen pysyä jämynä ja vaati saada itselleen kunnollisen tuottajasopimuksen, ettei tulisi uudelleen vedätetyksi ja ryöstetyksi Osbournen vaimon managementin harjoittaman systemaattisen riistotoiminnan ja kieroilun myötä. Tuottajana albumilla toimi Ron Nevinson, joka oli ollut aiemmin mm. UFOn, Led Zeppelinin ja The Whon menestysalbumeiden takana. Kuten kaikilla Ozzyn uran alkutaipaleen albumeilla, basistinsa Bob Daisley vastasi pääasiassa biisien teksteistä ja sovituksista. ”Bark At The Moon” -kiertueen jälkeen rumpupallille Tommy Aldridgen korvaajaksi oli löydetty Ozzyn lämppäribändinä edellisellä maailmanrundilla toimineen Mötley Cruen Tommy Leen suosituksesta Randy Castillo, joka toi monessa mielessä yhtyeen olemukseen tuolloin muodinmukaista Los Angelesin glam metal -tyyliä.
”The Ultimate Sinin” biisien teosta vastasi kolmikko: Osbourne, Lee ja Daisley. Lee ja Daisley sävelsivät suurimman osan albumin materiaalista Yhdysvaltain Palm Springsissä, jossa Ozzy oli samaan aikaan vieroitushoidossa Betty Ford -katkaisuklinikalla. Daisleyn mukaan session aikana sävellyssessioissa vieraillut Ozzy ajautui mitättömään sanaharkkaan Daisleyn kanssa, mistä kimpaantuneena Sharon antoi Daisleylle lähtöpassit yhtyeestä. Ainoastaan kuukautta tuota myöhemmin Sharon kutsui Daisleyn kuitenkin jo uudelleen takaisin apuun saadakseen jonkun pätevän henkilön kirjoittamaan ”The Ultimate Sinin” biiseille kelvolliset lyriikat. Niin Daisley tuli vielä hetkellisesti apuun, mutta häipyi tai häivytettiin taas pian takavasemmalle, heti kun hänestä oli taas saatu kaikki tarpeellinen hyöty irti. Basso-osuudet albumille päätyi soittamaan uusi tulokas Phil Soussan, joka toi mukanaan entiselle bändilleen kirjoittamansa kappaleen ”Shot In The Dark”, josta tuli yksi ”The Ultimate Sinin” ja koko Ozzyn uran suurimmista kaupallisista hiteistä. Musiikillisesti albumi edusti ajan mukaista, pömpöösiä glam metal – suuntausta soundeineen ja lookeineen. Vaikka albumin kannessa saattaa komeilla yksi komeimmista kuvista Sharonista ja Ozzysta koskaan, musiikillisesti albumi jäi valitettavan keskinkertaiseksi ja valjuksi. ”Killer Of Giants” singlebiisien lisäksi on oikeastaan aina mainitsemisen arvoinen kappale kokonaisuudella.
Pidemmän aikaa valtaa pimeyden prinssistä ottanut rankemman käden rock’n roll -elämäntapa lieveilmiöineen aiheutti tässä vaiheessa yhtyeen uraa pahoja hasardeja hetkiä ja räikeitä ristiriitoja yhtyeen sisällä. Tämän myötä yhtyeen jäsenten ja managementin välit alkoivat entisestään rakoilla. Neljännen albumin kiertueen päätyttyä moni päälle päin kunnossa olevalta näyttänyt asia oli Ozzyn bändissä levällään pitkälti Ozzyn omien henkilökohtaisten ongelmien takia. Tilanteesta kertoo paljon, että vuonna 1987 Jake E. Lee sai Sharonilta kenkää jätettyään vain yhdet ennalta sovitut bänditreenit väliin. Seuraavana päivänä Ozzy kuitenkin soitti pahoitellakseen tilannetta ja sanoi, ettei kyseessä ole mitään henkilökohtaista, ja että Jaken oli nyt vain tullut aika kokeilla omia siipiään, toivottaen samalla onnea jatkoon. Keskustelun jälkeen Jake E. Lee ja Ozzy eivät enää tavanneet toisiaan eivätkä he enää olleet keskusteluyhteydessä keskenään.
6. No Rest For The Wicked (1988)
Ozzyn yhtye oli The Ultimate Sin -kiertueen päätyttyä ilman kitaristia ja basistia. Viidenkymmenen demokasetin joukosta Ozzyn taustajoukkojen esivalitsimista nauhoista Ozzyn silmään osui ja korvaan kajahti vaalean, pitkätukkaisen New Jerseystä kotoisin olevan, vain parikymppisen nuorukaisen, Zakk Wylden persoonallinen tyyli ja teknisesti huikea, syvän etelän malliin groovaava kitarointi. Ozzyyn tässä aiemmin täysin tuntemattomassa nuorukaisessa teki vaikutuksen ennen kaikkea Randy Rhoads -vainaata muistuttanut habitus. Tavattuaan Zakkin koesoiton yhteydessä Ozzy oli vakuuttunut, että hän oli löytänyt uuden, täysin uutta virtaa, raskaampaa sointia ja uutta luomisvoimaa yhtyeeseen tuovan, ammattimaisen mutta jääräpäisen kitaristin. Työnimellä ”Fools Know More” kulkeneen albumin äänittäjän ja tuottajan pallille palkattiin tällä kertaa Queenin ensimmäisten albumien äänittäjä/tuottaja ja The Carsin kanssa tuolloin vast’ikään työskennellyt Roy Thomas Barker. Pidemmän päälle Ozzy ei kuitenkaan tullut yhteisymmärrykseen tuottajan vahvojen näkemysten ja vaatimusten kanssa, ja kohta peruuttamaton riita oli taas valmis. Barker korvattiin aiemmin REO Speedwagonin, Pat Benatarin, Fleetwood Macin kanssa työskennelleellä ja tulevaisuudessa vielä Scorpionsin ”Crazy Worldin” tuottavalla Keith Olsenilla, jonka tuotantotavat olivat suotuisammat Ozzylle ja yhtyeen päällystölle.
