Tuska Open Air 01.-03.07.2016, osa 1: hellettä, euroviisuheviä ja power metal -oopperaa

Kvelertak (1)Nykyään Suvilahdessa järjestettävä on jo perinne, se on tullut varmasti kaikille selväksi. Yhdeksättätoista kertaa juhlittu metallifestari on kulkenut tiensä Tavastialta VR-makasiinien kautta Kaisaniemeen ja sieltä Suvilahteen, missä tapahtuma järjestettiin nyt viidettä kertaa. Allekirjoittanut on lähes keski-ikäisenä ja koko ikänsä pääkaupunkiseudulla asuneena metallin suurkuluttajana kulkenut luonnollisesti koko matkan mukana ja tavoitteena on kulkea jatkossakin, aina niin kauan kuin sisään päästetään.

Behemoth (1)Tuskaa kritisoidaan harva se vuosi bändivalinnoista, ja myönnän sortuvani siihen itsekin. Milloin ei miellytä metallifestareille puoliväkisin työnnetyt metalcore-artistit, kuten Bring Me The Horizon muutama vuosi sitten. Toisinaan festareita ovat hämmentäneet täysin metalligenren ulkopuolelta tulevat yhtyeet, kuten vaikkapa Atomirotta viime vuonna, ja kritisointi on selviö. Tänä vuonna ei aivan yhtä selkeää rajojen rikkomista nähty, mutta lähtökohtaisestihan asia on niin, että kaikki bändit, jotka Tuskassa soittavat, ovat kuulematta paskaa. Bändijulkistusten jälkeen Facebook täyttyy postauksista, joiden mukaan Tuskaan ei tarvitse tänäkään vuonna mennä, koska bändit ovat paskoja ja festari muutenkin ihan perseestä. Loppupeleissä Tuska Open Air 2016 veti kuitenkin tänäkin vuonna väkeä 28 000 nenän verran ja oli esimerkiksi lauantain osalta loppuunmyyty. Paskoista bändeistä huolimatta siis. On se helppoa tuo festareiden järjestäminen. Buukkaat kolmeksi päiväksi paskoja bändejä soittamaan ja lopulta vedät paikalle liki 30 000 ihmistä.

Yleisöä (1)Ei se näin mene, eihän. Huolimatta siitä, että Tuska on metallifestari, on metalli niin laaja käsite, etteivät kaikki yhtyeet voi miellyttää kaikkia. Tuskan konsepti on oman näkökulmani mukaan ”jokaiselle vähän” eikä yhdelle makeaa mahan täydeltä. Olen ollut itse äänekkäästi mukana kritisoimassa core- ja rap-yhtyeiden esiintymisiä tapahtumassa. Metalliyhtyeiden kohdalla en aio tähän sortua vaan hyväksyn sen, että joku niitä omia inhokkejani tänäkin vuonna fanitti. Ja toki kuulun itsekin siihen joukkoon, jolle ”jotakin vähän” eli muutamia aivan kelpo yhtyeitä tarjottiin tänäkin vuonna. Joten tällä avauksella lähdetään ruotimaan kolmen päivän kattausta, tulevista soraäänistä huolimatta. (Riku M.)

Cattle Decapitation (1)Oma Tuskani starttasi matkalla teurastamoon. Ensivisiitillään Suomessa ollut tarjoili perjantain alkuun täyslaidallisen ihmisvihamielistä deathgrindiään. Vahva startti vesittyi hieman rumpalin teknisten ongelmien vuoksi, jotka piinasivat yhteissoittoa myöhemminkin. Tällöin biisit olivat kovinkin muhjuisia, ainakin eturiviin kuultuna. Nopeimmissa kohdissa rummut myös kiilasivat ja peittivät paikoin muun soiton allensa. Näistä suvannoista osattiin kuitenkin nousta ja varsinkin epäinhimillisen ”melodiset” osuudet saatiin pelittämään mallikkaasti. Levyjen viha- ja piinaavuustasoja ei saavutettu, mutta klubiolosuhteissa tilanne voisi olla toinen. Yleisö oli kuitenkin asenteella mukana, mikä olikin miellyttävä piirre, joka olisi läsnä lähes jokaisella viikonlopun keikalla. (Miika K.)

