Tuotanto ruodinnassa: W.A.S.P.

Suunnittelimme toimituksessa artikkelisarjan, jossa listataan eri yhtyeiden albumit huonoimmasta parhaimpaan. Listaukset eivät ole absoluuttinen totuus siitä, mikä albumi on bändin paras, vaan artikkelin kirjoittaneen toimittajan mielipide. Tällä kertaa vuorossa on W.A.S.P.

Yhdysvaltalainen raskaan musiikin legenda W.A.S.P. täyttää pyöreät 40 vuotta 6.6.2022. Blackie Lawlessin kipparoima yhtye tullaan näkemään juhlakiertueensa tiimoilta Suomessa huhtikuussa 2023. Tämän kunniaksi 15 albumia käsittävä tuotanto pääsee nyt tarkempaan syyniin.

15. Helldorado

Pohjalle on helpointa pudottaa mielestäni yhtyeen selkeästi heikoin tekele, vuonna 1999 julkaistu kahdeksas studioalbumi ”Helldorado”. Chris Holmesin liityttyä takaisin bändiin ja reviteltyään Blackien kanssa edellisellä kauhulevyllä ”Kill, Fuck, Die”, oli W.A.S.P.:in ilmeisesti aika palata ”juurilleen”. Juurille onnistuttiin palaamaan ehkä soundimielessä, muuten mentiin enemminkin pohjalle. ”Helldoradon” avaus- ja nimikkoralli antaa osviittaa ihan pätevästä glam rock -julkaisusta, mutta sen jälkeen Blackie sortuu toistuvasti itsensä plagiointiin, mikä ei tällä kiekolla toimi sitten ollenkaan.

https://www.youtube.com/watch?v=z6oRl_vtrAE

14. Unholy Terror

W.A.S.P.:in yhdeksäs studioalbumi “Unholy Terror” julkaistiin vuonna 2001. Teemalevymäisesti Blackie käsittelee maailman ongelmia politiikan ja uskonnon kautta. Vakuuttavasti ”Let It Roarilla” liikenteeseen polkaistu räminälevy (kyllä, tuotannollisesti olisi parannettavaa) on yllättävän toimivaa W.A.S.P.:ia, etenkin tätä edeltäneen ”Helldoradon” jäljiltä. Levyltä löytyy hyvinkin toimivia ralleja, kuten tuplabiisi ”Unholy Terror/Charisma” sekä ”Wasted White Boys”.

Albumin sisältö on valitettavasti näistä huolimatta aika mielikuvituksetonta ja tarttumapintaa on hankala löytää. Myöskin Alice Cooperin ”School’s Out” löytyy levyltä varsin ihmeellisestä paikasta… Eihän biisiä edes ole tällä levyllä, sama riffi vain esiintyy kappaleessa ”Raven Heart”, joka tätä lipsahdusta lukuun ottamatta omaa varsin toimivan kertosäkeen.

Omaan makuuni Blackie sai maailmanpolitiikan käsittelyyn enemmän pontta 9/11 iskujen jälkeen, jotka tapahtuivat vain muutama kuukausi tämän levyn julkaisusta ja poikivat osaltaan melko pätevän W.A.S.P.-julkaisun, mutta siitä lisää myöhemmin.

13. Kill, Fuck, Die

Vuonna 1997 julkaistiin W.A.S.P.:in seitsemäs studioalbumi ”Kill, Fuck, Die”. Alkuperäiskitaristi Chris Holmes löi jälleen hynttyyt yhteen Blackien kanssa ja bändin oli aika jatkaa toimintaansa. Edelliset kaksi julkaisua (”The Crimson Idol”, ”Still Not Black Enough”) olivat pääasiassa Blackien soololevyjä, jotka julkaistiin W.A.S.P.:in nimellä levy-yhtiöiden painostuksesta.