Ozzyn ura oli edelleen päihteiden kohtuuttomuuskäytön seurauksesta täysin itsetuhoista ja lieveilmiötäyteistä syöksykierrettä, jossa mahdollisuudet keskittyä täysipainoisesti musiikin tekemiseen olivat erittäin kehnot. Eipä aikaakaan, kun pariin eri otteeseen yhtyeestä aiemmin pois potkittu basisti-biisintekijä Bob Daisley kutsuttiin taas hätiin (Tällä kertaa kesken Gary Mooren ”Wild Frontier”-sessioiden) työstämään uutta Ozzy-albumia niin kappaleiden säveltämisen, sovittamisen kuin äänitystenkin osalta. Ennen pitkää ”No Rest For The Wickediksi” nimetyn albumin äänitysten valmistuttua Daisley oli totuttuun tapaan ajautunut riitoihin entistäkin sekavammassa tilassa toimivan ja päätöksiä tekevän Ozzyn sekä vesikauhuisen hanhiemon lailla miestään suojelevan, erittäin itsetietoisen managerivaimon kanssa. Eikä mennyt kauaakaan kun Daisleylle näytettiin taas kerran ”saluunan ovea”.
Daisleyn jäätyä pois yhtyeestä, oli paikkaaja kuitenkin jo nopeasti selvillä. Ozzy oli hiljattain onnistunut kursimaan välinsä kasaan vanhan nuoruudenystävänsä, Black Sabbathin kulta-aikojen basistin Geezer Butlerin kanssa, joka liittyi yhtyeeseen ”Miracle Man” -musiikkivideokuvausten ja No Rest For The Wicked-maailmankiertueen alla.
”No Rest For The Wicked” -albumin sointi oli hyppy glam metal -soundeista askeleen taaemmas raskaammin riffittelevää post-Black Sabbath-soundia, mutta silti vahvasti amerikan tyylin southern rock -vivahtein varustettuna pitkälti Wylden ja Castillon soittotyylien ansiosta. Vuosien mittaan Wylden tavaramerkiksi muodostuneet, korkeasti vingahtavat pitch harmonic-soolonuotit tulivat Ozzyn bändin soundissa tutuksi ensimmäistä kertaa juuri kyseisen albumin eturivin kappaleissa. Näistä esimerkkeinä mainoittakoon Ozzyn esiintymiset tuominneesta, yhdysvaltalaisesta televisioevankelista-hihhuli Jimmy Swaggardista kertonut ”Miracle Man”, ”Tattooed Dancer”, Ozzyn päihdekierretilitys ”Demon Alcohol” ja ”Crazy Babies”.
”Bark At The Moon” -aikakauden suuntaan riffittelevä ”Breakin’ All the Rules” sekä Charles Mansonin klaanin sairaita edesottamuksia käsitellyt jykevä hard rock-siivu ”Bloodbath In Paradise” nousevat myös kyseisen albumin parhaimmistoon. ”No Rest For The Wicked” palautti hulluuden junan tukevasti takaisin raiteilleen.
5. No More Tears (1991)
Vuoden 1989 loppupuoliskolla, No Rest For The Wicked-kiertueen jälkimainingeissa Ozzy oli rekrytoinyt 50 basistin joukosta Butlerin tilalle basson varteen nuoren los angelesilais-basisti Mike Inezin Skin on Skin -yhtyeestä. Myöhemmin Alice In Chainsin basistina maailmanmaineeseen nousseen Inezin kanssa Ozzyn yhtye soitti joitakin keikkoja hakien live-tuntumaa ennen paneutumista uuden albumin esituotantoon. Biisejä syntyi Wylden, Castillon ja Inezin yhteistyönä. Samalla Ozzyn oma elämä jatkoi edelleen päihteiden ehdoilla raahustamista, eivätkä asiat bändin sisällä ”yllättäen” tuntuneet sujuvan edelleenkään toivotulla tavalla. Huolimatta siitä, että eräissä tulevan albumin jamisessioissa Inez onnistui loihtimaan ”No More Tears” -albumin tulevan nimikkokappaleen bassointron ja kantavan riffin, Ozzy ei kokenut, että demotussessioissa äänitetyt biisit kuulostivat tarpeeksi hyviltä tämän nuoren basistin soittamina. Näin ollen hän siirsi Inezin sessioista vaimonsa suotuisalla avulla syrjään ja hälyytti viime hetkellä ennen albumin äänitysten alkua apuun luottomies Bob Daisleyn soittamaan jälleen kerran seuraavan uuden albuminsa bassoraidat. Joissakin haastatteluissa Ozzy sanoo loihtineen ”No More Tears” -biisin ja pääriffin itse uskomattomassa koomassa, mutta mikäli Daisleyta on uskominen, Ozzy ei ole koskaan osannut kirjoittaa sanaakaan lyriikoita eikä soittaa nuottiakaan mitään instrumenttia. Näin ollen kreditin antaminen kappaleen kantavan osan kirjoittamisesta Inezille lienee enemmän kuin oikeutettua. Demotus-sessioiden jälkeen Ozzy päätti ottaa itseään niskasta kiinni ja raitistui yli 20 vuotta jatkuneesta, alati pahenevasta päihdekierteestä. Lopputuloksena ”No More Tearsilla” herran laulu kuuluukin kuulaana, skarppina ja voimakkaana verrattuna hänen kahden edellisen albuminsa vokaalisuorituksiin.