Frosttide (1)Jyväskylän folk metal -poppoo veti puolen tunnin setin Inferno stagella hieman kello kahden jälkeen. Frosttiden kokoiselle bändille olisi voinut odottaa myöhäisempää soittoaikaa, mutta paikalle oli kuitenkin kasaantunut sen verran hyvin porukkaa, ettei bändin tarvinnut soittaa tyhjälle kattilahallille. Kyseessä oli Frosttiden ensimmäinen keikka Tuskassa, ja kyllä huomasi, että bändi otti ilon irti tästä kunniasta. Loistava aloitus omalle Tuska-viikonlopulleni, tämän show’n voimalla jaksoin olla hyvällä tuulella loppupäivänkin. (Iina R.)

Delain (1)Heti perään oli vuorossa toinen ensikertalainen, Delain. Päätellen eturivin reaktioista yhtyeen ensimmäistä Suomen keikkaa olikin odotettu. Yhtye esiintyi pirteästi ja oli selvästikin otettu saamastaan huomiosta. Levyversioina paikoin jopa apatian puolelle eksyneet biisitkin toimivat paremmin livenä, ja laulaja Charlotte Wesselssin tulkinnat ja lataus olivat levyversioita sielukkaampia. Myös soitto tuntui kulkevan dynaamisemmin ja soittajien rentous tarttui. Ontuvia sävellyksiä ei toki korjannut edes sielukkuus. Varsinkin loppupuolen biisivalinnat ihmetyttivät. Keikan loppu koitti kovinkin antiklimaattisesti ja yllättäen. Satunnaiskuuntelijana jäin kaipaamaan niitä muutamaa tuntemaani hittiä, joista vain ”We Are The Others” kuultiin Tuskassa. (Miika K.)

Whorion (1)Cattle Decapitationin avattua festarit rujolla otteella siirryin kattilahalliin jatkamaan death metalin parissa festaroimista. Kotimaisen in debyyttialbumi on melko vakuuttavaa jälkeä, ja siihen tuli tutustuttua juurikin Tuskaan kiinnittämisen myötä vähän ennen festivaaleja. En tiedä, olinko minä vai yhtye liian väsynyt, mutta esiintyminen ei ollut aivan sillä tasolla, kuin levyn perusteella kuvittelin. Ei sinänsä huono meininki, mutta tuntuu, että tällä kertaa ei lähtenyt ihan täysillä. Tosin kattilahalli on paska paikka soittaa ja kellokin oli melko vähän. Whorionin musiikki ei tällä kertaa päässyt täysiin oikeuksiinsa, mutta odotan revanssia innolla. (Jyri K.)

Swallow The Sun (1)Seuraavana päälava Radio Rock stagelle astellut oli tullut Tuskaan tekemään todellisen spektaakkelin. Yhtyehän julkaisi viime vuoden puolella liki kolmetuntisen tripla-albumin ”Songs from the North I, II & III”, joka oli tarkoitus myös esittää tapahtumassa kokonaan yksi osa per päivä. Keskimmäinen, lauantaille sijoittunut akustinen konsertti oli rajoitettu sadalle ennakkoon arvotulle fanille, mutta perjantain sekä sunnuntain keikkaa pääsi ihmettelemään tavallinen maan matonenkin, johon arpaonni ei tällä kertaa osunut. Swallow The Sunia koetteli ennen tapahtumaa äärimmäisen valitettava henkilökohtainen tragedia sen kitaristi Juha Raivion menetettyä pitkäaikaisen elämänkumppaninsa Aleah Liane Stanbridgen (Trees Of Eternity), joka menehtyi syöpään vain muutama kuukausi sitten. Keikkojen vetäminen Tuskassa läpi oli varmasti koko yhtyeelle ja etenkin Raiviolle todella raskas kokemus, ja raskasta siitä on myös kirjoittaa. Yhtyeen tripla-albumin ensimmäisen albumin melankolinen ja melodinen doom metal toimi auringonpaisteesta ja helteestä huolimatta päälavan iltapäivässä yllättävän hyvin. Siitä huolimatta keikkaa oli hiukan vaivaannuttavaa katsoa. En tiedä, ehkä olen liian tunteellinen ihminen. En pystynyt katsomaan ulkopuolelta sitä selkeästi läpinäkyvää tuskaa, vaikka kuinka yritin. Kuuntelin kyllä mielelläni. Swallow The Sun oli musiikillisesti loistava, katsottuna liian ahdistava kokemus. (Riku M.)

