Tuotanto ruodinnassa: Slayer
Vuonna 1981 Kaliforniassa perustettu Slayer on thrash metallin pioneeri ja kiistaton kuningas. Bändin perustivat Kalifornian lämmössä muuan basisti-laulaja Tom Araya, kitaristi Jeff Hannemann ja rumpali Dave Lombardo. Jokainen heistä on noussut sittemmin legendoiksi. Vain Tom Araya vaikuttaa nykyisin Slayerissa. Jeff Hannemann kuoli 49-vuotiaana maksasairauteen ja Dave Lombardo vaikuttaa nykyisin bändissä nimeltään Dead Cross.
Slayer on tuttu kaikille, jotka vähänkään ovat kallellaan metallimusiikkiin päin. Bändin tietyt levyt ovat kiistattomia klassikoita. Yritin silti ruotia bändin tuotantoa avoimin mielin ja jätin mahdollisuuden sille, etteivät ne tietyt kolme levyä olisivatkaan ne bändin kolme parasta. Mahdollisuudesta huolimatta ruodinnan ensimmäiset kolme sijaa olivat lopulta aika selkeitä. Vasta sen jälkeen oli isompia haasteita laittaa bändin tuotantoa järjestykseen.
Ruodinnassa on mukana Slayerin 11 varsinaista studioalbumia. Vuoden 1996 ”Undisputed Attitude” albumin jätin ruodinnasta pois, koska se sisältää pääosin covereita.
11. Diabolus In Musica (1998)
Edes Slayer ei säästynyt 90-luvun vaikutuksesta metallimusiikkiin. ”Diabolus In Musica” on vaikea tapaus. Ilmestyessään se oli minulle valtava pettymys. Kovin paljon albumin arvo ei ole noussut vuosien saatossa. Albumilta on löydettävissä jopa nu metal-vaikutteita. Kokonaisuus on sekava sisältäen monenlaista. Slayerin tutuksi tekemät timantinkovat kokonaisuudet eivät saaneet uutta lisäystä ”Diabolus In Musican” myötä. Vuodet 1995-2000 eivät muutenkaan olleet Slayerin uran parhaita. Bändi julkaisi turhan punkcover levyn ”Undisputed Attitude” sekä sekavan ”Diabolus In Musican”. Slayer ei ollut yksin. Myös moni muu 80-luvun legendaarisista thrash metal bändeistä etsi itseään noiden vuosien aikana.
10. World Painted Blood (2009)
Mainos päättyy
Slayer palasi levytyskantaan vain kolme vuotta ”Christ Illusionin” jälkeen. Ensivaikutelma ”World Painted Bloodista” oli ehdottomasti positiivinen. Räjähtävä nimibiisi aloittaa albumin vahvasti. Kokonaisuutena albumi ei ihan pysy kiitettävällä tasolla useasta hienosta biisistä huolimatta. Albumin parhaat riffit ovat sinkkunakin julkaistussa ”Psychopathy Red” rallissa. Huono ei ole hienosti nimetty ”Hate Worldwide” tykityskään. Liian monta mitäänsanomatonta kappaletta levy kuitenkin sisältää noustakseen ihan Slayerin tuotannon kärkisijoille. Jotenkin miellän ”Christ Illusionin” ja ”World Painted Bloodin” sisaralbumeiksi. Ne ovat myös tasoltaan suurin piirtein samaa luokkaa ja alempaa kastia Slayerin diskografiassa.
Mainos päättyy
9. Christ Illusion (2006)
Fanit saivat odottaa seuraajaa ”God Hates Us All” albumille viisi vuotta. ”Christ Illusion” aloittaa lupaavasti, ”Flesh Storm” jyrää nopealla temmolla sisältäen kaikki hyvän Slayer rallin ainekset. Albumi oli minulla aikanaan voimasoitossa viikkoja ja fiilikset olivat, että Slayer on tehnyt mestariteoksen. Aika on vienyt ”Christ Illusionin” tehoa. ”Christ Illusion” ei ole yhtä raskas kuin ”God Hates Us All” vaikka se raskas onkin. Soundi on kevyempi ja musiikki ei ole ihan niin tinkimätöntä kuin edellisellä levyllä. Riffit ovat hieman melodisempia ja eri tavalla tarttuvia. Toisaalta ”Christ Illusion” ei ole kestänyt aikaa yhtä hyvin kuin edeltäjänsä. Sinkkubiisi ”Eyes Of The Insane” on loistava ja yksi Slayerin parhaista biiseistä. Kokonaisuutena ”Christ Illusion” ei nouse Slayerin parhaiden levyjen joukkoon. Huono levy se ei silti ole, ei missään nimessä.
