Tuska eilen ja tänään – Jone Nikulan ”Tuska 20 vuotta” -kirja raottaa festivaalin historiaa

Tuska-festivaali on merkittävä osa suomalaista festarikenttää. Tuska ei yllä kävijämäärässä Ruisrockin, Ilosaarirockin tai Provinssin tasolle, mutta kävijämäärät eivät annakaan kokonaiskuvaa festivaalin laadusta. Jone Nikulan ”Tuska 20 vuotta” avaa, kuinka ja keiden toimesta legendaarinen musiikkitapahtuma on saanut alkunsa. Kirjassa edetään systemaattisesti vuosi kerrallaan ja sukelletaan Tuska-organisaation kehitykseen ja kasvuun. Jokaisessa luvussa käsitellään yksi vuosi ja käydään läpi sen aikaiset polttavat pisteet Tuskan kannalta. Kuten kirjan nimessäkin komeilee, täyttää Tuska tänä vuonna kunnioitettavat 20 vuotta.

Kirjan alussa on pieni esiluku ja alkusanat, mutta niiden jälkeen siirrytään välittömästi Tuskan syntymiseen ja tapahtuman taustajoukkoihin. Joka luvussa on haastateltu useampaa henkilöä, jotka kuvailevat, kuinka he näkivät festivaalin kehityksen kyseisenä vuonna. Jokaisen luvun alkuun on sijoitettu tiedot siitä, kuinka mones Tuska-festivaali on kyseessä, milloin se järjestettiin ja missä. Näiden tietojen pohjalta lukijan on helpompi hahmottaa, missä päin Helsinkiä festivaali on sijainnut. Ensimmäinen Tuska oli Tavastia-klubilla ja kaksi seuraavaa VR:n makasiineillä. Kaisaniemen puistossa vietettiin seuraavat kymmenen vuotta, jonka jälkeen siirryttiin nykyiselle Suvilahden alueelle.

”Tuska 20 vuotta” pureutuu koko festivaalin kasvuun organisaation näkökulmasta. Tuska oli aluksi pieni, noin 1500 henkeä vetävä sisätapahtuma, joka kasvoi vuosi vuodelta isommaksi kysynnän mukana. Kasvaminen Helsingin keskustan alueella loi haasteita, mutta tarjosi myös etunsa. Kun kävijämäärät kasvoivat ja Tuska sai kerrytettyä kassaa, myös artistikattaus muuttui laajemmaksi ja kansainvälisemmäksi. Kirjaa lukiessa on mielenkiintoista huomata, kuinka lineaarisesti ja hallitusti Tuska on kasvanut vuosikymmenten aikana. Tuska kasvoi hevimusiikin mukana underground-tapahtumasta mainstream-festivaaliksi. Tällä en tokikaan tarkoita sitä, että Tuska olisi muuttunut vain mainstream-esiintyjiä suosivaksi. Tuska on kasvanut brändinä ja festarina niin isoksi, että se lukeutuu jo yhdeksi Suomen merkittävimmistä festivaaleista. Joillekin se myös on varmasti sitä aina ollut.

Vaikka kirjassa puhutaan paljon festivaaliin liittyvistä käytännön asioista, ei lukukokemus muutu missään vaiheessa pitkästyttäväksi. Osaltaan tätä varmasti edesauttaa useampi kertoja – vaikka haastateltavat toistavat välillä tahattomasti toistensa sanomisia, nostavat he myös esiin erilaisia näkökulmia siitä, mikä Tuskassa toimi minäkin vuonna ja mikä ei. Kirjaan on saatu myös ujutettua mielenkiintoisia tarinoita eri artisteista kuten Diosta ja Sisters Of Mercystä. Tämän kaltaisia kertomuksia olisi saanut olla enemmänkin. Tuska-kirjaan on ujutettu myös muutamien satunnaisten henkilöiden keikkakokemuksia, joita oli kerätty viime vuoden aikana netistä löytyvällä kyselyllä. Kaikkiaan kävijäkokemuksia on kirjassa vähän ja ne antavat vain pintaraapaisun ihmisvilinästä, jota Tuskassa on vuosittain ollut. Valokuvat sekä tietenkin Tuskan vuosittain vaihtuvat festariposterit kuvittavat teosta ja tuovat esiin kunkin vuoden ilmapiiriä.

