Tuotanto ruodinnassa: U.D.O.
Suunnittelimme toimituksessa artikkelisarjan, jossa listataan eri yhtyeiden albumit huonoimmasta parhaimpaan. Listaukset eivät ole absoluuttinen totuus siitä, mikä albumi on bändin paras vaan artikkelin kirjoittaneen toimittajan mielipide.
Yksi käänteentekevimpiä hetkiä tutkimusmatkallani hevimetallin maailmaan teininä oli Acceptin ”Balls to the Wall” -musiikkivideon löytäminen YouTubesta. Suurimman vaikutuksen teki laulaja Udo Dirkschneider, jonka ääneen olin aikaisemmin tutustunut tämän laulettua Lordin ”They Only Come Out At Night” -kappaleessa. Hyvin nopeasti miehestä muodostuikin yksi lempilaulajiani, ja tämän kipparoimasta U.D.O.-bändistä yksi suosikkibändejäni, joka julkaisee toinen toistaan kovempia leyjä vielä tänäkin päivänä. Mitkä bändin levytyksistä ovat kuitenkin ne kaikista parhaat? Alla oleva lista olkoon oma vastaukseni tähän kysymykseen, vaikkakin kyseinen lista elää koko ajan. Toivon kuitenkin pysyväni tähän listaan tyytyväisenä, sillä sitä koostaessani kuuntelin varmaan parin viikon sisään enemmän U.D.O.:a kuin kaikkina sitä edeltävinä vuosina yhteensä.
16. ”Man and Machine” (2002)
Mainos päättyy
”Man and Machine” on levy, jolla valitettavasti hyviä ideoita riittää enemmän kuin kokonaisia hyviä biisejä. Biiseissä saattaa olla vaikkapa hyvä riffi, kertsi tai soolo, mutta hyvin harvaan on eksynyt näitä kaikkia. Tämän vuoksi levykokonaisuus onkin valitettavan keskinkertainen ja tuskin sykähdyttää muita kuin bändin kovimpia faneja.
Mainos päättyy
15. ”Solid” (1997)
Palattuaan Acceptin riveihin muutamaksi vuodeksi Udo Dirkschneider siirtyi jälleen takaisin oman bändinsä pariin ”Solid”-levyn merkeissä. Levyn ensimmäiset biisit, kuten ”Independence Day” ja ”Two Faced Woman”, ovatkin U.D.O.:a parhaimmillaan, mutta loppua kohden levyn kuuntelu alkaa valitettavasti tuntua hiukkasen puuduttavalta sen tasapaksuuden vuoksi. ”Solid” on levy, jossa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta jonka biisit kestävät kuuntelua huomattavasti paremmin yksittäisinä irtobiiseinä kuin putkeen kuunneltuina.
Mainos päättyy
14. ”Mission No. X” (2005)
”Man and Machinen” tavoin U.D.O.:n kymmenes albumi ”Mission No. X” on melkoisen epätasainen levy, jossa yksittäisiä hyviä ideoita riittää enemmän kuin kokonaisia hyviä biisejä. Tällä kertaa niitä kokonaisia hyviä biisejäkin on kuitenkin mahtunut mukaan jo muutama esimerkiksi sellaisten tarttuvien biisien muodossa kuin ”Primecrime on Primetime”, ”Mean Streets” ja ”Cry Soldier Cry”. Ja totta kai sinkkubiisi ”24/7” on yksi bändin parhaita biisejä koskaan.
Mainos päättyy
13. ”Timebomb” (1991)
Popahtavan ja melodisen ”Faceless World” -levyn jälkeen U.D.O. ohjasi kelkkansa huomattavasti raskaammille urille. Lopputulos on yhäkin ehkä bändin vihaisin levytys koskaan. Vaikka ”Timebomb” onkin sinänsä erittäin väkevä ja tasavahva kokonaisuus, ja sen nimikkobiisi on yksi U.D.O.:n parhaita biisejä, en ole itse koskaan kuitenkaan onnistunut kunnolla pääsemään kiinni ja uppoutumaan albumin fiilikseen. Levyssä ei sinänsä ole mitään vikaa, ja nautin kyllä yhä sen kuuntelusta, mutta se ei ole koskaan kuulunut omiin suosikkeihini, vaikka se saattaakin olla monien muiden fanien suosikkeja.