Tuottajaksi pestattiin ”Quiet Riot: III” -albumin ja myöhemmin mm. Dream Theaterin ”Awaken” ja Alice Cooperin ”The Last Temptationin” (1994) tuottaneen John Purdellin. Lopputuloksesta kuuleekin monen asian ottaneen harppausaskeleen eteenpäin Ozzyn soolouralla. Kappaleet kuten ”Mr. Tinkertrain”, ”Mama I’m Coming Home”, ”Road To Nowhere” sekä yhteistyössä edesmenneen Lemmy Kilmisterin kanssa tehdyt ”I Don’t Wanna Change The World”, ”Desire” ja ”Hellraiser” puhkuvat aivan uutta amerikan tyylin tuhtisoundisen hard rockin energiaa ja tunteikkuutta kuin aiemmilla Ozzy-levyillä. Niin tuotannon, albumin dynaamisuuden, kuin myös kappaleiden kirjoittamisen osalta ”No More Tears” toi Ozzyn uskottavuuden nälkäisenä raskaan rockin ammattilaisena takaisin maailman huipulle musiikillisessakin mielessä. Sessioiden jälkeen Inez rekrytoitiin uudelleen yhtyeen kiertuekokoonpanoon. Albumin teon edetessä Ozzylle oli kypsynyt ajatus jättää keikkailut sikseen ja niin hän päätti lanseerata albumin kiertueen myös jäähyväiskiertueeksi No More Tours. Tällä erää päätös eläköitymisestä oli herralta kumminkin helpommin sanottu kuin tehty.
Samana vuonna Motörhead julkaisi ”March Ör Die” -albumillaan oman versionsa ”Hellraiserista” kuin myös samoista sessioista poikineen, erittäin kauniin puoliakustisen kappaleen ”I Ain’t No Nice Guy”, jolla Ozzy myös vierailee duetoimassa yhdessä Lemmyn kanssa. Vaikka ”No More Tearsilta” löytyykin pari keskinkertaisempaa vetoa, oli kyseessä tuolloin kirkkaasti paras Ozzy-albumi seitsemään vuoteen. Grunge-aallon vyöryessä nuoruuden vimmalla päälle ”No More Tears” palautti myös Ozzy Osbournen uskottavuuden varteenotettavana, uusiutumiskykyisenä ja iskussa olevana raskan rockin artistina uudelle vuosikymmenelle.
4. Diary Of A Madman (1981)
Alkuvuodesta 1981 Ozzyn Blizzard Of Ozz -bändi oli kiertänyt ensimmäisen Euroopan kiertueensa. Quiet Riotin ensimmäisten albumien kokoonpanosta löytynyt huippulahjakas kitaristilupaus Randy Rhoads, Mungo Jerryn bändissä ja Rainbow:ssa soittanut basisti/sanoittaja/ biisintekijä Bob Daisley sekä Uriah Heep -rumpali Lee Kerslake olivat tehneet yli vuoden verran tiivistä yhteistyötä keskenään säveltäessään, sanoittaessaan ja sovittaessan kahden ensimmäisen albumin biisejä kasaan Ozzyn osuuden kyseiseen yhteisytyöhön ollessa varsin minimaalinen. Kosketinsoittimiin ”Diary Of A Madman” -albumille oli pestattu Mungo Jerryn kanssa 1970-luvun alussa työskennellyt Johnny Cook. Keväällä 1981 yhtye meni studioon äänittämään seuraajaa bändin alkuperäistä nimeä kantaneelle menestyslevylle, josta oli vuotta aiemmin lopulta kuitenkin tullut Ardenin manageriportaan suotuisalla avustuksella viralliselta nimeltään Ozzy Osbournen ensimmäisen soololevyn nimi.
”Diary Of A Madmanin” kappaleet kuten ”Over The Mountain”, ”Flying High Again”, ”Believer” ja ”S.A.T.O.” olivat vahvasti Daisleyn käsialaa Rhoadsin riffien ja Kerslaken vahvalla myötävaikutuksella. Rhoadsin klassisen kitaran soittoon perehtymisen tuloksena syntynyt, maanisella tavalla vinksahtaneen mahtipontinen, mutta äärimmäisen kaunis albumin nimibiisi oli ehkä kokeellisinta Ozzya koskaan. Ozzyn väitetäänkin olleen melkoisen kujalla kappaleen laululinjojen kulusta, kun yhtye hänelle biisin esitteli. ”Do you think I’m a fucking Frank Zappa?” väitetään herran tokaisseen Rhoadsille ja Daisleylle, kun hän ei kyennyt pikkupöhnässä hahmottamaan kappaleen polyrytmejä. Hyvässä uskossa ilmaiseksi työskennelleiden maailmanluokan ammattimuusikoiden työstämien sessioiden loppuajasta Ozzyn tuore vaimo Sharon Osbourne ilmestyi studiolle päällepäsmäröimään yhtyeen äänityssessiota. Sharon ilmoitti samalla, että hän olisi tuosta hetkestä lukien yhtyeen manageri aiemmin pestiin palkatun veljensä David Ardenin sijasta. Joka tapauksessa ”Diaryn” äänitykset hoidettiin yhteistuumin purkkiin. Pahaa aavistamatta, albumin äänitysten jälkeen Daisley ja Kerslake lähtivät ansaitsemalleen lomalle, kukin omille tahoilleen. Pian rytmiryhmän jäsenet saivat kuitenkin puhelinsoiton Sharonilta, jossa rouva tiedotti kylmän viileästi, että rytmiryhmän kaksikko on erotettuy yhtyeestä ja korvattu (manageriportaan ystäväpiiristä löytyneillä) muusikoilla; rumpali Tommy Aldridgella (Coverdale/ Whitesnake, Thin Lizzy) ja basisti Rudy Sarzolla (Quiet Riot). Vaikka nuori kitaristi Rhoads kokikin syvää empatiaa poispotkittuja bändikavereitaan kohtaan, ei hänellä ollut rohkeutta saati auktoriteettiä alkaa laittamaan vastaan rouva Osbournelle. Koskettimiin ”Diary Of A Madman” -kiertueelle rekrytoitiin nykyään Deep Purplessa soittava kiipparivelho Don Airey. Entistä ikävämpiä mittasuhteita asia sai, kun ”Diary Of A Madman” ilmestyi. Sharon Osbournen sikamaista peliä pelaavan manageroinnin myötä ei Daisleyta, Kerslakea eikä Cookia mainita ”Diary Of A Madmanin” yhdenkään kappaleen esittäjä- eikä tekijäkrediiteissä ollenkaan. Lisäksi albumin sisäkannen bändikuvassa puolet jäsenistöstä oli korvattu keneltäkään kyselemättä yhtyeen uusilla jäsenillä, jotka eivät kyseisellä albumilla soittaneet nuottiakaan.