”Kill, Fuck, Die” on koko yhtyeen tuotannosta poikkeava industriaalisella soundillaan ja melko väkivaltaisella ulosannillaan. Levyn aloitus- ja nimikkobiisi on allekirjoittaneen mielestä sen vahvin, ja samalla myös ainoa perinteiseen W.A.S.P.:iin jollain tavalla viittaava biisi. Bändi on koittanut ammentaa julkaisulleen shock rockista täysin uusia ulottuvuuksia, ja osittain tässä on onnistuttukin. Kappale ”Horror” aiheuttaa osittain vahvoja ”The Crimson Idol” -viboja, sitä kuitenkaan kopioimatta. Kyllä tämän levyn mielellään kahlaa läpi, mutta W.A.S.P.:in kaltaisen orkesterin ”reunion-levynä” tämä ymmärrettävästi herätti aikanaan kummastusta yhtyeen faneissa.

12. Inside the Electric Circus

Vuonna 1986 päivänvalon näki W.A.S.P.:in kolmas studioalbumi ”Inside the Electric Circus”. Albumi on kahden edeltäjänsä tapaan vahvasti hittipainotteinen glam rock -julkaisu – ilman niitä varsinaisia hittejä. Aikoihin en ole kyseistä albumia kokonaisuudessaan läpi kuunnellutkaan. Nykyään usein keikoillakin kuultu ”I Don’t Need No Doctor” on tietysti vahvasti radiosoittoa saanut korvamato, mutta sekin on coveri. Albumin parhainta antia tarjoilee hyvin aliarvostettu ”I’m Alive” muttei se yksinään nosta albumin kokonaispisteitä kauhean korkealle. Levyn loppupuolelta löytyy versiointi Uriah Heepin hitistä ”Easy Living”, mikä on sinällään ihan onnistunut rykäisy, mutta osoittaa, ettei yhtyeen oma materiaali kauheasti erotu edukseen. ”Inside the Electric Circus” on kyllä kokonaisuudessaan kasarirokkia rehdimmillään, Blackie Lawlessin tiikeritrikoita myöten. Sääli ettei sisältö ole niin mieleenpainuvaa kuin toivoisi.

11. Golgotha

W.A.S.P.:in uusin studioalbumi “Golgotha” julkaistiin vuonna 2015. Tässä vaiheessa edellisestä julkaisusta, ”Babylonista”, oli kulunut jo kuusi vuotta. Pidempi tauko julkaisujen välillä teki kyllä yhtyeelle hyvää. Bändi on kuitenkin lähes koko uransa kamppaillut sen asian kanssa, että ne tunnetuimmat ja ehkäpä parhaimmat biisit tehtiin heti ensimmäisinä, ja samaa tasoa tuskin tullaan koskaan saavuttamaankaan. Kolmessakymmenessä vuodessa ehtii kuitenkin tapahtua paljon ja onhan pääasiallinen säveltäjä Blackie Lawless tällä levyllä jo 59-vuotias.

Vakuuttava, singlenäkin julkaistu ”Scream” avaa albumin. Soundillisesti ollaan edeltävien julkaisujen ”Babylon” ja ”Dominator” linjalla, mutta biisinkirjoitus toistaa itseään jälleen turhankin paljon. Levyn hieman ”Chainsaw Charlieta” muistuttava ”Slaves of the New World Order” tarjoilee levyn vahvinta antia nimikkobiisi ”Golgothan” ohella. Blackie tuo vakaumuksensa myötä kappeleihinsa lisää uskonnollisia ja poliittisia näkökulmia, joihin on ehditty vuosien aikana vahvasti jo tottua. Kappaleiden aiheet eivät alkupään tuotantoa muistuta enää edes etäisesti. Tämä on kuitenkin melko arvokas suuntaus näin pitkän linjan yhtyeelle – kuusikymppinen maestro julistamassa fetisseistään sirkkelit munissaan aiheuttaisi enää osaltaan vain myötähäpeää.