Mainos päättyy
12. ”No Limits” (1998)
Vaikka ”No Limitsin” biisilistaan ei ole juurikaan eksynyt niitä kaikista kovimpia U.D.O.-vetoja, ei sinne ole päätynyt juuri heikkoja hetkiäkään. Keskivertobiisi tällä levyllä onkin hyvä vaikkei loistava, ja albumikokonaisuutena ”No Limits” on erittäin toimiva paketti. Mitä tulee levyn soundimaailmaan, niin sitä kuvailisin positiivisessa mielessä sanoilla metallinen ja pureva.
11. ”Mean Machine” (1989)
U.D.O.:n toinen albumi on aimo annos melodista, mutta asenteella soitettua kitaravetoista kasariheviä. ”Mean Machine” onkin täynnä tarttuvia ja koukuttavia hetkiä, mutta niitä kaikista parhaita ei valitettavasti riitä läheskään kaikkiin biiseihin, minkä vuoksi levy ei ole kokonaisuutena koskaan kuulunut omiin suosikkeihini. Albumin kärkihetkiksi nousevat kuitenkin sen avausbiisi ”Don’t Look Back”, balladi ”Sweet Little Child”, ja kaikkien aikojen parhaisiin U.D.O.-biiseihin kuuluva ”Break the Rules”.
10. ”Animal House” (1987)
U.D.O.:n debyyttilevyä, jonka biisit ovat itse asiassa kaikki Acceptin säveltämiä, vaivaavat jonkin verran samat heikkoudet kuin sen seuraajaa ”Mean Machinea”. Sen alkupään biiseistä useampi on kuitenkin joitain bändin koko uran parhaista biiseistä, ja levy itsessään muodosti sen vankan pohjan, jonka päälle U.D.O. on sittemmin rakentanut monilla myöhemmillä albumeillaan.
9. ”Holy” (1999)
”Holy” on levy, joka omasta mielestäni todella vakiinnutti U.D.O.:n albumeiden ominaispiirteet erityisesti 2000-luvulle tultaessa. Esimerkiksi tanssittava ”Cut Me Out” antaa osviittaa myöhemmistä biiseistä, kuten ”Thunderball”-albumin biisistä ”Trainride in Russia” ja ”Dominator”-albumin biisistä ”Devil’s Rendezvous”. Levyn avaava nimikkobiisi on taas hevialbumeille ja U.D.O.:lle tyypillinen statement, kun taas popahtavampaa ja melodisempaa lähestymistapaa suosivat sellaiset biisit kuin ”Friends Will Be Friends” ja ”State Run Operation”. Ja totta kai mukana on myös U.D.O.:lle tyypillinen tuplabasaritykitysbiisi, joka tällä levyllä kantaa nimeä ”Back Off”.
8. ”Rev-Raptor” (2011)
Ohjattuaan perinteistä hevisoundiaan onnistuneesti kohti modernimpaa industrial-henkistä ilmaisua vuoden 2007 ”Mastercutor”-albumilla U.D.O. vei kokeilunsa kuitenkin askeleen liian pitkälle kolmannella yrittämällään. Kun bändin olettaisi kuulostavan jykevältä ja metalliselta, ”Rev-Raptorin” soundimaailma on sen sijaan muovinen ja lattea. Kitarasoundi on levyllä ärsyttävän pörisevä, ja rummut kuulostavat kuin halvalta rumpukoneelta. Se kertoo jo jotain, että ”Rev-Raptorin” seuraajaa ”Steelhammer”, jonka myötä bändi palasi takaisin perinteiseen hevisoundiinsa, markkinoitiin muun muassa sen rumpusoundilla. Siinä vaiheessa kun levyä pitää mainostaa sen rumpusoundeilla tietää, että edellisellä kerralla on tämän asian suhteen mokattu oikein kunnolla.