Kyseisen Max Normanin tuottaman albumin musiikillinen anti on kuitenkin ehkä rankinta ja vaarallisinta Ozzya koskaan. Kiitos Blizzard Of Ozz -bändin nälkapalkalla urakoinnin. Vaikka albumin b-puolella olevat ”Tonight” ja ”Little Dolls” ovat ehkä turhimpia kappaleita Ozzyn ensimmäiseltä kolmelta levyltä, loput edellämainitut kuusi kappaletta nostavat ”Diary Of A Madmanin” yhdeksi viriileimmäksi ja edelleen parhaiten aikaa kestäneimmäksi Ozzyn sooloalbumiksi.
Mikään hyvä ei kuitenkaan kestä loputtomiin. Maaliskuussa 1982 yhtyeen maailmankiertueella paha karma puuttui Ozzyn seurueen peliin. Kitaristi Rhoads matkusti mielummin kiertueella mukana olleessa pienlentokoneessa kuin alituiseen päihdehuuruista elämää tien. Päällä keikkabussissa viettäneet muusikkotoverinsa. Yhdysvaltain kiertueella pilailumielessä lentokoneenkuljettajan tekemän uhkarohkean bussin yli kiilailun tuloksena koneen siipi osui kiertuebussin kattoon, josta kone kimposi läheisen asuintalon seinään ja räjähti tappaen välittömästi lentäjän, yhtyeen maskeeraaja Rachel Youngbloodin ja Rhoadsin.
3. Blizzard Of Ozz (1980)
1979 Ozzy oli potkittu Black Sabbathin keulilta päihdesekoilujensa takia. Los Angelesissa jätesäkillä vuoratuilla ikkunoilla eristettyyn hotellihuoneeseen ryyppyputkessa jumittunut Ozzy pääsi jaloilleen, kun entisen bändinsä managerin tytär Sharon tuli ja nosti rokkitähden jaloilleen, ja alkoi rakentaa hänen ympärilleen uutta alkua; vahvaa bändiä ja soolouraa isojen dollareiden kiilto silmissään. Ozzyn ympärille kasattiin Randy Rhoadsista, Bob Daisleysta, rumpali Dixie Leestä yhtye Blizzard Of Ozz. Suuri osa myöhemmin saman nimiseksi nimitettävän albumin kappaleista demotettiin Walesin Monmouthissa alkuvuodesta 1980. Daisley sovitti Randyn riffit kasaan ja kirjoitti sanoitukset kaikkiin kappaleisiin huomattuaan sessioiden alkajaisiksi, että Ozzyn ja Randyn yhdessä tekemät tekstitykset olivat luokatonta kuraa ja banaalia suttua.
Raskaan rockin klassikoiksi sittemmin nousseet, raikkaat duurirock-biisit ”Crazy Train”, ”I Don’t Know” ja kaunis puoliballadi ”Goodbye To Romance” syntyivät kyseisissä sessioissa. Aivan albumin studioäänitysten alla Dixie korvattiin kuitenkin Uriah Heepin laulutaitoisella rumpalilla Lee Kerslakella, joka ainoastaan viikon treenijakson jälkeen sysättiin suoraan studioon äänittämään albumin rumpuraitoja. Koskettimet albumille soitti tuolloin aiemmin Rainbowsta tuttu Don Airey.
Randy Rhoadsin klassisen kitaran opintoihin perehtyminen innoitti häntä myös herkempään ilmaisuun, josta äidilleen Deborah Rhoadsille omistettu klassisen akustinen instrumentaalikappale ”Dee” on edelleen yksi rock-historian kauneimpia ja eleganteimpia instrumenttisooloja. Unohtaa ei sovi myöskään erittäin kaunista albumin b-puolen puoliballaadia ”Revelation (Mother Earth)”. Blizzard Of Ozzin debyyttialbumin tuottajaksi testailtiin alkujaan vastikään edesmennyttä metallimusiikin mestarituottajaa, nuorta Chris Tsangaridisia (mm. Judas Priest), mutta tuolloin yhtye ei mieltynyt herran silloisiin miksausmieltymyksiin, ja näin ollen hänet korvattiin ennen äänityssessioita Max Normanilla. Lee Kerslaken nimeämä, alun perin Ozzyn juomatottumuksista kertonut kappale ”Suicide Solution” johti myöhemmin vuonna 1986 Yhdysvalloissa surullisenkuuluisaan oikeudenkäyntiin. Itsemurhan tehneen nuoren vanhemmat haastoivat Ozzyn oikeuteen epäiltyään, että poikansa tekemän itsemurhan jälkeen hänen levysoittimestaan löytynyt ”Blizzard Of Ozz” -albumi ja sen A-puolen viimeinen kappale ”Suicide Solution” olivat johdattaneet poikansa tähän musertavaan, lopulliseen ratkaisuun. Itsemurhatutkinnoissa pojan levysoittimesta oli löytynyt loppuun kuunneltu vinyylin A-puoli ylöspäin levylautasella. Lisäksi syttäjä väitti, että ”Suicide Solution” sisälsi muka väärinpäin kuunneltuna itsemurhaan kannustavan viestin. Kuumotusta ja lisäpainoa albumin okkultistiselle ja pahuutta enteilevälle vaikutelmalle albumilla antoi varmasti myös okkultisti Alesteir Crowleysta kertova, kyseisen albumin uljas heavy -klassikko ”Mr. Crowley” uhkaavine urkuintroineen ja vastustamattomine riffeineen, sooloineen ja ennen kaikkea mystisine viesteineen. Reippaasti rokkaava ja melodisesti tarttuva ”(Steal Away) The Night” päättää mestarillisen albumin energisesti. ”Blizzard Of Ozz” on vakuuttavan tasavahva, jolta ei heikkoa raitaa löydy, vaikkakin albumin ainoana kappaleena yhdessä Kerslaken kanssa tehdyn, tylsähkön ”No Bone Movies”:in korvaaminen sessioiden alussa tehdyllä, ”Crazy Train” -singlen B-puoleksi päätyneellä pop-rock-vedolla ”Looking At Me, Looking At You”:lla olisikin ollut perusteltua.