10. Dying for the World

“Dying for the Worldin” ja sitä edeltävän “Unholy Terrorin” välissä ehti kulua vain reilu vuosi, mitä ei ole koskaan muulloin tapahtunut W.A.S.P.:in uran aikana. Blackie Lawless haluaa yleensä perfektionistina hioa albumeitaan mahdollisimman pitkään ennen julkaisua. Kuitenkin syyskuun 11. päivän iskut Amerikassa vuonna 2001 tarjosivat Blackielle niin kovan insipiraation lähteen, että albumi valmistui ja julkaistiin jo kesällä 2002. Blackie on kommentoinutkin, että albumi on kunnianosoitus iskuissa kuolleiden muistolle, eritoten kappale ”Hallowed Ground”, josta tehtiin lisäksi myös akustinen versio.

”Dying for the World” on albumi, joka onnistuu paikoitellen herättämään poikkeuksellisen vahvoja tunteita, mitkä antavat kyllä anteeksi albumin heikommalle annille. Aiemmin mainitun lisäksi levyn ehdotonta kärkikastia ovat hitaampi ”Trail of Tears” sekä menevämmät rykäisyt ”Revengeance” ja ”Stone Cold Killers”. Näiden ohella albumi kärsii melkoisesta epätasapainoisuudesta ja jopa kliseemäisestä ideaköyhyydestä. Huono albumi tämä ei ole, mutta näin lyhyen julkaisuvälin pohjalta ja lopputulosta tarkastellessa mieleen tulee, että pöytälaatikosta on kaivettu hyvän inspiraation lisäksi kaikki jämäbiisit esiin, jotta levylle on saatu tarpeeksi pituutta.

9. Still Not Black Enough

Vuonna 1995 näki päivänvalon W.A.S.P.:in kuudes studioalbumi ”Still Not Black Enough”. Levy oli edeltäjänsä “The Crimson Idolin” tavoin kaikin puolin Blackie Lawlessin sooloalbumi, lähes samoilla sessiomuusikoillakin. Kuitenkin levy-yhtiön painostuksesta se julkaistiin W.A.S.P.:in nimellä. ”Still Not Black Enough” omaa paljon samoja elementtejä kuin edeltäjänsä. Konseptuaalisesta rockoopperasta poiketen kyseessä on ennemmin kokonaisuus, joka käsittelee Blackien elämän henkilökohtaisia aiheita.

Blackie on myöhemmin todennut, että albumia tehdessään hänen ei tarvinnut verhoutua fiktiivisen ”Jonathanin” taakse (hänestä lisää myöhemmin) purkaakseen tuskaa sisältään. Blackie on kyllä kerronnallisesti sekä musiikillesti löytänyt julkaisulleen selkeän punaisen langan.

Selkeä kompastuskivikin kyllä löytyy; levyn puolivälissä esiintyvät balladit ovat lähinnä huonoja versiointeja ”The Crimson Idolin” radiohitistä ”Hold on to My Heart”, jotka lähinnä olisi toivonut jätettävän kokonaisuuden ulkopuolelle. Parhainta antia puolestaan tarjoavat nimikkobiisi ”Still Not Black Enough”, mainio Darby Slick -coveri ”Somebody to Love” sekä loppupään nostatus “I Can’t”.

8. Dominator

Vuonna 2007 julkaistu jo järjestyksessä 13. studioalbumi “Dominator” otti äänimaailmallisesti askeleen siihen suuntaan, miltä W.A.S.P. pääpiirteittään kuulostaa nykypäivänä. Levy on kahdeksalla kappaleellaan melko tiivis paketti, niin kuin varteenotettavan rockjulkaisun kuuluukin olla. Silti mukaan on ahdettu muutama fillerikin ja loppupeleissä kokonaisuus olisi saattanut toimia paremmin jopa EP:nä. Näkisin silti, että albumi avasi tietä tulevaan ja yhä enemmän pois itsensä plagioimisen silmukasta.

