Tuotanto ruodinnassa: The Darkness

Suunnittelimme toimituksessa artikkelisarjan, jossa listataan eri yhtyeiden albumit huonoimmasta parhaimpaan. Listaukset eivät ole absoluuttinen totuus siitä, mikä albumi on bändin paras, vaan artikkelin kirjoittaneen toimittajan mielipide.

Aina silloin tällöin tuntuu siltä, että jotkut ottavat fanittamansa rock- ja hevimusiikin aivan liian tosissaan. Jos rehellisiä ollaan, nämähän ovat loppujen lopuksi suhteellisen naurettavia genrejä. Aikuiset ihmiset tiukoissa spandex-housuissa kasvomaalit naamalla laulamassa kaksimielisyyksiä täynnä olevia panobiisejä, tai sitten paholaisista ja örkeistä ja ties mistä muusta fantasiahömpästä… Eihän tällaista nyt mitenkään haudanvakavana voi pitää. Ja miksi pitäisikään? Eikö tämä teatraalisuus ja tietynasteinen hölmöys ole nimenomaan juuri sitä mikä tekee näistä genreistä niin siistejä? 80-luvun tukkahevibuumin jälkeen tästä lähestymistavasta pyrittiin kylläkin pakoon, ja en sano etteikö grungen kaltaisella synkemmällä musiikilla olisi arvonsa. Kyllähän itsekin arvostan esimerkiksi Nirvanan ja Alice in Chainsin tuotantoa. Tästä huolimatta vaalin suuresti kuitenkin niitä bändejä, jotka ilman arvostelun pelkoa antavat itselleen luvan olla hölmöjä. Yksi parhaita tämän kaltaisia bändejä on mielestäni The Darkness.

En tiedä kuinka moni perus kaduntallaaja, joka ei kuuntele rockia, nykyään enää muistaa tätä alun perin 2000-luvun alkupuolella läpimurron tehnyttä brittibändiä. Useampi ihminen varmaan kylläkin muistaa bändin itsensä sijaan heidän hittibiisinsä ”I Believe in a Thing Called Love”. 2000-luvun alun musiikkiskenessä The Darkness erottui joukosta 70-luvun glam rockista vaikutteita ottavalla soundillaan, laulaja Justin Hawkinsin tunnistettavalla falsettikirkumisella, sekä avoimen humoristisilla ja hölmöillä sanoituksillaan. The Darkness ei kuitenkaan ole koskaan ollut komediabändi samalla tavalla kuin vaikkapa Tenacious D tai Steel Panther. Vaikka huumorilla on aina ollut vankka asema bändin materiaalissa, ei se koskaan ole ollut The Darknessin myyntivaltti. Bändi ei tee musiikkia huumori edellä, mutta miksi sen tarvitsisi tarkoittaa huumorin puutetta? Miksi humoristisen ja vakavan musiikin välillä pitäisi ylipäätänsä tehdä tiukkaa erottelua? The Darkness tekee rock-musiikkia vilpittömästi 70- ja 80-lukujen hengessä pelkäämättä kuitenkaan genren naurettavia puolia, vaan päinvastoin hyväksymällä ja juhlimalla niitä. Ja on mielestäni hienoa, että vielä on tämän kaltaisia rock-bändejä, jotka uskaltavat pitää hauskaa.

Vaikka The Darkness hajosikin muutamaksi vuodeksi 2000-luvun toisella puoliskolla, ovat he sittemmin palanneet takaisin yhteen, ja jatkaneet rockin ilosanoman julistamista nyt jo useamman vuoden ja levyn verran. Ja huonoa levyähän bändi ei ole vielä julkaissut. Mutta mitkä näistä levyistä ovat ne parhaat? Mielipiteitä on aina monia, mutta tässä on omani.