8. Repentless (2015)
Slayerin viimeisin albumi ”Repentless” alkaa tarttuvalla ”Delusions Of Saviour” introlla siirtyen napakasti riffittelevään nimibiisiin. Erittäin lupaava alku albumilla. ”Repentless” on ensimmäinen Slayerin albumi ilman Jeff Hannemania. Puutetta on vaikea huomata ja ”Repentless” on osoittautunut Slayerin 2000-luvun tuotannon toiseksi parhaaksi albumiksi sisältäen useita hienoja biisejä. Erityisen hieno on tyylikkäällä kitaranäppäilyllä alkava ”When Stillness Comes”, joka osoittaa jopa Slayerin voivan kokeilla jotain uutta onnistuneesti. Mainitsemisen arvoisia ovat myös albumin lopun biisikaksikko ”You Against You” sekä ”Pride In Prejudice”. Biisikaksikko muodostaa albumin nimibiisin kanssa myös musiikkivideotrilogian, joka toimii erittäin mainiosti. Jos ”Repentless” jää Slayerin viimeiseksi albumiksi, on kyseessä bändin arvon tuntien kunniakas viimeinen luku bändin diskografiassa.
7. Divine Intervention (1994)
Rumpusoundi on ensimmäinen asia, joka herättää huomion, kun laittaa soimaan Slayerin uran kuudennen albumin ”Divine Intervention”. Paul Bostaph korvasi Dave Lombardon, ja muutos todella kuuluu albumin rumpusoundeissa, eikä pelkästään hyvällä tavalla. Rumpusoundi on kummallisella tavalla muovinen. Ongelma voi olla myös albumin miksauksessa, joka on aina ollut korvaani jotenkin epäonnistunut. Biiseiltään ”Divine Intervention” on jopa yllättävän hyvä, kun alkujärkytyksestä pääsee. Notkahdus on selvä, kun vertaa bändin kolmeen edelliseen levyyn, mutta ei ”Divine Intervention” silti huono ole. Biiseistä voisi mainita ”Dittohead” ADHD-tykityksen, monipuolisen ja kierolla tavalla melodisen nimibiisin sekä napakalla riffillä varustetun ”Serenity In Murderin”. Kokonaisuutena ”Divine Intervention” on ihan hyvä, kouluarvosanalla noin kasi.
6. Show No Mercy (1983)
Slayerin kaksi ensimmäistä levyä ovat jääneet minulle jotenkin etäisiksi. Debyytti ”Show No Mercy” on siitä huolimatta laadukas thrash metal albumi, ei siitä pääse mihinkään. Se vaan on jäänyt bändin suurimpien klassikoiden varjoon. Hyvänä esimerkkinä albumin laadusta toimii tyylipuhdas thrash-klassikko ”Antichrist”. Biisissä on jopa hieman melodiseksi äityvää soolokitarointia, mitä ei liiemmin enää myöhemmillä levyillä ole kuultu. ”Show No Mercy” kärsii myös hieman ohuista soundeista, mikä on tietysti ymmärrettävää. Slayerin levytysbudjetit ovat hieman kasvaneet sitten ensimmäisen albumin. Moni Slayerin faneista on minun tapaani tutustunut Slayeriin seuraavien levyjen kautta ja kuunnellut debyyttiä vasta myöhemmin. Ehkä siinä on syy, miksi albumi ei ole tullut minulle tärkeämmäksi. Kyseessä on joka tapauksessa lähes ysin arvoinen thrash metal levytys.
5. Hell Awaits (1985)
Tiedän niitä, joille Slayerin toinen albumi ”Hell Awaits” on bändin paras. Tuotannon outolintu se on ilman muuta. Ei kuitenkaan huonossa mielessä. Pahaenteinen nimibiisi aloittaa albumin erinomaisesti. ”Hell Awaits” on pahaenteinen koko kestonsa ajan sisältäen jopa black metal tunnelmia. Albumi on kompakti seitsemän erinomaisen biisin kokonaisuus. Tymäkästi riffittelevä ”Kill Again” on pakko mainita. Samoin hienon nykivällä soundilla varustettu ”At Dawn They Sleep” Hieman pidempi yli 6-minuuttinen ”Crypts Of Eternity” toimii myös hienosti. Kuten sanoin, on albumi hieno kokonaisuus ja jokaisesta biisistä on löydettävissä jotain mainitsemisen arvoista. ”Hell Awaits” ei kuitenkaan nouse minun listallani tämän korkeammalle, ehkä hieman samoista syistä kuin debyytin kohdalla.