Vakuuttavasti levyn avaava ”Mercy” pitää sisällään albumin punaisen langan, eli Yhdysvaltojen valtasuhteet ulkomaanpolitiikassa, jotka on kuvattu metaforisesti miehen ja naisen väkivaltaisen parisuhteen kautta. Siinäpä ammennettavaa. Levyn kaahailubiisit ovat hyvin hiottuja sekä tarttuvia. Levyssä on tuore ja raikas fiilis muutamaan aikaisempaan verrattuna, joissa samaa tavaraa toistettiin välillä liiaksikin. Silti levyn huippuhetket löytyvät melkeinpä rauhallisemmista kappaleista ”Take Me Up” sekä ”Heaven’s Hung in Black”.

7. The Neon God part 1 – The Rise

Vuonna 2004 julkaistiin kahden albumin kokonaisuus ”The Neon God”, josta ensimmäinen osa ”The Rise” julkaistiin huhtikuussa ja jälkimmäinen ”The Demise” syyskuussa. Yleisön keskuudessa isolta osalta kritiikkiä saaneet edeltävät julkaisut saattoivat olla osasyynä siihen, että W.A.S.P.:in uusi julkaisu tulisi jälleen olemaan konseptilevy. Blackie Lawless kirjoittikin viitekehykseksi tarinan, joka oli aiemmin luettavissa yhtyeen kotisivuilta, mutta on sittemmin poistettu.

Lyhyesti albumi kertoo fiktiivisestä Jesse Slanesta, traumaattisen menneisyyden runtelemasta pojasta, joka huomaa pystyvänsä lukemaan ajatuksia ja manipuloimaan ihmisiä. ”The Neon God” on Jessen matka tuntemattomasta hylkiöstä suuruuteen ja huipulta putoamiseen. Alun perin tarkoitus oli julkaista vain yksi levy, mutta materiaalin paljouden vuoksi levyjä tuli kaksi. Ensimmäinen albumi ”The Rise” kertoo nimensä mukaisesti Jessen matkasta huipulle. Albumin tarinan ja lyyrisen sisällön tueksi suosittelen kyllä kyseisen tarinan lukemista, koska se todellakin puhaltaa näihin biiseihin elämää. Musiikillisesti levy on riffeineen ja tarttuvine kertosäkeineen hyvinkin tarttuvaa, joskin ei sitä parhainta W.A.S.P.:ia kuitenkaan. Levyn ehdoton tähti on sen päätösraita ”Raging Storm”, jota kuunnellessa ei voi kuin ihailla Blackien äänialaa.

6. The Neon God part 2 – The Demise

”The Neon God” -kokonaisuuden toinen osa “The Demise” kertoo nimensä mukaisesti fiktiivisen Jesse Slanen tarinan lopun. Äänimaailma on sama kuin ”The Rise” -albumilla, sillä olivathan ne tarkoitus alun perin julkaista yhtenä kokonaisuutena. Biisien puolesta albumi muistuttaa mielestäni hyvin paljon vuonna 1995 julkaistua ”Still Not Black Enoughia”. Hyvänä esimerkkinä tästä on kappale ”Clockwork Mary”, jonka loppuosa on täysin identtinen tuon vuonna 1995 julkaistun albumin kappaleen ”I Can’t” kanssa. Kokonaisuudessaan ”The Demise” vie tarinan tyylikkäästi maaliin. Kunnianhimoisesta ja lopulta melko onnistuneesta eepoksesta huolimatta tähän järkäleeseen on melkoinen työ ja tuska päästä sisälle. Edellä mainittujen kappaleiden lisäksi levyn huippuhetkiä tarjoavat avausraita ”Never Say Die” sekä loppupäästä löytyvä ”Destinies to Come”.

5. The Last Command

Sinällään ei pitäisi tulla yllätyksenä, että Top 5:seen kuuluu vuonna 1985 pahamaineisen debyyttilevyn jälkihöyryissä julkaistu ”Last Command”. Tämä julkaisu saatteli yhtyettä yhä tiiviimmäksi osaksi aikansa glam rock -skeneä, eikä varmasti keneltäkään vähääkään asiaan perehtyneeltä ole sellaiset hitit kuin ”Wild Child” ja ”Blind in Texas” jääneet huomaamatta. Debyyttialbumin kaltaista hittirykelmää ei albumilta varsinaisesti löydy, mutta kokonaisuutena se on todella miellyttävää kuunneltavaa ilman sen suurempia sudenkuoppia.