Yleisöä (4)Jatkoin festarointiani kattilahallissa, jossa seuraavaksi esiintyi Libanonista asti matkannut . Yhtye ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta keikka oli sen verran kova, että nimeän tämän yhtyeen toiseksi Tuskan kahdesta suuresta yllättäjästä. Raivokas thrash metal yhdistettynä vivahteisiin paikallisesta kansanmusiikista oli erittäin toimiva yhdistelmä. Esiintyminen ja yhtyeen kosketus musiikkiin oli todella energistä, vaikkei lavalla mitään varsinaista show’ta ollutkaan. Blaakyumiin aion todellakin tutustua tarkemmin.

Yhtyettä koko sen vuonna 1995 alkaneen uran ajan luotsannut laulaja-kitaristi Bassem Deaibess kehotti suomalaisia arvostamaan vapauttaan, sillä moni ei edes ymmärrä, kuinka hyvin asiat ovat täällä. Deaibess on itse kotoisin maasta, jossa uskonto on hänen mukaansa tuhonnut kulttuurin lähes täysin ja metallimusiikkia soitetaan kirjaimellisesti maan alla piilossa viranomaisten korvilta. Hän haluaa itse omalla panoksellaan tuoda kulttuuria takaisin sen minkä pystyy, vaikka on joutunut muutamaan otteeseen pidätetyksi ja istunut hetken vankilassakin – rikoksena metallimusiikin soittaminen. Tämä jos mikä kertoo omistautumisesta, jota nähtiin Tuskan lauteillakin. Blaakyum on saatava takaisin Suomeen ja paljon pidemmällä soittoajalla. (Jyri K.)

Cain's Offering (1)Cain’s Offering oli Tuskaa edeltävien kuuntelusessioiden perusteella noussut yhdeksi päivän odotetuimmista bändeistä. Odotuksia ei täysin lunastettu, mutta kelpo keikan yhtye silti tarjoili. Suurin tunnelmantappaja olivat rummut, joiden kumisevat soundit sotkivat nopeammat kohdat täysin. Tilannetta auttoi hieman paikan vaihto, mutta sekään ei ratkaissut ongelmaa täysin. Tiukkoja biisejä sieltä silti tuli. Eipä ihan heti tule mieleen yhtään sellaista, mitä olisi kaipaamaan jäänyt. Varsinkin omat suosikkini ”Stolen Waters” ja ”Antemortem” lämmittivät livenä vihdoin kuultuna sydäntä. Solisti Kotipellon ääni kantoi mallikkaasti koko keikan ajan. Yhtye lupaili keikan lopulla vielä klubikiertuetta syksyksi, joten siellä sitten uudemman kerran. (Miika K.)

Yleisöä (5)Itse todistin Stratovariuksen keikkaa jo keskiviikkona Hämeenlinnassa Iron Maidenin lämmittelijänä ja Cain’s Offeringin kohdalla totesin, että nyt tuli liikaa Kotipeltoa yhdelle viikolle. Siksipä siirryin kesken keikan katsastamaan Inferno stagella meuhkannutta saksalaista sludgeduo Mantaria. Tosiaan, lavalla esiintyi tasan kaksi ihmistä: rumpali ja laulaja/kitaristi. Tämähän ei tietenkään estä sitä, että meteliä irtoaisi. Mantarin keikka oli melkoista meuhkaamista, hämmentävää katsottavaa, mutta musiikillisesti tämäkin yhtye oli tarkoitettu ehkä joillekin toisille korville kuin omilleni. (Riku M.)

