Tuska Open Air Festival 27.-29.6.2014 (osa 1/3)
Kesäkuun viimeisenä viikonloppuna koitti jälleen se aika, kun kaikki potentiaaliset saatananpalvojat, kirkonpolttajat, uusnatsit – ja mitä näitä nyt olikaan – kokoontuivat kolmeksi päiväksi Helsingin Suvilahteen. Viime vuosien tapaan Tuskan kattaus käsitti tänäkin vuonna metallibändejä laidasta laitaan, jotta kaikille vähänkään raskaammasta musiikista pitäville olisi jotain tarjolla. Esiintyjiksi tapahtumaan oli siis buukattu kaikkea aina norski- black metallin legenda Emperorista englantilaiseen metalcore-pumppu Bring Me The Horizoniin, ja väliin mahtui vaikka mitä.
Kaiken kaikkiaan 17. kertaa järjestetty Tuska oli tänä vuonna neljättä kertaa Suvilahdessa, ja pikku hiljaa viimeisetkin Kaisaniemi-puristit alkavat toivon mukaan tottua uuteen sijaintiin. Allekirjoittaneelle paikallaolo tapahtumassa oli luonnollisesti myös 17., mutta tällä kertaa hiukan erilainen. Ennen tapahtumaa tulin haastaneeksi itseni, että aion viettää koko festivaaliajan täysin selvinpäin. Samalla tulisi siis nähtyä kolmen päivän ajan loistavia metalliyhtyeitä sekä todistettua myytti ”ilman viinaakin voi olla hauskaa” joko todeksi tai pötypuheeksi. Mutta koska tämän raportin tarkoitus ei ole sen enempää keskittyä toimittajan alkoholinkäyttöön, niin mennäänpä suoraan itse asiaan, sillä sitähän luonnollisesti taas riittää.
Perjantai:
Mainos päättyy
Klo 14.30 iltapäivällä tapahtuma viimein pääsi käyntiin, ja kiitos sujuvien järjestelyiden, en onnistunut tällä kertaa missaamaan edes tapahtuman avausbändiä, huolimatta omasta osaamattomuudestani lähteä ajoissa paikalle. ”Carmina Burana – O Fortuna” -intron säestämänä tapahtuman sisälavalle Club Stagelle asteli vihainen ja vittuuntunut kolmikko kommandopipot päässään. Jyväskyläläisen Psykoanaalysin hc-punkki olikin oikeastaan sopivan tiukka rypistys tapahtuman avaukseksi. Isketään kunnolla turpaan heti kärkeen sen enempiä kyselemättä. Sääli, että yhtyeelle oli annettu vain noin 20 minuutin soittoaika, johon yhtye luonnollisesti sai mahdutettua suurin piirtein saman määrän kappaleita. Settilistasta mainittakoon erikseen ”Äänestän Vain Kivellä”, jonka aikana yhtyeen laulaja Kari Grindi repi äänestyslipukkeita lavalla, sekä Päivi Räsäselle omistettu ”Kielletään Vittu Kaikki”. Sääli, ettei valtaosa jo tapahtumapaikalle saapuneesta yleisöstä löytänyt tietään sisätiloihin asti, sen verran vähäinen määrä katsojia todisti Psykoanalyysin raivoamista, joka ainakin itselleni toimi kuin nyrkki silmään!
Poistuessani takaisin ulkoilmoihin totuus paljastui. Jos Club Stagen sisätiloissa tuli vielä ihmeteltyä yleisön vähyyttä, niin päälava Radio Rock Stagella oli omaa show’taan jo muutaman kappaleen ajan vetänyt yksi kotimaisen folk metallin pioneereista: Ensiferum. Ja siellähän se yleisö oli, joten sinne suuntasin itsekin katsomaan tuota paidattomien ja nahkahameisten miesten esiintymistä. Jostain syystä yhtye ei ole itselleni koskaan niin kovaa kolahtanut, että levyjä tulisi kotona soitettua kovin usein. Livenä yhtye on kuitenkin varsin viihdyttävä ja sopii erinomaisesti etenkin suomalaiseen festivaalikulttuuriin yleisön laulatuksineen kaikkineen. Paikalla ollut yleisö sai siis varmasti, mitä tuli katsomaan, ja ennen kaikkea tapahtumaan saatiin kunnon hilpeää festivaalitunnelmaa. Ja kyllähän toimittajanretkukin innostui yhtyeen perinteisessä lopetuskappaleessa ”Iron” lauleskelemaan mukana, niin että tättädädää ja kiitos ”Enska”.
Inferno Stagen avaajana toimi tänä vuonna Ville Laihialan luotsaama oululaisyhtye Poisonblack. Vaikka yhtye onkin viimeisillä levyillään erkaantunut entisestään ”Sentenced-peikosta”, joka vielä ensimmäisillä levyillä kummitteli, niin väkisinkin yhtyettä katsoessa tulee hiukan ”Senareita” ikävä. Ei kai siitä koskaan eroon pääse, ellei Laihiala sitten tee jotain todella radikaalia lauluäänelleen. Joka tapauksessa kuulemani mukaan tämä ”Oulun Popeda”, kuten Laihiala yhtyeen lavalla esitteli, oli ainakin naispuoliselle yleisölle varsinaista silmänruokaa. Korvaherkkua yhtye tarjoili lyhyen settinsä aikana esimerkiksi kappaleilla ”Mercury Falling”, ”Futile Men”, ”Buried Alive” sekä ”A Good Day For The Crows”.