Siirryttäessä 70-luvulta 80-luvulle, Rhoadsin soitto ”Blizzard of Ozzilla” yhdessä kahta vuotta aiemmin julkaistun Van Halenin ensimmäisen albumin kanssa oli luomassa uudentyyppistä kitarasankaruuteen kitetytyvää heavy metal -kulttuuria. Aiemman vuosikymmenen blues-pohjaisten, junttaavien kirnuriffien varaan soittonsa perustavien rytmikitaristien aika oli jäänyt taakse ja raskaaseen musiikkiin haettiin pidemmälle vietyä kitaransoiton virtuositeettia elegantisti sävytetyin riffein, nopeine sooloineen ja harmoniamelodioin. Virtuositeetin korostaminen oli periaatteessa perua Jimi Hendrixin, Jeff Beckin ja Ritchie Blackmoren kitaristiroolin jalostamista, mutta tällä kertaa ideaa kitarasankarin roolia heavy metal -piireissä oli viety vielä astetta jos toista pidemmälle.
Vuosituhannen vaihteessa Daisley ja Kerslake haastoivat Sharonin isän Jet Recordsin oikeuteen koskien rojaltienjakoepäselvyyksi Ozzyn kahteen ensimmäiseen sooloalbumiin liittyen. Vaikka Don Arden suostui tässä vaiheessa neuvottelemaan lämpimässä hengessä oikeuksiensa puolesta taistelevaa rytmiryhmän kanssa ja auttamaan heitä saamaan omansa itselleen, oli Osbournen leiri asiasta eri mieltä. Vuonna 1983 Sharon oli kenellekään kertomatta lunastanut ensimmäisen kahden Ozzyn soololevyn kaikki tekijäin- ja esittäjäinoikeudet ko. albumit alunperin julkaisemalta Jet Recordsilta omalle management-yhtiölleen. Tuosta hetkestä lukien kappaleiden rojaltijakaumaa ohjaavassa tekijäkrediittijaossa oli salassa mainittu kappaleiden ainoaksi tekijäksi ainoastaan juuri ja juuri sessioissa pystyssä pysynyt Ozzy Osbourne. Kun Sharon kuuli isänsä auttavan Kerslakea ja Daisleytä saamaan omat saatavat rojaltinsa pois, katkaisi rouva Osbourne välinsä isäänsävälittömästi. Kaiken huipuksi, vuonna 2002 Ozzyn soololevyjen toisen uudelleenjulkaisusarjan aikaan rouva Osbourne pyyhitytti sikamaisuuksissaan sekä ”Blizzard Of Ozz”- että ”Diary Of A Madman” -albumeiden studioraitojen kaikki Daisleyn basso- ja Kerslaken rumpuosuudet pois korvaten ne Ozzyn silloisessa bändissä soitaneiden Rob Trujillon ja Mike Bordinin pastissinomaisesti ja albumin alkuperäisiin rytmiraitoihin verrattuna varsin sieluttomasti soittamilla paikkoraidoilla kadottaen alkuperäisten albumien soundista Blizzard Of Ozz-bändin tiukasti yhteen hitsautuneen, orgaanisen ja uniikin tunnelman. Ongelmaa mutkisti 1987 ensimmäisen kahden Ozzy-sooloalbumin kiertueelta postuumisti Randyn muistoksi julkaistun ”Randy Rhoads Tribute” -livelevyn hoitamattomat julkaisuluvat ja esittäjäkreditit, joihin Sharon ei kysynyt Daisleylta eikä Kerslakelta julkaisulupia, eikä albumilla esiintynyt rytmiryhmä saanut albumin myynnistä saati radiosoitosta latin latia.
2. Ozzmosis
1991-1993 No More Tours -”jäähyväiskiertue” poiki ”Live And Loud”-konserttivideon, jolla nähtiin mm. alkuperäinen Black Sabbath -kokoonpano (Butler, Iommi, Ward & Osbourne) ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1985 Philadelphiassa taltioidun, lyhyen Live Aid -konserttiesiintymisen. Tuo kolmen kappaleen mittainen, säväyttävä encore Ozzyn soolokeikalla antoi uumoilla, että ehkä vielä jonain päivänä tämä merkittävin, suurin ja tummin raskaan rockin jättiläisistä tekee vielä jonain päivänä jotain järisyttävää yhdessä. Jo vuoteen 1993 mennessä vast’ikään eläköitynyt Ozzy oli kyllästynyt lepäämään laakereillaan ja alkoi työstää uutta materiaalia kitaravirtuoosi Steve Vain (Frank Zappa, Whitesnake & David Lee Roth) ja Bob Daisleyn kanssa. Kyseiset sessiot eivät varsinaisesti johtaneet yhtä kappaletta ”My Little Man”:ia lukuunottamatta sen mainittavampaan lopputulokseen. Ozzy oli kuitenkin yhä enemmän vakuuttunut, että hän halusi tehdä tyylillisesti uudistuneen ja ajanmukaisen raskaan rockin levyn. Alkuperäinen ajatus oli tehdä yhtäläiseltä edeltäjäänsä kanssa kuulostava seuraaja ”No More Tearsille”. Se oli tarkoitus äänittää ”Live And Loud” -live-kokoonpanolla, johon kuuluisivat Ozzy, Wylde, Castillo ja Inez. Tuotannosta oli tarkoitus tulla vastaamaan myöskin ”No More Tears” -albumin miksaaja Michael Waegener. Levy-yhtiö Epic päätti kuitenkin pian hyllyttää idean vanhanaikaisena.