Yleisöä (6)Itse koen lukeutuvani juurikin niihin ihmisiin, joiden korville Mantarin sludge ei ole ainoastaan tarkoitettu vaan suorastaan hellii niitä. Ilmeisesti teknisten ongelmien takia laulu kuului ainakin eturiviin melko hiljaisesti, mutta onneksi se ei ole Mantarin musiikissa pääosassa, vaikka aggressiivinen ja mielipuolinen rääkyminen on toki tärkeää. Vasta kaksi albumia tehnyt yhtye on kiertänyt maailmaa ristiin rastiin, ja tämä taisi olla jo kolmas kerta Suomessa. Pari vuotta sitten Jalometallissa Mantar sai hädin tuskin eturivillisen ihmisiä paikalle, joten oli hienoa nähdä kattilahallissa tungosta. 45 minuutin aikana kuultiin kappaleita debyytiltä sekä hiljattain julkaistulta ”Ode to the Flame” -albumilta. Musiikin tyyli ei ole muuttunut juuri mihinkään, joten kummankin levyn kappaleet toimivat sulassa sovussa. Mantar on varsinkin kahden miehen yhtyeeksi harvinaisen väkevä live-esiintyjä. Itse esiintyminen jää pitkälti laulaja-kitaristi Hannon harteille, mutta eipä se tuntunut paljon painavan. Mies elehti ja riehui kuin riivattu yliluonnollisen raskaita säkeitä laukovan kitaransa kanssa. Pari kertaa kävi mielessä, pitäisiköhän paikalle hakea manaaja. En ole edelleenkään lakannut ihmettelemästä, miten kahdesta miehestä voi lähteä tuollainen meteli. Jos levyt kuulostavat raskailta, niin livenä raskaus on vielä potenssiin kymmenen. Jokainen riffi ja rummun isku tuntui luissa ja ytimissä asti. Mantar on aivan uskomaton yhtye. (Jyri K.)

Lordi (2)Sen sijaan seuraava päälavan esiintyjä oli itselleni yksi niistä, jota todella tämän vuoden Tuskassa odotin. Laitetaan faktat (lue = oma henkilökohtainen mielipiteeni) kehiin heti kärkeen:  on aivan loistava yhtye ja ennen kaikkea Suomessa aivan helvetin aliarvostettu. Toki se on ”koko kansan rakastama” aina ex-pääministeri Matti Vanhasta myöten kymmenen vuoden takaisesta euroviisuvoitosta johtuen, mutta samalla se tunnetaan Suomessa lähinnä kahdesta paskimmasta kappaleestaan – siitä väkisin väännetystä euroviisurallista ”Hard Rock Hallelujah” sekä debyyttialbumin hittiraidasta ”Would You Love a Monsterman?”, josta olen aivan varma, että kyseessä on joku levy-yhtiön levylle väkisin pakottama raita, jotta levylle saadaan radioaikaa. Musiikillisesti Lordin vahvuudet ovat aivan muissa kappaleissa, vaikka se kauttaaltaan simppeliä heavy rockia onkin. Ja ennen kaikkea yhtyeestä kuuluu selkeästi läpi sielu ja sydän, jolla sitä on herra Putaansuu yhtyeineen vuosien ajan työstänyt. Tuo tunne on itselleni musiikissa tärkein kriteeri, taiteilijan puhdas rakkaus omaan tekemiseen ja sen kuuluminen esittämässään musiikissa.Siitä rakkaudesta koostui myös yhtyeen performanssi Tuskassa, näin ainakin uskon. Ilman sitä tunnetta ei yhtye pystyisi vetämään täysimittaista keikkaa järjettömässä helteessä monsteriasut päällään. Ei ainakaan tuolla energialla, joka Radio Rock stagelta silmiin pisti.

Lordi (1)”The Arockalypse”-albumin introlla ”SCG3 Special Report” ja avausraidalla ”Bringing Back the Balls to Rock” aloitettu keikka koostui kokonaan kolmen ensimmäisen levyn kappaleista, mikä oli itselleni todellinen lottovoitto, sillä juuri nämä albumit ”Get Heavy”, ”The Monsterican Dream” sekä yllämainittu ”The Arockalypse” ovat kovimmat Lordi-albumit. ”Blood Red Sandman”, ”Get Heavy”, ”Devil is a Loser”, ”They Only Come Out at Night” sekä useat muut raidat täyttivät ainakin omat toiveeni lähes täysin. Unohtamatta tietenkään show’n pommien ja kipinäsuihkujen kyllästämää visuaalista puolta, joka teki esityksestä entistä kovemman. Ainoana miinuksena keikasta pitää sanoa, että on tavallaan sääli, että bändi joutuu väkisin soittamaan ne kaksi jo yllämainittua huonointa kappalettaan, koska valtaosa katsojista niitä odottaa. Tavallaan onneksi ne kaksi kappaletta olivat myös yhtyeen esiintymisen viimeiset, joten saatoin itse lopettaa keikan kunnollisen fanittamisen hiukan aikaisemmin ja jäädä taustalle katsomaan sitä vaivaannuttavan laahaavaa euroviisurallatusta. Tästä huolimatta, Lordi oli perjantain voittajia! (Riku M.)