4. God Hates Us All (2001)
”God Hates Us All” saattaa olla Slayerin uran rankin albumi. 90-luku oli vaikeaa aikaa monelle metallibändille. Vaikeaa se oli myös Slayerille jos vuoden 1990 ”Seasons In The Abyssia” ei lasketa. ”God Hates Us All” palautti Slayerin takaisin huipulle ja oli ilmestyessään todellinen isku vasten kasvoja. Lyhyen intron jälkeen ”Disciple” ottaa kuulijalta luulot pois aggressiivisella jyräyksellään. Kertosäkeen ”God Hates Us All” hokema toimii kuin tauti. Hieman hidastempoisempi ”God Send Death” soi monipuolisemmin, rankkuudesta tinkimättä. Albumin musiikki on thrashin ja hardcoren sekoitusta. Puhdasta thrash metallia ”God Hates Us All” ei mielestäni enää ole. Koko albumi on laadukas ja jokaisesta biisistä on löydettävissä raskaita riffejä, koukkuja, kantaa ottavaa lyriikkaa ja käsin kosketeltavaa vihaisuutta. Kaikkiin mielentiloihin ”God Hates Us All” ei sovi ja sen kuuntelu saattaa olla raskas kokemus alusta loppuun asti koettuna. Kokonaisuutena ”God Hates Us All” on Slayerin paras 2000-luvulla ilmestynyt albumi ja arvostukseni sitä kohtaan nousee vuosi vuodelta.
3. Seasons In The Abyss (1990)
Vuonna 1990 julkaistu ”Seasons In The Abyss” on Slayerin uran viides albumi. ”War Ensemble” aloittaa albumin mahtavasti. Keskitempoinen, turboahdettu riffijyrä on yksi parhaista bändin biiseistä. Muita mahtibiisejä ovat legendaarinen ”Expendable Youth”, pahaenteinen ”Dead Skin Mask” sekä levyn päättävä nimibiisi. Koko albumi on priimalaatua ja olisi monen muun bändin tuotannon kruunun jalokivi. Aika on vain nostanut ”Seasons In The Abyssin” tehoa. Kymmenen loistavan thrash-helmen kokonaisuus on yksinkertaisesti täyden kympin albumi. Silti ”Seasons In The Abyss” on vasta sijalla kolme Slayerin tuotannossa, se kertonee jotain.
2. South Of Heaven (1988)
Slayer oli vaikean paikan edessä tehdessään seuraajaa lähes täydelliselle ”Reign In Bloodille”. Slayer kuitenkin onnistui ja ”South Of Heaven” osoittautui huikeaksi albumiksi. Omalla tavallaan se on ihan yhtä hyvä kuin ”Reign In Blood”, mitä voidaan pitää suurena saavutuksena. ”South Of Heaven” on kuitenkin erilainen kuin ”Reign In Blood”. Ehkä bändi ymmärsi, että eivät voi jatkaa samalla linjalla ja parantaa ”Reign In Bloodista”. ”South Of Heaven” on temmoiltaan rauhallisempi ja yli 36 minuutin kestollaan hieman pidempi kuin edeltäjänsä. Nimibiisi aloittaa albumin tunnistettavalla, sittemmin klassikoksi nousseella riffillä. Mikä upea thrash metal biisi onkaan kyseessä. Koko albumi on tasokas ja notkahduksia ei ole. Parhaita biisejä ovat nimibiisin lisäksi tarttuva ”Behind The Crooked Cross”, mahtavalla riffillä ja hienolla puheosuudella varustettu ”Mandatory Suicide” sekä nopeatempoinen ”Ghost Of War”. ”South Of Heaven” on Slayerin toiseksi paras albumi ja kiistämätön thrash metal klassikko. Bändi oli luomisvoimansa huipulla ja koko bändin soittaminen ja Arayan vokaalit ensiluokkaisia.
1. Reign In Blood (1986)
Vuonna 1986 ilmestyi monia huikeita thrash metal albumeita. Metallican ”Master Of Puppetsin” ohella niistä kaikkein legendaarisin on Slayerin klassikko ”Reign In Blood”. Hieman reilu 29 minuuttia täydellistä thrash metallia, siinä Slayerin kolmannen albumin ”Reign in Bloodin” sisältö pähkinänkuoressa. ”Reign In Blood” on loistava esimerkki siitä, että laatu korvaa määrän. Albumi starttaa legendaarisella ”Angel of Deathilla”, jonka mahtava riffi ja Tom Arayan ikoninen kiljahdus biisin alussa ovat tuttuja jokaiselle thrash metallin ystävälle. Albumin jokainen biisi on priimaa. Ehkä niitä kaikkein parhaita ovat vastustamattomalla draivilla etenevä ”Altar Of Sacrifice”, hidastempoisempi ”Jesus Saves” sekä albumin lopussa olevat tarttuvasti riffittelevä ”Postmortem” ja klassisella kitarariffillä varustettu nimibiisi. Mutta kuten sanoin, on jokainen albumin biisi klassikkotasoa. Slayerin tuotantoa voi pyöritellä, miten tahtoo, mutta lopulta johtopäätös on helppo tehdä. ”Reign In Blood” on Slayerin paras albumi ja hyvin lähellä kaikkien aikojen parhaan thrash metal albumin titteliä.