Miksikö sitten tämän valituksen jälkeen olen asettanut levyn näinkin korkealle listallani? Syynä on yksinkertaisesti se, että ”Rev-Raptorin” biisit ovat joitain U.D.O.:n koko uran tarttuvimmista. Tämä toimikoon osoituksena siitä, että hyviä biisejä eivät edes paskat soundit voi pilata.
7. ”Thunderball” (2004)
”Thunderball” oli ensimmäinen U.D.O.-albumini, ja vielä reilut kymmenen vuotta myöhemmin se on yhäkin yksi bändin vahvimpia albumikokonaisuuksia vailla yhtäkään heikkoa biisiä. Levyn kärkihetkiksi kohoavat erityisesti kuitenkin sen nimikkobiisi, veikeä ”Trainride in Russia” ja levyn päättävä balladi ”Blind Eyes”.
6. ”Mastercutor” (2007)
U.D.O. koki yhden uransa suurimmista musiikillisista uudistuksista ”Mastercutor”-levyn myötä. Levyn industrial-henkinen soundimaailma hakee vaikutteensa muualta kuin siitä 1980-luvun hevisoundista, johon bändin ilmaisu oli aikaisemmin suurilta osin perustunut. Lopputulos onkin piristävän erilainen sitä edeltäneisiin U.D.O.-albumeihin, ja tunnelmaltaan yksi bändin uran synkimpiä levytyksiä. Sitä seurasi vielä kaksi muuta industrial-henkistä levyä, jotka nekin omasivat jostain syystä tor-päätteiset nimet, ennen kuin bändi palasi takaisin klassiseen soundiinsa. Senkin jälkeen bändin albumikokonaisuudet ovat kuitenkin olleet keskiverrosti väkevämpiä ja voimakkaampia kuin ennen ”Mastercutorin” ilmestymistä. ”Mastercutor” ei siis ole omasta mielestäni vain loistava U.D.O.-albumi, vaan uuden luvun alku bändin historiassa.
5. ”Steelfactory” (2018)
Viimeisin U.D.O.-albumi ”Steelfactory” jatkaa enemmän tai vähemmän samaa klassista hevilinjaa kuin sitä edeltäneet ”Steelhammer” ja ”Decadent”. Vaikka se ei ole aivan samanlainen piristysruiske kuin kyseiset kaksi levyä, tarjoaa levy silti aimo annoksen tuttua ja turvallista U.D.O.:a parhaimmillaan. Esimerkiksi ”Raise the Game” ja ”Hungry and Angry” ovat vastustamattoman iskeviä, ”One Heart One Soul” on taatun tarttuva anthem, ja ”In the Heat of the Night” tyydyttää tarttuvan pophevin nälän. Levy onkin ilahduttavan monipuolinen ollen samalla soundillisesti yhtenäinen, ja soundillisestihan U.D.O. kuulostaa tällä levyllä paremmalta kuin ehkä koskaan.
4. ”Steelhammer” (2013)
Kompasteltuaan hiukan U.D.O. hylkäsi kokeilunsa modernin metallin kanssa, vaihtoi molemmat kitaristinsa ja teki paluun juurilleen perinteisen hevimetallin pariin. ”Rev-Raptorin” jätettyä lievän pettymyksen maun suuhun sen seuraaja ”Steelhammer” ilmestyikin kuin salama kirkkaalta taivaalta ja iski nimensä veroisesti kuin leka päähän. Kehnot ja muoviset soundit olivat vaihtuneet jykevään ja metalliseen soundimaailmaan, jollaista U.D.O.-albumilla ei oltu kuultu vähintään vuosikymmeneen, ja biisimateriaali oli iskevyydestään huolimatta erittäin melodista ja tarttuvaa, ja sanoituksellisesti hetkittäin bändin keulakuvalle jopa yllättävän henkilökohtaista. Lopputuloksena olikin levy, jonka myötä U.D.O. on ollut kuin uudestisyntynyt viimeiset viisi vuotta.