Kvelertak (2)Sirkusteltta tuli katsastettua in esiintymisen myötä. Energisenä ja villinä live-esiintyjänä tunnettu yhtye on tullut nähtyä muutamaan otteeseen, ja yhden heidän keikoistaan lasken yhdeksi parhaista keikkakokemuksistani koskaan. Tällä kertaa ei vain tuntunut oikein lähtevän. Yksi syy on ainakin se, että telttalavan äänentoisto oli niin hiljaisella, että puolessavälissä telttaa ihmisten puheensorina kuului melkein paremmin kuin bändin soitto. Toinen saattaa olla se, että en oikein innostunut uudesta ”Nattedferd”-albumista, vaikka sillä onkin pari kovan luokan kappaletta. Kokonaisuutena se on kuitenkin Kvelertakin heikoin. Meininki lavalla oli samanlainen kuin ennenkin, mutta en osannut innostua, vaikka osa kahden ensimmäisen levyn kappaleista toimikin kiitettävästi. ”Blodtørst” on varmasti yksi parhaita kappaleita, joita livenä voi kuulla. Pitää varmaankin suunnistaa tulevalle klubikiertueelle, josko sitten lähtisi vähän paremmin.

Testament (1)Pitkän linjan thrash metal -veteraani tuli nähtyä jo neljäntenä kesänä peräkkäin. Esitys oli totuttuun tapaan tiukka, vaikka settilista on viimekesäistä Nummirockin keikkaa lukuunottamatta pysynyt melko muuttumattomana. Kappaleita kuultiin läpileikkauksena koko uran mitalta vuonna 2012 julkaistun ”Dark Roots of Earthin” saadessa hyvin huomiota, vaikka samat kappaleet ovatkin olleet mukana jo muutaman vuoden. Testament on tunnetusti kuitenkin helvetin kova bändi ja sitäkin kovempi live-esiintyjä. Tunnin setti runnotiin läpi väellä ja voimalla hyvän meiningin saattelemana, vaikkakin yllätyksettömästi ja kaavoihin kangistuen. Ehkäpä uuden levyn myötä settilistaa laitetaan jo uuteen uskoon. (Jyri K.)

Behemoth (1)Puolalainen Behemoth rymisteli Helsinki stagella koko parin vuoden takaisen ”The Satanist”-albuminsa läpi, enkä henkilökohtaisesti oikein ymmärrä, miksi. Jotenkin ymmärrän, että vanhoista klassikkoalbumeista tehdään näitä keikkoja, joilla soitetaan albumi kokonaisuudessaan. Kaksi vuotta vanhan levyn kohdalla en sitä ymmärrä. Toisaalta, yhtyeen nykyisille faneille ja etenkin kyseisestä levystä nauttiville oli Behemothin keikka varmasti fantastinen kokemus. Itse kuulun siihen ikäluokkaan, joka kuunteli Behemothia ensimmäisiä kertoja joskus 90-luvun puolessavälissä ja salaa toivoo kuulevansa näiden aikojen black metal -helmiä vielä joskus livenä. Valitettavasti vanhin keikalla kuultu kappale oli vihonviimeinen encore ”Chant for ΕΣΧΗΑΤΟΝ 2000” vuoden 1999 ”Satanica”-albumilta. En silti missään tapauksessa halua dissata Behemothia, sillä etenkin visuaalisesti keikka oli todella upean näköinen. Ja kyllähän yhtyeen keulamies Nergal on showmies vailla vertaa. (Riku M.)

