Turbodiskopopmetallin uusi suunta – arviossa Amaranthen The Catalyst
Länsinaapuristamme Ruotsista ponnistava Amaranthe on valloittanut lavoja tarttuvalla diskovaikutteisella popmetallillaan jo yli kymmenen vuotta. Järjestyksessään seitsemäs albumi ”The Catalyst” esittelee entistä monipuolisemman Amaranthen. Mukana on tuttuja elementtejä tonttisa suvereenisti hallitsevan laulajatrion, säksättävien syntikoiden, tarttuvien popkertosäkeiden ja tarttuvien riffien muodossa. Yhtyeestä poistuneen örinälaulaja Henrik Englund Wilhelmssonin tilalle tullut Mikael Sehlin istahtaa porukkaan sujuvasti. Hevikitaran ja turbodiskon yhdistelmään on tuotu uusia pieniä nyansseja pitkin uraa, mutta nyt musiikillisia raja-aitoja on kaadettu tosissaan.
Albumi näyttäytyy tietyllä tavalla kaksijakoisena. Voisi ajatella, että kyseessä on perusvarma rutiinisuoritus, jonka bändi toimittaa milloin vaan. Albumista paistaa jonkinlainen näyttämisen halu, vaikka yhtye voisi kaikessa rauhassa luottaa tekemiseensä. Amaranthen albumit ovat tähän asti noudattaneet edellä mainituista nyansseista huolimatta pitkälti samanlaista tyylillistä kaavaa. Vaikuttaakin siltä, että ”The Catalystia” tehdessä on ollut alitajuinen pakko lähteä laajentamaan repertuaaria. Sen myötä albumi on tyylillisesti monipuolisempi ja rikkaampi kuin edeltäjänsä, mutta samalla tietty rentous on vähentynyt.
Riffikynässä ja melodiantajussa riittää edelleen virtaa ja tarttuvia koukkuja on ripoteltu ympäri albumia. Kokonaisuus ole missään nimessä huono, mutta tuoreiden vaikutteiden mukaan ottaminen ja sulauttaminen vanhoihin juttuihin ei ihan vielä onnistu viimeisen päälle. On ehdottomasti nostettava hattua yhtyeen rohkeudelle ja kunnianhimolle lähteä kokeilemaan uusia juttuja, eikä vain tyytyä vanhaan hittikaavaan nojaamiseen.
Mainos päättyy
”The Catalyst” on hyvässä mielessä jonkinlainen välityö. Se tuo paljon uutta näkökulmaa Amaranthen musiikkiin, mutta jättää vielä odottamaan uudentyylisen Amaranthen täysosumaa. Sellainen on epäilemättä vielä tulossa.