6. ”Easter Is Cancelled” (2019)

Uusimmalla albumillaan The Darkness tarttui yhteen suurimmista ja riskialtteimmista rock-kliseistä – nimittäin konseptialbumin tekemiseen. Vaikka tietyt bändit, kuten Pink Floyd, ovat saaneet konseptialbumista itselleen uransa suurimpiin menestyksiin lukeutuvan klassikon, vähintään yhtä monelle käsiin on jäänyt nolo floppi. The Darkness ei kuitenkaan konseptialbumia tehdessään lähtenyt rikkomaan itselleen tuttua ja turvallista kaavaa. Levyn ensisingleksi tosin valikoitui rohkeasti sen avausbiisi ”Rock and Roll Deserves to Die”. Paitsi että kyseessä on suurilta osin akustinen, tunnelmoiva kappale, julistaa se nimensä mukaisesti provosoivasti rock-musiikin olevan nykyään väsynyttä ja ansaitsevan kuoleman. Tästä uskaliaasta sinkkuvalinnasta huolimatta ”Easter Is Cancelled” on kokonaisuutena kuitenkin tuttua ja turvallista The Darknessia, jota joka kuulija ei välttämättä edes älyä konseptialbumiksi.

Selkeää narratiivia ”Easter Is Cancelled” ei tosiaan omaa, vaan sen biisit tuntuvat olevan enemmänkin temaattisesti yhtenäisiä kuin yhtenäistä tarinaa kertovia. Kirjaimellisesti luettuna levyllä on kaksi rinnakkaista teemaa. Toinen niistä on levyn kertojan suhde musiikkiin, kun taas toinen niistä on hänen ihmissuhteistaan. Mitä näillä kahdella teemalla on sitten tekemistä toistensa kanssa? Kuuntelukertojen kertyessä aloin herätä siihen, että nämä teemathan voi lukea yhtenä ja samana. Jos levyn rakkauslaulujen ei kuvittele olevan suunnattuja esimerkiksi naiselle vaan musiikille, aukeaa levy yhtäkkiä eri tavalla. Levyn kärkihetkiin kuuluvassa ”Heavy Metal Loverissa” ei vain ihailla naista, joka rakastelee Cannibal Corpsen ”Hammer Smashed Facen” tahtiin, vaan myös hevimusiikkia genrenä, joka levyn perinteiseen rockiin pettyneelle kertojalle näyttäytyy mahdollisena uutena vaihtoehtona rikkoa rajoja. Ja ”How Can I Lose Your Love?” ei ole vain parisuhteen haikailua, vaan menestyksen ja suosion haikailua yleisemmin. Ehkä The Darkness jopa peilaa omaa suhdettaan musiikkiteollisuuteen tässä kappaleessa?

Levyn päätösbiisi ”We Are the Guitar Men” on ylistyslaulu rock-musiikin hienoudelle, eli täysi vastakohta levyn genreä kritisoivalle avausbiisille. Ehkä tulkintani tästä albumista olivat tarkoituksellisia bändin puolesta, tai ehkä vain ylianalysoin levyä. Mutta päättyessään ”Easter Is Cancelled” näyttäytyy itselleni oivaltavana rakkauskirjeenä rock-musiikille, joka kommentoi genreä yksinkertaisesti olemalla tyypillinen rock-levy. Listani pohjalla se on oikeastaan vain, koska sen biisimateriaali on hitusen verran epätasaisempaa kuin bändin muilla levyillä. ”Live ’Til I Die” on kylläkin bändin parhaita biisejä koskaan.

5. ”Last of Our Kind” (2015)

”Last of Our Kind” -albumin kansitaide saattaa olla hirvittävin levynkansi, jonka olen eläissäni nähnyt. Onneksi tämä kansitaiteen oksettava rumuus ei kuitenkaan heijasta levyn musiikkia sitten ollenkaan. The Darknessin kaltaisen hard rock -bändin kohdalla ei välttämättä voi puhua raskaudesta, mutta sanotaanko vaikka näin, että bändin debyyttialbumin ”Permission to Land” ohella ”Last of Our Kind” taitaa olla bändin levyistä se vähiten pop. Paljon erittäin melodisia hetkiä levyltä kylläkin löytyy, mutta panostaessaan riffeihin sellaisissa biiseissä kuin ”Roaring Waters”, ”Mighty Wings” ja ”Mudslide”, bändi muistuttaa glam rockin lisäksi tavallista enemmän AC/DC:n kaltaista purevaa 70-luvun riffirokkia. Kovin usein ei ”Last of Our Kind” tunnu eksyvän levysoittimeeni, mutta aina niin tehdessään se jaksaa muistuttaa loistavuudestaan.