Beast in Black (1)Vielä ennen pääesiintyjää kattilahallissa soitti Anton Kabasen . Pääosin Battle Beastin kappaleista koostunut keikka oli todella kova veto, ja yleisöäkin oli paikalla kiitettävästi, vaikka yhtyeen nimissä ei ole julkaistu vielä kappaleen kappaletta. Kabanen on kerännyt ympärilleen taitavan yhtyeen, joka esittää kappaleet parhaina mahdollisina versioina. Laulaja Yannis Papadopoulos on moneen taipuva kultakurkku, jonka korkeat kirkaisut olivat uskomattoman hienoa kuultavaa. Kaksi uuttakin kappaletta kuultiin. ”Go to Hell” ja ”End of the World” ovat tunnistettavaa Kabasen käsialaa. Molemmat iskivät erittäin kovaa, ja jos loppukin uudesta musiikista on tätä tasoa, Beast In Black tulee olemaan vahvoilla, kunhan saa debyyttialbuminsa valmiiksi.

Avantasia (1)Tuskan toinen suuri yllättäjä oli perjantain pääesiintyjä . Tobias Sammetin johtama power metal -ooppera vei suorastaan jalat alta. Parin ennakkoon kuunnellun kappaleen perusteella projekti vaikutti kyllä ihan lupaavalta, mutta en osannut odottaa näin hienoa esitystä. Lavalla oli komea rakennelma, joka muistutti jotain keskiaikaista linnaa, ja yhtye soitti intensiivisesti vierailevien laulajien vaihdellessa kappaleittain. Sammet hoiti itse suuren osan laulamisesta ja mikseipä hoitaisi, kun laulu lähtee noin kirkkaasti ja vahvasti persoonallisen äänen sävyttämänä. Hänen lisäkseen lavalla vieraili mm. Helloweenin entinen laulaja Michael Kiske, jonka ääni ei ole muuta kuin vahvistunut vuosien saatossa. Myös vahvalla raspilla laulanut Jørn Lande vieraili lavalla useaan otteeseen, ja juuri hänen laulunsa oli tämän keikan komeinta kuultavaa. Hieman jopa uhkaava, paljon erästä Ronnie James Dioa muistuttava raspi tuli suoraan sielusta ja aiheutti kylmiä väreitä. Myös Ronnie Atkins, Eric Martin ja Bob Catley toivat oman panoksensa tähän metallioopperaan omanlaisilla äänillään ja laulutyyleillään.

Avantasia (2)En ole mikään power metal -intoilija, mutta muutamaa bändiä on tullut fanitettua aika intohimoisesti. Usein on tullut mietittyä, miltä kuulostaisi täydellinen power metal ja millainen olisi täydellinen power metal -keikka. Avantasian esiintyminen Tuskassa pääsi aika lähelle sitä mielikuvaa. Valtava katalogi valtavia melodioita, joista on rakennettu mammuttimaisia kappalekokonaisuuksia. Mielenkiinto ei lopahtanut hetkeksikään vaan päinvastoin kasvoi, mitä pidemmälle edettiin. Avantasia soitti kaksi tuntia, mutta silti keikan jälkeen jäi ”joko se muka loppui” -olo. Aivan mahtava esitys, joka huipentui kaikkien laulajien yhdessä esittämään ”Sign of the Cross / The Seven Angels” -medleyhyn. Oli todella hienoa kuunnella, kun joukko poikkeuksellisen taitavia laulajia lauloi yhtä aikaa.

Avantasia esiintyi Suomessa ensimmäistä kertaa, ja kovasti Sammet lupaili, ettei kerta jäisi viimeiseksi. Yleisöä oli paikalla ihan mukavasti, vaikka osa jo poistuikin alueelta ennen aikojaan. Jäljelle jäänyt yleisö otti Avantasian vastaan lämpimästi ja lauloi mukana äänekkäästi. Tällä keikalla ei synkistelty vaan juhlittiin hyvän tuulen merkeissä. (Jyri K.)

Kirjoittanut: Riku Mäkinen, Jyri Kinnari, Miika Kekki, Iina Ryynänen
Valokuvat: Metal Visuals – Pasi Eriksson Photography (Behemoth, Cattle Decapitation, Frosttide, Delain, Swallow The Sun, Cain’s Offering, Lordi, Testament), Antti-Juhani Johansson (Kvelertak, Whorion, Behemoth, Beast In Black, Avantasia, yleisökuvat)

Kommentoi julkaisua