”Tuska 20 vuotta” on värikäs kirja, joka antaa erinomaisen kuvan Tuskan elinkaaresta. Kirja ei kuitenkaan keskity pelkästään festarin kasvuun ja kehittymiseen, vaan kuvailee sitäkin, kuinka suhtautuminen festivaaleihin on muuttunut 20 vuoden aikana. Myös musiikkibisnes on muuttunut vuosikymmenten aikana, jota myös hiukan esitellään. Lisäksi kirjasta kumpuaa se tärkein pointti, eli mikä on aikoinaan synnyttänyt Tuskan ja mikä erottaa sen kilpailevista festivaaleista. Organisaatiossa on ollut ja on edelleen maanläheisiä ihmisiä, jotka haluavat levittää raskaan musiikin ilosanomaa mahdollisimman monille. Tuska haluaa myös tarjota vuodesta toiseen hienon festarikokemuksen niin uskollisille kannattajilleen kuin uusillekin vierailijoille. Tuskan tarina ei ole ollut helppo, sen huomaa luvuista, jotka käsittelevät 2010-luvun vuosia. Laman, hevin suosion laskun ja ehkä osittain myös Suvilahteen muuton myötä festari koki inflaation. Kävijämäärän lasku tuntui myös sen takia dramaattiselta, koska Tuskan kävijämäärän huippu osui viimeisen Kaisaniemen vuoden 2010 kohdalle. Vastoinkäymisten ei kuitenkaan annettu lannistaa, vaan festivaali on kasvattanut kävijämääräänsä tasaisesti lisää. Ei siis olisi ihme, jos 33 000 vierailijan rajapyykki menisi lähivuosina rikki.

Jone Nikula kynäilemä ”Tuska 20 vuotta” tarjoaa katsauksen niin Tuskan kuin hevimusiikkiskenen kehitykselle viimeisen 20 vuoden aikana. Haastateltavat tuovat esiin asioita festivaaliorganisaatiosta, joita tavallinen tallaaja tuskin tulee ajatelleeksi. Jos jotain parannettavaa kirjasta etsii, on se itse tekstin ulosannissa. Vaikka kirja koostuu haastateltujen puhekielisistä lausunnoista, olisi kirjoitusasua voinut korjata selkeämmäksi. Välillä teksti on turhankin uskollista puhekielelle ja sisältää turhia ilmauksia, jotka eivät anna mitään tekstille tai pahimmillaan ovat epäselkeitä soperruksia. Muutamista kohdista huomaa myös sen, että puhujan ajatus on juossut nopeammin kuin kirjoittajan kynä, minkä johdosta on hankala ymmärtää, mitä haastateltava on halunnut sanoa. Joissakin kohdissa haastateltujen ajatukset taas ovat jääneet kesken tai ne vaihtuvat kesken lauseen, mikä myös hankaloittaa lukemista. Epäselviä kohtia kirjassa on useita, mutta ne eivät latistaneet lukukokemusta, kun kirjakieleltä ei odottanut liikoja. Näiden seikkojen korjaaminen ei kuitenkaan olisi ollut työlästä, ja se olisi parantanut kirjaa kokonaisuudessaan. ”Tuska 20 vuotta” ei anna kuvaa siitä, millainen Tuska festarikokemuksena on, muttei sen tarvitsekaan. Pitäähän jotain jäädä koettavaksi. Ja lopuksi se tärkein huomio – paljon onnea Tuska!

7½/10

Kirjoittanut: Aleksi Parkkonen

Kommentoi julkaisua