”Turborider” vie Reckless Loven synthwaven kasarinostalgiaa huokuvaan maailmaan

Kirjoittanut Markus Mickels - 25.2.2022

Aika tuntuu olevan otollinen Reckless Loven paluulle. Muutaman vuoden takainen sinkkubiisi ”Monster” on viime aikoina saanut uutta nostetta biisin valikoiduttua HBO Maxin ”Peacemaker”-hittisarjaan. Muutenkin viime vuosina kasvavassa määrin kasarinostalgiaan nojaava mediakenttä tuntuu juuri sopivalta paikalta Reckless Loven kaltaiselle kasaritukkahevin traditioihin perustuvalle orkesterille. Useamman vuoden levytystauon jälkeen bändi onkin nyt palannutkin, ja vielä hitusen uusitulla soundilla ja ilmeellä.

Yleistyneen kasarinostalgian myötä yksi viime vuosina selkeästi kasvanut musiikkiskene on synthwave. Itsekin olen erityisen tykästynyt tähän usein stereotyyppiseen kasariestetiikkaan pohjautuvaan pop-musiikiin. Nyt tämä innostus näyttää vallanneen myös Reckless Loven, jonka viides albumi ”Turborider” nojaa vahvasti synthwave-tyyliseen syntikkapoppiin ja videopeliestetiikkaan. Suunta on uusi bändille, muttei kuitenkaan liian uusi. Onhan bändi aina flirttaillut pop-musiikin suuntaan, joten miksei nyt tällä kertaa vielä selkeästi kasarivaikutteisemman popin suuntaan? ”Turboriderin” retrovideopelitunnelma on kuitenkin tarpeeksi lähellä bändin aikaisempien levyjen teemoja näyttääkseen loogiselta seuraavalta askeleelta tässä samassa jatkumossa. Eipä kuilu Def Leppardin tai Van Halenin kaltaisen pop-hevin ja kasarisyntikkapopin välillä niin suuri kuitenkaan ole.

Mihin bändin uusi suunta selkeästi kuitenkin heti vaikuttaa ovat soundit ja sovitukset. Otetaan esimerkiksi vaikkapa sinkkubiisi ”Eyes of a Maniac”. Biisissä on kaikki toimivan Reckless Love -biisin ainekset tarttuvista säkeistä ja kertsistä huumaavan melodiseen kitarasooloon. Silti se ei tunnu oikein lähtevän lentoon sillä tavalla kuin odottaisi tai toivoisi. Syntikkapoppia jäljittelevät soundit ja sovitus, joissa koskettimet ja elektroniselta kuulostavat rummut korostuvat, tuntuvat Reckless Loven kaltaiseen lennokkaaseen musiikkiin asteen verran jäykiltä. Sitä huomaa kaipaavansa suurempaa ja eläväisempää soundia – enemmän kitararaitoja, enemmän taustalauluja, enemmän kaikkea. Itse asiassa mitä enemmän biisiä kuuntelen, sitä enemmän huomaan kiinnittäväni huomiota nimenomaan lauluun. Olli Hermanin laulusuorituksessa itsessään ei ole mitään vikaa, mutta tämän ääni on miksattu kuin se leijuisi irrallisena soitinten päällä. Kunnon unenomaista ja avaruusmaista synthwave-tunnelmaa hakiessa toivoisi laulusoundin olevan enemmän yhtä musiikin kanssa tunnelmanluojana. Sama ongelma vaivaa myös sinkkubiisiä ”Outrun”, joka tarttuvuudestaan huolimatta lähtisi vielä paremmin lentoon, jos laulusoundi olisi suurempi ja taustalauluja olisi kerroksittain enemmän.

Paremmin levyn soundimaailma istuu biisiin ”Kids of the Arcade”, jonka jokainen osa-alue sävellyksestä toteutukseen on niin kasaria kuin olla ja voi. Biisi on kliseinen ja ennalta-arvattava, mutta jokainen osa-alue toimii, ja kokonaisuus tuo väkisinkin hymyn huulille. Kitarasoundi on mukavan rouhea, retropoppisyntikat tuovat mieleen videopelimaailmat… Kyllä, tästä minä tykkään. Levyn parhaaksi biisiksi nimeäisinkin joko tämän tai sitten rennon pop rock -biisin ”For the Love of Good Times”, jonka tahtiin fiilistelee mukavasti, ja joka vain paranee joka kuuntelukerralla. Levyn heikompiin hetkiin lukeutuu taas ”Like a Cobra”, jossa on hyvät säkeet, mutta todella lattea kertsi.

Pelkkää poppia ”Turborider” ei kuitenkaan ole, vaan kyllä Reckless Love yhä muistaa hevimpiäkin hetkiä levylle mahduttaa. Levyn avaava ja sen parhaisiin hetkiin kuuluva nimikkobiisi esimerkiksi kuulostaa hiukkasen kuin modernilta versiolta ”Turbo”-levyn aikaisesta Judas Priestista. Levyn raskaimmat ja rouheimmat kitarasoundit löytyvät taas päätösraidasta ”Prodigal Sons”. Mahtuupa levylle mukaan vielä yllättäen cover-versio Ozzy Osbournen ”Bark at the Moonista”. Reckless Loven käsittelyssä tähän klassiseen hevibiisiin lisätään kuitenkin elektronista jytkytystä, joka ei kylläkään paranna biisiä, vaikka levyn soundimaailmaan sopiikin. Olli Hermanilta Ozzyn tuotanto kuitenkin taittuu, minkä todisti jo The Local Bandin kanssa jokunen vuosi sitten coveroitu ”Waiting for Darkness”. Kitaristi Pepe taas todistaa ”Bark at the Moonilla” jälleen kerran kyvykkyytensä kitaristina jäljentämällä Jake E. Leen riffit ja soolot enemmän kuin uskollisesti.

Parasta Reckless Lovea ”Turborider” ei ole, mutta minun levyhyllyyni se silti ainakin löytää tiensä. Kaikki oleelliset rakennuspalat, joista bändin edeltävätkin albumit ovat rakentuneet, ovat sillä yhä olemassa. Löytyy riffivetoista kasariheviä, pop-musiikin kanssa flirttailevaa tukkaheviä, ja sitten parin biisin verran ihan puhdasta poppiakin. Selkeimmin heviraamit hylkäävä biisi levyllä on varmaankin tarttuvan kertsin omaava ”’89 Sparkle”, jossa bassojytkeen vetämä groove on pääosassa. Nimestään huolimatta biisi ei kuitenkaan muistuta niinkään kasarimusiikkia, vaan enemmänkin se on vain yhden tai kahden askeleen päässä ysäripoikabändeistä. Vaan eipä siinä mitään. Kukapa ei nyt Bäkkäreistä diggaisi vaikka kuinka hevari olisikin?

Kappalelista:

  1. Turborider
  2. Eyes of a Maniac
  3. Outrun
  4. Kids of the Arcade
  5. Bark at the Moon
  6. Prelude (Flight of the Cobra)
  7. Like a Cobra
  8. For the Love of Good Times
  9. ’89 Sparkle
  10. Future Lover Boy
  11. Prodigal Sons