4. ”One Way Ticket to Hell… and Back” (2005)

The Darknessin debyyttialbumi on soundeiltaan suhteellisen raaka ja pelkistetty ottaen huomioon miten melodista bändin materiaali keskiverrosti on. Toisella albumillaan bändi hioikin ilmaisuaan studiossa selkeästi enemmän, ja soundillisesti mentiinkin omasta mielestäni juurikin oikeaan suuntaan. ”One Way Ticket to Hell… and Back” kuitenkin häviää lopulta edeltäjälleen sen vuoksi, ettei se ole albumikokonaisuutena yhtä vahva. Siltikin loistobiisejä riittää, joista tarttuva kokaiinirallatus ”One Way Ticket” ja ihastuttavan melodinen ”Dinner Lady Arms” kuuluvat kevyesti kärkiviisikkoon kaikista bändin biiseistä.

3. ”Permission to Land” (2003)

The Darknessin debyyttialbumi on heittämällä yksi sen vahvimpia albumikokonaisuuksia. Levy on täynnä toinen toistaan tarttuvampia biisejä, joista tunnetuin on totta kai bändin suurin hitti ”I Believe in a Thing Called Love”. Erityismaininnan ansaitsevat kuitenkin myös sellaiset loistobiisit kuin ”Get Your Hands off My Woman”, ”Growing on Me”, ”Love Is Only a Feeling” ja ”Friday Night”. Biisimateriaalin hetkittäisestä popahtavuudesta huolimatta levyn soundimaailma on kuitenkin pääosin hiomaton ja raaka, minkä vuoksi se tarjoaa tarttuvien melodioiden lisäksi myös luihin ja ytimiin iskevää rokkia haluaville aimo annoksen kovaäänistä, rosoista kitaroiden kurittamista.

2. ”Pinewood Smile” (2017)

Jos minulta kysytään miltä rock-musiikin pitäisi ideaalimaailmassa kuulostaa, vastaan, että samalta kuin The Darknessin ”Pinewood Smile”. Tämä kokoelma biisejä on paitsi joitain bändin parhaista sävellyksistä ikinä, mutta myös mainio läpileikkaus sen tyylin ääripäistä. Levyn suoraviivaiset rokkivedot, kuten ”All the Pretty Girls” ja ”Solid Gold”, ovat tyylipuhdasta hard rockia parhaimmillaan, jossa Les Paulit huutavat Marshall-vahvistimien läpi täydellä volyymilla. Potkua biiseihin antaa myös Rufus Tiger Taylorin loistava rumputyöskentely.

Levyn melodisimpiin hetkiin kuuluvat ”Lay Down with Me, Barbara” ja ”I Wish I Was in Heaven” taas onnistuvat hienosti perusrokkia monipuolisemmassa soundissa karkaamatta silti kuitenkaan liian pitkälle muiden genrejen piiriin. Jälkimmäinen näistä tuo itselläni etäisesti mieleen jopa Fourplayn kaltaisen smooth jazzin hoilotustensa ja mukaansa tempaavan rytmin vuoksi. Biisin tanssittavuus luokin mielenkiintoisen kontrastin kappaleen yllättävinkin surumielisten ja synkeiden sanoitusten kanssa, joissa haikaillaan johonkin parempaan, pakoon tämän maailman ja elämän tuomaa tyhjyyden tunnetta. Kyseessä onkin sekä melodioidensa että tunnelatauksensa vuoksi yksi kaikkien aikojen suosikkibiisejäni The Darknessilta.