4. Babylon

W.A.S.P.:in 14. studioalbumi ”Babylon” näki päivänvalon loppuvuodesta 2009. Albumi on ehdottomasti yhtyeen uran ”ehtoopuolen” huippuhetkiä. Moni asia on kuin edeltäjällään ”Dominatorilla”, mutta kaikki on tehty paremmin. Jo kansikuvasta voi päätellä kontekstin liehuvan apokalyptisissa tunnelmissa, mutta Raamattua ei ole tässä yhteydessä siteerattu kyllästymiseen asti. Biisit toimivat järjestyksessä hyvin viitekehyksen sisällä, mutta loistavasti myös irrallisina teoksina. Coverit Deep Purplen ”Burnista” sekä Chuck Berryn ”Promised Landista” on saatu epäilyttävän hyvin soppaan sekaan.

Erityisesti albumissa miellyttää se seikka, miten se ei millään lailla yritä olla toisten julkaisujen kaltainen vaan on rehellisesti omankuuloisensa. Heikompia hetkiä ei täältä löydy, menojalka vipattaa vauhdilla avausraita ”Crazystä” ylpeästi loppuraitaan ”Godless Run”.

3. W.A.S.P.

Vuonna 1984 julkaistu ikoninen rockalbumi harvemmin kaipaa enempiä esittelyjä. Monelle raskaamman musiikin kuuntelijalle tai vaikuttajalle ensikosketus aihepiiriin on saattanut hyvinkin olla levyn avausbiisi, klassikkoasemasta nauttiva ikivihreä ”I Wanna be Somebody”.

Blackie Lawlessin poikkeuksellinen ääni ja Chris Holmesin aikaansa edellä oleva raskas, riffittelevä kitaratyöskentely yhdistettynä veriseen lavaesiintymiseen nostivat yhtyeen kerralla huipulle (sekä Parents Music Resource Centerin listalle). Albumi suoltaa hittejä toisensa perään, sisältäähän se mm. kappaleet ”L.O.V.E. Machine”, ”Sleeping in the Fire”, ”Hellion”, ”On Your Knees” sekä ”Tormentor”.

Tälläisen suorituksen jälkeen yhtye on useasti yrittänyt, usein myös vaihtelevalla menestyksellä, toistaa debyyttinsä hittireseptiä. Parhaimmat äänitteet olivat kuitenkin vielä edessä.

2. The Headless Children

Omiin kaikkien aikojen suosikkialbumeihini kuuluu ehdottomasti vuonna 1989 julkaistu ”The Headless Children”. Yhtye on hurjassa iskussa ja sävellyskynä terässä. Glam-vaihde on jätetty taakse ja käsissä on yhtyeen ensimmäinen varsinainen ”heavy metal -albumi”. Kaksi ensimmäistä albumia sisälsivät toki melkoisen kasan ikonisia rock-klassikoita, joita ei tämä levy yritäkään tuoda esille. Yhtye on edeltävään ”Inside the Electric Circusiin” verrattuna ottanut täysin uuden suunnan.

Kitarasoundit ovat vahvoja ja albumi pitää synkässä otteessaan koko kestonsa ajan. Avausraita ”Lost Child”, nimikkokappale ”The Headless Children” sekä kitaristi Chris Holmesille omistettu ”Mean Man” edustavat albumin huippuhetkiä. The Whon ”The Real Me” on W.A.S.P.:in versioimana niin loistava, että sitä kuullaan edelleen lähes jokaisella yhtyeen soittamalla keikalla. Jokaiselta levyltä tuntuu löytyvän myös se balladi, ja ”Forever Free” lunastaa paikkansa niin levyllä kuin koko tuotannossakin.