Tuottajaksi pestattiin 1990-luvun kuumimpiin kuulunut vaihtoehtorock-tuottaja, mm. Red Hot Chili Peppersin, Soul Asylumin, Soundgardenin, Aerosmithin, Social Distortionin ja Violent Femmesin viimeisimmät menestysalbumit muotoillut Michael Beinhorn. Beinhorn palkattiin päivittämän Ozzyn bändin soundi ja tyyli vaihtoehtorockin ja grungen aikakauteen. ”Ozzmosis”-albumilla yhtye oli Wylde, Butler, Journey-rumpali Deen Castronovo sekä Yes-yhtyeen kosketinvelho Rick Wakeman, joka soitti koskettimet myös 20 vuotta kyseisiä äänityksiä aiemmin Black Sabbathin klassikolle, ”Sabbath Bloody Sabbath” -albumille. Wylden ja Butlerin lisäksi biisintekijäkaarti ulottui ”Ozzmosisilla” jo ”No More Tearsilla” vetovastuussa olleesta äänittäjä Jim Vallacesta ja sittemmin edesmenneestä tuottaja John Purdellista toiseen edesmenneeseen, Lemmy Kilmisteriin, Steve Vaihin sekä mm. Aerosmithin, Bryan Adamsin ja Ringo Starrin kanssa tahoillaan työskennelleisiin tuottaja/biisintekijöihin Mark Hudsoniin, Steve Dudasiin ja Duane Baroniin.
Albumin yleissoundi oli tummasti grungahtava, hidastempoinen ja popahtavan raskas. Kappaleet kasvavat minimalistisista lähtökohdista yksinkertaisia melodiakulkuja pitkin huikeisiin ja massiiviin kertosäkeisiin. Täyteläisen albumin täyteläisen soundimaiseman ainoana miinuspuolena on oikeastaan vain kumisaappaan puuseinään tömäyttämiseltä kuulostava, outo bassorummun soundi. Kappalevalikoima sillä on kuitenkin huikea: luulot heti kättelyssä pois iskevä raskas-blues ”Perry Mason” avaa pelin villisti. Yksi ytimekkäimpiä, kauneimpia ja sanoitusten suhteen kekseliäimpiä, laulun suhteen parhaimmalla flow:lla eteneviä Ozzy -biisejä koskaan ”I Just Want You” seuraa perässä. Wylden Pride And Glorysta kaikuja omaava vähäelesisesti kantrahtavalla flanger-soundilla makeasti kitaroima grunge-pala ”Ghost Behind My Eyes” ja mateleva, moukarin raskas ja duurikertosäkeeseen kevenevä ”Thunder Underground” eivät kovatasoisesta albumistandardista poikkea. Lemmy-vainaan sanoittama, henkeäsalpaava puoli-slovari ”See You On The Other Side” tuo tipan raavaammankin hevikarjun linssiin, ja etenkin nyt 20 vuotta julkaisun jälkeen kappale on saanut aivan uuden merkityksen. Minimalistisuudesta hienoon kaareen ja koukkusarjaan kurottava ”Tomorrow” on vahva ja albumilla paikkaansa perustellusti puolustava Ozzy-standardi. Soundgardenin ”Black Hole Sunin” vääntyneitä tunnelmia hienosti lainaileva ja huikealla kertosäkeellä varustettu ”Denial” toimii etenkin Butlerin isällistä roolia kappaleessa ottavan, bendaavan bassottelun myötä.
Albumin heikoimpia vetoja ovat sitarin soundia jäljittelevällä efektoidun kitaranypläyksen varaan rakennettu, tyhjänpäiväisempi indie-poppis ”My Little Man” ja White Zombieta kehnolla menestyksellä jäljittelevä, monotoninen jämäriffijyrä ”My Jekyll Doesn’t Hide”. Näistä edellä mainitun pelastaa kuitenkin yksi komeimmista kitarasooloista, mitä Ozzyn albumeilla on koskaan kuultu. Kaunis, mutta aika tavanomainen pianoballadi ”Old L.A. Tonight” on riittävän maukas päätös komealle albumikokonaisuudelle. Positiivista ”Ozzmosisilla” on se, että turha ja vanhanaikainen kitarasoolokeuliminen loistaa albumilla poissaolollaan. Tämä asia osaltaan varmasti vaikutti toisaalta siihen, että albumin äänityksissä rooliaan kitarasankarina merkittävästi minimoimaan joutunut Zakk Wylde päätti lähteä Ozzyn yhtyeestä albumin äänitysten jälkeen. Ozzyn ote vokalistina albumilla on aivan omaa luokkaansa niinä aikoina, jolloin hän oli jättänyt mömmöt pois ravintoympyrästään. Kun albumilta jäi yli vielä Ozzman Cometh -kokoelman kylkiäisenä julkaistun, julmetun komean singlebiisin ”Back On Earth”:in kaltaista materiaalia, voi rehellisyyden nimissä todeta, että kyseessä oli ehdottomasti yksi Ozzyn soolouran luovimmista ajanjaksoista ja parhaista albumikokonaisuuksista.
1. Bark At The Moon (1983)
Koko 1980-luvun heavy-albumeista minulle ehkä juuri se rakkain on tässä. Tasarinnan se seisoo edelleen Iron Maidenin ”Piece Of Mindin”, Dion ”The Last In Linen” ja Twisted Sisterin ”Stay Hungryn” kanssa tuossa järkähtämättömässä lapsuuteni soundtrack Top 4:ssa. Olen ehkä jäävi arvostelemaan albumin musiikillista erinomaisuutta, paikoin silkkaa jumalaisuutta, koska ”Bark At The Moon” oli olennainen osa lapsuuteni mielenmaisemaa, muttei syyttä.