Bändin kykyä siirtyä luontevasti vilpittömän tunteellisesta kappaleesta suoraan humoristiseen hölmöilyyn osoittaa levyllä taas heti seuraava biisi ”Happiness”, joka on ehkä kovin kesäbiisi, jonka olen ikinä kuullut. Huumoria levylle tuo myös esimerkiksi ”Southern Trains”, jossa The Darkness kaataa paskaa brittiläisen Southern Trains -junayhtiön niskaan myöhästelevistä junista, jotka ovat täynnä kusipäitä. Vähän kuin jos suomalainen rock-bändi tekisi yhtäkkiä biisin siitä, miten paljon VR heitä vituttaa. Sitä odotellessa.

1. ”Hot Cakes” (2012)

Listani ykkössija olisi hyvinkin voinut mennä ”Pinewood Smilelle”. Täpärästi sen sai kuitenkin The Darknessin ensimmäinen comebackin jälkeinen levy ”Hot Cakes”. Tämä levy jos mikä bändin tuotannosta merkitsee itselleni paljon. Kun se ilmestyi, olin juuri päivää paria aikaisemmin aloittanut yliopisto-opiskeluni, ja olin aikeissa pian muuttaa uuteen asuntoon. Ja kuin ihmeen kaupalla juuri näihin samoihin päiviin mahtui myös ensimmäisen parisuhteeni alkaminen. Ja kun tuo suhde sitten päättyi puoli vuotta myöhemmin, avautui moni ”Hot Cakesin” sydänsuruista ja rakkausongelmista kertovista kappaleista totta kai täysin uudella tavalla. Myönnän siis, että ”Hot Cakes” merkitsee itselleni paljon osittain juuri sen vuoksi, että se säesti yhtä muutosrikkainta aikaa tähänastisessa elämässäni. Silti väittäisin kuitenkin, että kyseessä on ilman tätäkin tunnesidosta ihan muutenkin aivan loistava rock-levy.

Se debyyttialbumia hiotumpi ja melodisempi soundi, jota The Darkness lähti hakemaan toisella albumillaan, on hiottu täydellisyyteen ”Hot Cakes” -levyllä. Albumin soundimaailma on jykevä ja kitarasoundi valtava, mutta ei niin ylitsevuotavasti, että nyanssit katoaisivat levyn melodisimmista biiseistä. Samoin bändin humorististen ja herkkien hetkien välille on tällä levyllä löytynyt täydellinen tasapaino. Heti avausbiisissä ”Every Inch of You” Justin Hawkins kirkuu kurkku suorana ”Every man, woman and child wants to SUCK MY COCK”, mikä osoittaa bändin huumorintajun olevan tallessa. Bändi onnistuu kuitenkin myös yllättämään melko kypsilläkin teksteillä esimerkiksi sellaisissa biiseissä kuin ”Keep Me Hangin’ On” ja ”Living Each Day Blind”. Kahdella aikaisemmalla levyllään The Darkness ei ainakaan omasta mielestäni saavuttanut samantasoista kypsyyttä yhtä toistuvasti ja johdonmukaisesti kuin ”Hot Cakesin” biiseissä. Tarttuvia bileveisuja ei kuitenkaan ole unohdettu, sillä esimerkiksi sinkkubiisit ”Nothin’s Gonna Stop Us” ja ”Everybody Have a Good Time” suorastaan huokuvat elämänhalua. Tämän levyn biisien tahdissa kelpaa itkeä, nauraa ja pistää jalalla koreasti.

The Darkness on lähtemässä taas kiertueelle, ja tällä kertaa kuuleman mukaan luvassa on bändin suurimpien hittien ja fanisuosikkien lisäksi uusin albumi ”Easter Is Cancelled” soitettuna kokonaisuudessaan alusta loppuun. Harmillisesti bändi ei ainakaan toistaiseksi ole ilmoittanut keikkaa Suomeen, vaan lähin keikka on helmikuussa Ruotsin puolella Tukholmassa. Sinne olen itse suuntaamassa ensimmäiselle The Darkness -keikalleni. Jo oli muuten aikakin.

The Darknessin kotisivut
The Darkness Facebookissa

Kirjoittanut: Markus Mickels

Kommentoi julkaisua