Sanoitukset ja konsepti ovat edellisistä levyistä poiketen poliittisia ja yhteiskuntaa arvostelevia, ja teema on tämän jälkeen toistunut useilla W.A.S.P.:in julkaisuilla enenevissä määrin. Kansitaiteesta voi bongata Ku Klux Klanin edustajien lisäksi useammankin historian hirmuhallitsijan, ja tematiikkaa kuvaa oikeastaan parhaiten ote nimikkokappaleesta: ”The children that you’ve made have lost their minds”.

1. The Crimson Idol

W.A.S.P.:in 40-vuotisen uran kiistatta korkein hetki oli vuonna 1992, kun ehkäpä metallimusiikin tiukin konseptialbumi, rockooppera ”The Crimson Idol”, näki päivänvalon. Bändi alkoi jo edeltävän levyn aikoihin olla enemmän ja enemmän nokkamies Blackie Lawlessin sooloprojekti, ja bändi hajosikin hetkeksi aikaa ”The Headless Childrenin” jälkimainingeissa. Blackie oli jo pitkään työstänyt omaa rockoopperaansa ja oli rakentanut itselleen oman studion tulevia äänityksiään varten. Albumille hän sävelsi kappaleet ja soitti siihen rytmikitarat, basson, koskettimet ja luonnollisesti lauloi. Rumputyöskentelystä vastasivat Frankie Banali sekä Stet Howland. Soolot levylle soitti lukuisten artistien luottomies Bob Kulick, lukuunottamatta kappaletta ”Arena of Pleasure”, jossa kitaraa rankaisi muuan Whitesnakestakin tunnettu Doug Aldrich.

Albumi kertoo fiktiivisen Jonathan Aron Steelin traagisen tarinan. Aloitusraita ”Titanic Overture” luo albumiin väkevän tunnelman, joka säilyy koko sen loistossaan päätöskappaleeseen ”The Great Misconceptions of Me” asti. Bändi on kiertänyt albumin tiimoilta useammankin juhlakiertueen sekä äänittänyt albumin uudestaan nykyisellä kokoonpanolla vuonna 2018 nimellä ”Re-Idolized”.

Todella harva albumi on minulle sellainen, josta en löydä mitään vikaa. Joitakin häiritsevät, kerronnalliset osuudet kappaleiden välissä luovat itselleni vain lisää tunnelmaa ja kuljettavat tarinaa luontevasti eteenpäin. Toki Blackie on itsekin myöntänyt käyttäneensä albumilla kuvioita, joita sävelsi aikanaan toiselle yhtyeelleen Sisterille. Mutta itsensä plagiointi ei tässä kontekstissa paina mitään. Omia suosikkejani levyltä ovat edellämainittujen lisäksi yleisönhuudatushitti ”Chainsaw Charlie (Murders in the New Morgue)” sekä nimikkokappale ”The Idol”.

Erityismaininnat:

”Double Live Assassins” (1998)

K.F.D.-maailmankiertueelta äänitetty livekokonaisuus. Ehdottomasti tarkastamisen arvoinen ja aikaa kestänyt äänite faneille sekä yleisesti livejulkaisujen ystäville.

”Re-Idolized” (2018)

Vuonna 2018 nykyisen kokoonpanon uudelleenäänitys aikansa klassikkolevystä herätti ehkä ensimmäisenä mieleen kysymyksen: ”Miksi?” Olivatpa syyt mitkä tahansa, hieman ylituotettu kokonaisuus tuleekin käsitellä vain lisäarvona alkuperäiselle mestariteokselle. Uudet kappaleet kuten ”The Peace” tuovat miellyttävää lisäarvoa kokonaisuudelle.

”Animal (Fuck Like a Beast)” -single

”Animal (Fuck Like a Beast)” -kappaleen oli alun perin tarkoitus tulla julkaistuksi debyyttialbumin avausraitana, mutta se jätettiin kuitenkin siltä pois ja julkaistiin singlenä. Pitkään livesettien vetonaulana ollut kappale jäi vähitellen (varmasti osittain Blackien uskonnollisten vakaumusten takia) pois settilistasta, ja loppupeleissä ikääntyvän bändin itsekunnioituksen nimissä parempi niin.