Albumi syntyi kaoottisissa olosuhteissa Randy Rhoadsin kuoltua traagisesti. Hänen paikalleen pestattu Brad Gillis (Night Ranger) vaihtui Black Sabbathin biiseihin keskittyneen Speak Of The Devil -kiertueen jälkeen pian keltanokkaan nimeltä Jake E. Lee. Aasialais-Amerikkalainen nuorukainen oli täynnä luovuutta yhdistettynä huikeaan soittotaitoon, melodiatajuun ja äärimmäisen nöyrään asenteeseen studiotyöskentelyssä. ”Bark At The Moon”-albumin kappaleisiin Jake E. Lee kirjoitti riffit ja Daisley sovitti kappaleet pääosin New Yorkissa käydyissä kirjoitussessioissa vuoden vaihteessa 1982-1983. Ozzy oli perinteiseen malliin tutkalla tämänkin albumin biisintekosessioista, joten Daisleyn vastuulle kaatui tavalliseen malliin albumin sanoitustyö 80 %:sti. Albumin yleistunnelma Ozzyn muihin albumeihin verrattuna on astetta gootimpi, ja jonka sävyvivahteen tuotantokoneisto osasi hyödyntää aivan nerokkaan övereita kansitaiteita suunnitellessa edukseen. Äänityksestä vastasi tuttuun tapaan Max Norman, mutta miksausvaiheessa eteen tulleiden haasteiden myötä Osbournes-delegaatio palkkasi albumin miksaajaksi yhdysvaltalaisen äänimiehen. Kyseessä oli Ramonesin, Gloria Gaynorin, Talking Headsin ja Jimi Hendrixin kanssa työskennellyt Jon Bon Jovin serkku Tony Bongiovi. Ozzy itse osallistui sävellystyöhön lähinnä laulumelodioiden kirjoittajana tai hahmottelijana. Merkillepantavinta albumin kappaleiden lopullisissa kirjoituskrediteissä oli taas kerran rouva Osbournen itsevaltainen interventio. Kuten aiemmin tuli mainittua, Sharonin peukaloimana jokainen ”Bark At The Moonin” kappaleen sävellys ja sanoitus merkattiin ainoastaan herran Ozzy Osbourne nimiin, mikä oli erittäin suuri vääryys ja törkeä kunnioittamattomuuden ele suvereenisti miehensä uraa pinnalla pitäneille ja Ozzyn uraa hartioillaan kannatelleille maailmanluokan huippumuusikoille Daisleylle ja Leelle. Jake E. Lee puolestaan kertoi vuonna 2014 haastattelussa, että Sharon kiristi häntä, sillä nauhoitettuaan jo kitaraosuudet Lee sai eteensä sopimuspaperin, jossa hän luovuttaa kaikki materiaalioikeudet Osbournelle. Leen mukaan hän olisi muuten saanut potkut ja Osbourne olisi ottanut toisen kitaristin, joka ainoastaan nauhoittaisi nuotilleen Leen jo valmiiksi säveltämät osuudet uudelleen. Raskaan oikeusprosessin pelossa Lee allekirjoitti sopimuksen.
Rummuissa ”Bark At The Moonilla” on kyseisen, ainoan kerran millään Ozzyn albumilla todellisuudessa soittava Tommy Aldridge. Kosketinosuudet soittaa luottomies Airey. Albumin nauhoitusten jälkeen Tommy Aldridge erotettiin yhtyeestä. Osbourne oli pettynyt Aldridgen työskentelyyn studiossa, ja hänen tilalleen otettiin amerikkalainen rumpali Carmine Appice, joka oli soittanut mm. Vanilla Fudge -yhtyeessä sekä Rod Stewartin kanssa. Appice esiintyy myös ”Bark At The Moon” promovideolla. Appice oli kuitenkin jo bändiin liittyessään lähes Osbournen veroinen julkisuuden henkilö ja tähtistatuksen omaava muusikko, ja Osbournen mielestä tämä sai kiertueella liikaa huomiota mediassa. Näin ollen keväällä 1984 Appice sai lähteä ja Tommy Aldridge palasi rumpuihin kesken Yhdysvaltain kiertuetta. Sharon oli kuitenkin alun alkaen sopinut Appicen kanssa koko maailmankiertueen soittamisesta, ja näin ollen kyseessä oli Osbournesien puolelta kiertuesopimusta koskeva rikkomus. Appice piti rautaisena ammattimuusikkona puolensa, haastoi Osbournen oikeuteen ja voitti merkittäviä tulonmenetyksiä koskevan oikeudenkäynnin. Kyseisestä Sharon ei pitänyt Appicesta jatkossakaan.
Joka tapauksessa itse albumin musiikillinen anti on sulaa kultaa ja matka ajassa ikuiseen autuuteen. Avausraita ”Rock’N Roll Rebel” ei pyytele anteeksi, jumalauta! Yksi ärhäkimmistä ja rakkaimmista kasaririffeistä koskaan ärähtää oitis tajuntaan. Leen introsoolo on villi ja nyanssitajuinen kuin mikä! Biisin varsinainen soolo petraa entisestään ollen silkkaa auditiivista kultaa. Ozzyn laulu tuo ihan oman ulottuvuutensa kyseiseen kappaleeseen. Kappale kulkee juuri oikeassa suhteessa mollista duuriin ja taas takaisin. Sellaisessa muodossaan se on harvinaista Ozzyn levyillä. Toisena kappaleena tuleva albumin nimiraita iskee päin aavemaisella, kiivastempoisella riffillä ja tunnelmallaan. Kappale on hyvin staattisesti perus-beatilla toimiva. Ozzyn laulumelodiat yhdistettynä pienen pieniä, nerokkaita nyansseja lukin seitin lailla hienosyisesti kutovat Leen kitarakuviot huikeine, biisin tunnelmaa edes-taakse vedättävine arpeggioineen ja lickseineen on kerrassaan uniikkia kuultavaa ja vangitseva elementti. Tekstin puolesta Ozzyn kokemaa julkista panettelua tyylillä vastapalloon pistävä ”You’re No Different” on taas laiskan masentavalla urku-slidekitarakuviolla toimiva puoli-slovari, johon Ozzyn huikean hienosti toimiva laulumelodia tuo korviini kumman kiehtovan, eteerisen sävyn vielä yli 30 vuotta sen jälkeen, kun allekirjoittanut kuuli kappaleen ensimmäistä kertaa. ”Now You See It, Now You Don’t” on yksi hard rock-historian koukuttavampia ja kauneimpia riffi-laulumelodia-yhdistelmiä, jolle vastapainona tuo kutkuttavasti jännitettä pumppaavasti groovava pre-chorus. Kertosäkeessä yksinkertainen, aavemainen, hokeva laulu kummittelee ja menee ihon alle. Yllä vaanii koko ajan nerokkaasti kontrolloidun vaaran tuntu ja kurinalaisessa perinteisen heavyn viitekehyksessä arvaamaton, äärimmäisen hienosyinen ja herkkäaistinen nyanssitaju. Ihan saatanan kova, Huh!