3. ”Dominator” (2009)
Ennen kuin U.D.O. vei industrial-henkisen kokeilunsa askeleen liian pitkälle ”Rev-Raptorilla”, bändi onnistui jopa parantamaan ”Mastercutorin” lähtökohdista. Vaikka soundillisesti homma alkoikin jo tässä vaiheessa olla hiukan kyseenalaista erityisesti rumpusoundin puolesta, niin biisinkirjoituskynä ei U.D.O.:n herroilla ollut tylsentynyt sitten ollenkaan. ”Dominatorin” biisit ovatkin yksi toisensa jälkeen joitain bändin koko uran tarttuvimmista ja lähestyttävimmistä. Huomionarvoisimmat niistä ovat omaan makuuni varmaan kuitenkin ”Faceless World” -albumin popahtavan melodisuuden mieleen tuova ”Stillness of Time” sekä levyn päättävä balladi ”Whispers in the Dark”.
2. ”Decadent” (2015)
Jykevin soundein varustettu ”Decadent” tuo esiin parhaat puolet sekä U.D.O.:n soundin raskaista että melodisista ääripäistä. Levyn nimikkobiisi esimerkiksi puskee menemään raskaine riffeineen, kun taas ”Pain” ja ”Breathless” ovat kuin paluu takaisin ”Faceless World” -albumin popheviin. Nostatus ”Breathlessin” kertsiin saattaa jopa olla parhaat kymmenen sekuntia U.D.O.:n koko tuotannossa. Hioessaan soundiaan täydellisyyteen bändi myös uskaltautui hiukan laajentamaan ilmaisutapojensa kirjoa ”Steelhammerin” viitoittamalla tiellä. Esimerkiksi hiukan vinksahtaneen tunnelman omaava ”Mystery” antaa Udo Dirkschneiderille mahdollisuuden heittäytyä ja olla huomattavasti leikkisämpi äänensä kanssa kuin bändin biiseissä yleensä, kun taas levyn päättävä ”Words in Flame” antaa bändille mahdollisuuden hiukan suureellisempaan tunnelmointiin kuin keskivertoballadissa.
1. ”Faceless World” (1990)
”Faceless World” on niitä albumeita, joiden kuuleminen vaikutti lähtemättömällä tavalla musiikkimakuuni, ja jonka veroisia albumeita kuulee vain kourallisen koko elämänsä aikana. Mainio tapa havainnollistaa tämän levyn vaikutus itseeni on kertoa pieni tarina kokemuksestani U.D.O.:n vuoden 2013 Nosturin keikalta. Bändi oli päättänyt sisällyttää kyseisen keikan ja silloisen kiertueen settilistaan useampia harvoin soitettuja helmiä ”Faceless World” -levyltä, kuten taivaalliset ”Future Land” ja ”Trip to Nowhere”. Mukana oli myös oma suosikkibiisini ”Stranger”, mutta tätä en etukäteen kuitenkaan tiennyt. Kun kyseisen biisin ensimmäiset tahdit sitten lähtivät keikalla soimaan, niin meikäpoikahan lähestulkoon purskahti itkuun siinä eturivissä seisoessani.
Jos lähtisin listaamaan mielestäni parhaita U.D.O.:n biisejä, vähintään puolet kärkikymmeniköstäni koostuisi pelkästään ”Faceless World” -levyn biiseistä. Jos joku taas kehtaisi minulle väittää, että kaikki hevi on pelkkää älämölöä vailla melodiaa, tämä on se levy, jonka soittaisin osoituksena siitä, miten vastustamattoman tarttuvaa ja melodista poppia tämän genren puitteissa voikaan tehdä. ”Faceless World” ei ole vain ylivoimaisesti paras U.D.O.-albumi, vaan myös yksi kaikkien aikojen suosikkilevyjäni.
Hyvin moni veteraanibändi julkaisee parhaat levynsä uransa alussa, kun muusikot ovat vielä nuoria ja nälkäisiä. U.D.O. onkin poikkeuksellinen bändi siinä, että he ovat julkaisseet suurimman osan parhaista levyistään vasta viimeisen vuosikymmenen aikana. Bändi elää paitsi albumiensa, mutta myös settilistojensa ja keikkojensa puolesta tällä hetkellä uutta kultakautta, jolle loppua ei ole näkyvissä. Kauan tämä jatkukoon.
U.D.O.:n kotisivut
U.D.O. Facebookissa
Kirjoittanut: Markus Mickels