Turku uhrattiin Saatanalle jo viidettä kertaa

Helmikuun ensimmäisenä viikonloppuna kaikki tiet veivät jälleen Turkuun – tai ainakin niiden, jotka halusivat nauttia aimo annoksen hyvää black metalia. Turku Saatanalle -tapahtuma joutui kohtaamaan harmillisia peruutuksia h-hetken kynnyksellä, mutta korvaavat esiintyjät saatiin pikavauhdilla paikalle, mistä hatunnosto niin järjestäjille kuin peruutuksia paikanneille bändeillekin. Niinpä perjantaina 3. helmikuuta suuntasin itsekin katseen kohti entistä pääkaupunkiamme.

Ensimmäisenä Saatanan iltana tein sisääntulon Gongin yläkertaan sopivasti todistamaan festarin avausakti Azaghalin esiintymistä. Ja hyvinhän tuo ilta ja koko tapahtuma hyvinkääläisten voimin saatiinkin käyntiin alkukeikan pienoisen haparoinnin jälkeen. Erityisellä ilolla tuli todettua, että jo puoli yhdeksän aikaan paikalla oli hyvin porukkaa. Ehkäpä ennakkoon kohdatut vastoinkäymiset saivat ihmiset liikkeelle. Tyytyväisenä nyökkäillen seurasin myös Azaghalin esiintymistä; tämä ajoittain hiukan epätasaisia keikkoja ilmoille suoltava bändi osoitti Turussa kuuluvansa Suomen black metalin parempaan puoliskoon. Bändillä on pitkä historia, joka näkyy varmuudessa, jolla se keikkansa heitti Turussakin. Täytyy myös antaa pisteet lavan koristeluille, varsinkin se rummuissa killuva pentagrammi oli jotenkin hellyttävä! Joka tapauksessa viides Turku Saatanalle saatiin avattua hienosti.

Seuraavana Gongin lavalle kiipesi ”Tulen Jumalat” -levynsä julkaisua juhlistava IC Rex. Vaikka levy on ollut ennakkokuuntelussakin, oli se minulta ehtinyt mennä pahasti ohitse. Keikka polkaistiin käyntiin turvallisesti vanhemmalla materiaalilla, kun yleisö houkuteltiin mukaan ”Valonkantajan Ylösnousemus” -viisulla. Selvästikin tämä oli onnistunut veto, sen verran innostuneelta yleisö vaikutti. Kokonaisuutena IC Rexin keikka ei itseäni Turussa suuresti vakuuttanut. Sitä oli ihan mukava seurata, mutta muuten siihen sopiva ilmaisu oli ’hämmentävä’. Tuli esimerkiksi ihmeteltyä taustalla heijastettuja biisien sanoituksia: olikos tässä jokin black metal -karaoke, vai mikä näiden merkitys oli? Myös vokalistin lavapreesens oli vähintäänkin mielenkiintoinen, enkä oikein osaa sanoa, oliko se tällä kertaa hyvä vai huono asia. Niinpä keikan loppupuolella siirryimme seurueinemme hetkeksi alakertaan istuskelemaan ja vaihtamaan kuulumisia.

Siinä rupatellessa aika kului niin ketterästi, että seuraavana soittanut ranskalainen Nécropolekin meni lähes kokonaan ohitse. Oma asennevammani ranskalaisia kohtaan on tähän osasyy: en vain pysty antamaan tämän maan bändeille oikein kunnolla mahdollisuutta. Keikkaa tarkemmin seuranneet kehuivat kuitenkin bändiä sen verran paljon, että jälkikäteen oma jääräpäisyyteni hiukan harmitti. Valokuvaajammekin mielestä ranskalaisten musisointi oli ”hämmästyttävän rehellisen kuuloista”.  Ehkä vielä jonain päivänä pystyn nurisematta seuraamaan jonkin ranskalaisbändin kokonaisuudessaan. Ehkä. Mutta se päivä ei osunut helmikuun alkuun Turkuun.

Yksi peruuntumisia paikkaamaan saatu bändi oli saksalais-suomalainen Morrigan, joka ei etukäteen ollut kovinkaan tuttu. Duo loihti aika ajoin makoisaa äänimaailmaa Gongin saliin, mutta perjantaista keikkaa vaivasi kyllä hienoinen epätasaisuus. Välillä bändi meni kevyempään suuntaan, eivätkä sounditkaan tuntuneet oikein sopivan tilanteeseen, mutta sitten taas lähti käyntiin paremmin. Kun bändissä on vain kaksi soittajaa, on keikkahaaste moninkertainen verrattuna jäsenmäärältään isompiin bändeihin, joten tähän nähden Morrigan kyllä hoiti tonttinsa suhteellisen hyvin. Jonkinlaisia viikinkifiboja tästä keikasta sai ainakin välillä itselleen, joten ei kai bändi silloin täysin huono voi olla!

Perjantai-illan päättäjänä oli itseoikeutetusti viime kesänä uudelleenaktivoitunut Ajattara. Keikan ensisoinnuista asti oli selvää, mitä bändiä porukka pääasiassa oli tullut ensimmäisenä festari-iltana katsomaan, sillä varmasti jokainen paikallaolija keskittyi puolen yön jälkeen vain ja ainoastaan tähän bändiin. Jos viime kesänä vielä hiukan haettiin vanhaa keikkakokemusta, nyt jysäytettiin täysillä päin näköä. Ajattara suolsi Turun yöhön niin miellyttävän raskaita ja pirullisia sävelmiä, että kaikki muu tuntui katoavan ympäriltä. ”Verivala”, ”Saatana Palvoo Meitä”, ”Naaras” – nämähän ovat klassikoita! Jotenkin tuntuu, että löysin Ajattaran uudelleen ja uudella innolla Turun yössä. Tällaiseen julistukseen olikin hyvä päättää Turku Saatanalle -festarin ensimmäinen ilta.