Ollessani 6-vuotias, ”Foreverin”, jenkkipainoksella ”Centre Of Eternityksi” nimeryn canto-gregoriaanisesta munkkikuoro-introsta muistuttavaan osaan kehitimme lapsuudenkaverini kanssa mielikuvitusleikin, jossa intron kirkonkellon kalahtaessa lyömme pesäpallomailoilla tyhmiä, isoja kiusaajajätkiä päähän (niin että menevät kuoliaiksi). Kirkkourkukohdassa ne kuolleet tyhmät jätkät nousivat mahtipontisesti taivaaseen, ja intron jälkeen perään ampaisevassa rokkikohdasta eteenpäin alkaa takaa-ajokohtaus, jossa ampaisemme pakoon peräämme kosto- ja lynkkaamismielessä lyllertävää kylän väkeä. Kelasimme kasettia biisin alkuun, huidoimme pesismailoilla mielikuvitusukkoja ja ryntäsimme ovests pihalle karkuun. Ties montako kertaa peräkkäin… Erittäin luontevaa ja loogista, eikö?
Kysyn vaan: Saako joku tämän päivän pop-tai rock-biiseistä lapsen keksimään tällaisia larppausleikkejä kuin mitä me leikimme ”Bark At The Moonin” toimiessa lastehuonemusikaalin soundtrackina Sotkamossa 1980-luvun puolivälissä?
”So Tired” taas on väsyttävyydessään ja Dallas-sarjan tunnarimaisilla soundeillaan mykyään hieman huvittava, mutta erittäin rakas ja hellyttävän kaunis biisi, jota ilman ”Bark At The Moon” ei olisi sama, kaikessa korniudessaan mestarillinen heavy rock -kokonaisuus. ”Waiting For Darknessin” selkäpiitä karmiva alkuintro ja mahtava kitarakuvio yhdistettynä Daisleyn ja Aldridgen gootahtavasti pulputtavaan rytmiikkaan sekä Ozzyn hieno, aavemainen laulumelodia liimaavat biisin pikaliiman teholla tajuntaan. Aireyn tyyliin sopivasti ujeltaviin koskettimet tuovat biisiin puhdasta magiaa. Albumin eurooppalaisella painoksella julkaistulla ”Spidersissa” Daisleyn kummitteleva slide-bassolinja on ikoninen, vaikka kappale on albumin kevyintä ja eniten musikaaliteokselta vaikuttavaa osastoa. Alunperin sinoastaan albumin jenkkipainoksella julkaistu ja bonusraitana CD-painoksella kuultava ”Slow Down” on menevä, mutta Ozzyn mitarilla standardinomaisesti rokkaava, muita albumin biisejä astetta tasapaksumpi, eikä puhtaassa duurivoittoisuudessaan oikein istunut kokonaisuudelle. ”The Ultimate Sinillä” julkaistuna kappale olisi noussut ehdottomasti albumin parhaimmistoon. Sama koskee kieli poskessa äänitettyä, pikkutuhmaa, kappaletta ”Up On The B-Side”, mikäli kappaleen sanoitusta ei olisi jätetty alatyylin vitsin tasolle.
Yhtäältä ”Bark At The Moon” on silkkaa neron työtä, toisaalta se on myös osoitus musiikkimaailman kohtuuttomasta vääryydestä. Musiikillisesti se on ihan vitun kova. Koko albumi. Joka ikinen nuotti. Ei yhtään mitään turhaa. Pelkkää keskenään optimaalisten nuottien, urkupisteiden, sointujen ja iskujen aiheuttamien impulssien riemujuhlaa täydet 39 minuuttia. Tänä päivänä metallimusiikissa ei tehdä mitään tällaista, koska ei osata ja koska ei ymmärretä tällaisen teoksen alkemian rakennetta ainesosien säännöstelystä puhumattakaan. ”Bark At The Moon” -albumi on äärimmäisen musikaalista sävellystyötä kautta linjan. Ei ihme, että se on myös yksi Ozzyn uran parhaiten kaupallisessakin mielessä menestyneistä albumeista.
Sitten kitaristeille terveisiä, että Jake E. Lee on kiistatta Ozzy Osbournen paras kitaristi koskaan. Jake E. Lee on myös kiistatta kovin ja taidokkain kitaristi koko perinteisen heavy metallin genressä, ehkä samalla myös aliarvostetuinkin. Ilman moneen otteeseen Sharonin kölin alivetämän basisti/sanoittaja Bob Daisleyn panosta Ozzyn uralla, pimeyden prinssi kiertäisi tänä päivänä kehäraakkina pikkuklubeja vetämässä huonossa hapessa ”Paranoidia” tai sitäkin todennäköisemmin hän olisi saanut itsensä hengiltä sekakäyttäjänä jo aikapäivää sitten.
Kirjoittaja: Mikko Nissinen