Lauantai

Lauantaina Gongissa oli tarjolla muutama pirun kova kotimainen ja hyvänä lisänä kolme ulkomaista bändiä. Valitettavasti en ehtinyt lauantaina paikalle vasta kuin ensimmäisenä soittaneen Malumin loppusoinnun jo kaikuessa. Itselleni toisen festaripäivän avaajaksi valikoitui siis islantilainen Naðra, ja hienon avauksen bändi loihtikin ilmoille. Islannista tuntuu koko ajan tippuvan toinen toistaan kovempia black metal -akteja; Naðra on jo toiminut useampia vuosia, mutta vain yksi täyspitkä levytys siltä on saatu kuunteluun. Tämä ei Turussa haitannut bändiä tai yleisöä, sen verran hyvät meiningit saatiin aikaiseksi. Selvästi Naðrasta kuuli hengenheimolaisuuden oman maan muihin bändeihin, mikä ei missään tapauksessa ole huono asia. Veriset pojat veivasivat keikkansa tiukalla asenteella alusta loppuun, ja ainakin minä tykkäsin kuulemastani kovasti. Täytynee ottaa bändi taas uudelleen kovempaan kuunteluun.

Lähes kalkkiviivoilla Turku Saatanalle koki viimeisen peruutuksen, kun Korgonthurus joutui väistymään tapahtumasta sivuun. Paikkaaja löytyi kuitenkin ihan kotikulmista, kun Archgoat sattui olemaan kaupungissa. Tämä ei ainakaan minua haitannut lainkaan, puhutaanhan tässä yhdestä Suomen kovimmista black metal -bändeistä. Eikä se pettänyt tälläkään kertaa vaan tarjoili yleisölle raakaa julistustaan, josta eri mieltä ei uskaltaisi olla varmaan kukaan – tai edes haluaisi. Vaikka lauantai-illassa Archgoat kohtasi teknisiä ongelmia ja osa keikasta heitettiin ilman bassoa, ei tämä haitannut ollenkaan. Mikään muu bändi ei olisi ollut sopivampi kuin Archgoat Turku Saatanalle -tapahtumaan! Se antoi lopullisen pimeyden laskeutua Gongin saliin niin, että jokainen sydän jyskytti vain ja ainoastaan tämän bändin tahtiin.

True Black Dawn jatkoi pimeyden herran kutsumista paikalle omilla rituaaleillaan. Tälläkään keikalla ei turhia kuvia kumarreltu, vaan kylmyys tuntui luissa ja ytimissä asti. Vaikka edellinen bändi oli jyräyttänyt seinät tärisemään, teki sen myös tämä yhtye omalta osaltaan. Keulakuva Wrath vei jälleen omalla esiintymisellään saatanallisen yleisön maailmaan, jonne se varmasti tahtoikin kadota. Tältä kuulostaa ja näyttää saatanallinen black metal parhaimmillaan! Tältä sen pitääkin kuulostaa. Keikan aikana tuntui jälleen siltä, että musiikki sukeltaa syvyyksiin, joista ei ole paluuta, joissa uppoat kadotukseen – ja haluatkin niin tapahtuvan.

Misþyrming – nuo koulupojilta näyttävät islantilaiset riekkuivat lavalla kovinkin aktiivisina ja saivat Gongiin vauhtia. Kahden kovan suomalaisen päälle tämä oli hiukan toisenlainen kokemus, muttei missään tapauksessa huono. Keikan alussa bändin esiintymisestä paistoi pieni epävarmuus, mutta loppua kohden ote selvästi tiukkeni niin, että mono lähti jo tamppaamaan lattiaan musiikin tahdissa. Näillä hepuilla riitti ainakin Turussa niin paljon energiaa, että se säteili yleisöön asti. Misþyrming oli Naðran kanssa osoitus siitä, että Islannista tulee todella tiukkaa black metalia. Tämän jälkeen Profanatica epäkiitollisessa paikassa, koska ennen sitä oli kuultu neljä hemmetin kovaa keikkaa. Ehkäpä tässä on suurin syy siihen, että siirryin muutaman biisin jälkeen toisaalle ja tämän vuoden festarin päättäjä jäi vain sivuhuomautukseksi muistivihkooni. Onneksi Profanaticaa jaksoi vielä moni muu seurata ja tuntui myös pitävän näkemästään ja kuulemastaan.

Kaiken kaikkiaan viides Turku Saatanalle oli jälleen onnistunut tapahtuma. Järjestäjät pitivät sen hienosti kasassa kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Tiukkaa ja asiantuntevaa meininkiä! Tokihan olisin mielelläni nähnyt Batushkan ja muut peruuntuneet bändit Turussa, mutta eipä kokonaisuudesta paljon valitettavaa jäänyt. Toivotaan, että seuraavat Turku Saatanalle toteutuu ilman sen suurempia kommelluksia.

Teksti: Rudi Peltonen
Kuvat: Heidi Kirjavainen Photography