Mainos päättyy
Legendaarisen Panteran ex-laulaja Philip H. Anselmon tämän vuosituhannen tuotoksiin on allekirjoittanut tutustunut hiukan nihkeämmin. Tai muotoillaanko asia vaikka näin, että mukavien teiniaikojen ja vuoden 1994 Pantera-albumin ”Far Beyond Driven” jälkeen minä ja herra Anselmo kasvoimme erillemme toisistamme. Syystä tai toisesta eivät Down, Superjoint Ritual ja mitä näitä nyt olikaan ole juuri levyiltä kolahtaneet sen paremmin kuin nykyinen yhtye Philip H. Anselmo & The Illegals. Ehkä tästä syystä en suuria odotuksia kasannut päälavalle saapuneelle orkesterille, joka (kuten nimestäkin voi päätellä) on käytännössä yhden miehen show taustabändeineen. Musiikillisesti omaan makuuni liian sekavaa grooven ja sludgen sekoitusta tarjoavan esityksen pelastukseksi nousi kuitenkin Philip Anselmon humoristiset välispiikit, esimerkiksi kun herra käskytti yleisöä pittiin ennen ”Betrayed”-kappaletta. 
”This is not a fuckin’ Mötley Crüe -show”, totesi herra lavalta. Eikä se toden totta siltä vaikuttanutkaan, mutta en sitten tiedä, oliko se hyvästä vai pahasta. Itse en keikasta saanut musiikillisesti oikein mitään irti yhtään sen paremmin kuin yhtyeen viime vuonna julkaistusta ”Walk Through Exists Only” -debyyttialbumistakaan. Keikan aluksi epäilin, että herra Anselmolla olisi jotain ongelmia äänensä kanssa, sen verran hiljaa miehen laulanta kuului muutaman kappaleen ajan. Onneksi tämä puoli sentään parantui keikan edetessä, mutta kovin vaisuksi esitys silti jäi. Yhtyeen settilista oli koostettu noin 50/50 yhtyeen omista kappaleista sekä erinäköisistä covereista. Panteralta yhtye esitti mm. kappaleet ”Death Rattle”, ”A New Level” (jonka aloittamisessa oli jotain pientä ongelmaa) sekä ”Hellbound”. Superjoint Ritualilta kuultiin ”Waiting For The Turning Point”. Avausraitana toimi Black Sabbath -klassikko ”Planet Caravan”, ja heittipä yhtye vielä ihan loppuun hetken ajan Slayerin ”Raining Bloodia”, tosin ei kokonaista kappaletta kuitenkaan.
Anselmon ja kumppaneiden jälkeen oli aika suunnata Club Stagelle katsastamaan yhden kotimaisen heavy metallin tämän hetken kuumimman nimen eli Battle Beastin keikkakunto. Kyseessä oli myös itselleni ensimmäinen kerta, kun tuli nähtyä yhtye uuden laulajansa Noora Louhimon kanssa. Tai nähtyä, sen mitä nyt sitten tuli nähtyä. Ihmettelin nimittäin jo ennen festareiden alkua, miksi ihmeessä tämä suuressa suosiossa oleva yhtye on laitettu esiintymään festareiden pienimmälle lavalle, kattilahallin ahtaisiin sisätiloihin; enkä suotta asiaa ihmetellyt. Halli oli jo hyvän tovin ennen keikan alkamista niin täynnä ihmisiä, että sekaan hädin tuskin mahtui. Muutaman ensimmäisen kappaleen ”Let It Roar” sekä ”Out On The Streets” yritin epätoivoisesti kurkistella takanurkasta näkemättä käytännössä yhtään mitään, eikä niistä sen paremmin kyllä selvääkään saanut. Etenkin neiti Louhimon ääni ei tahtonut kantautua taakse asti. Siirryttyäni sen jälkeen yläparvelle seuraamaan keikkaa tilanne soundien kohdalta paheni oikeastaan entisestään. Kun kappaleista oli todella vaikea saada tolkkua eikä keikasta oikein mitään nähnytkään, niin ”Black Ninja” -kappaleen jälkeen jouduin toteamaan keikan olleen suuri pettymys. Tämä ei kuitenkaan mielestäni ole yhtyeen syytä, vaan yhtye oli laitettu aivan väärälle lavalle. 
Kuulemani mukaan samanaikaisesti Inferno-lavalla soittanutta yhdysvaltalaista hardcore-yhtye Nailsia oli katsomassa noin kourallinen ihmisiä. Jokin tässä yhtälössä nyt meni vikaan.
Sen sijaan yksi Suomen tunnetuimmista metalliyhtyeistä, Children Of Bodom, oli luonnollisesti laitettu päälavalle soittamaan ja vieläpä ruhtinaallisella tunnin ja vartin soittoajalla. Yhtye oli roudannut lavalle kolme autonromua sekä mm. Lost Societyn jäsenistöä istuskelemaan ja grillailemaan, olihan keikkakin nimetty taustalakanan mukaan ”Bodom Beach Barbequeksi”. Yhtyeen lavalle tervetulleeksi toivotti ex-jääkiekkoilija Jere Lehtinen, joka kuulemma (urheilun ystäville tiedoksi) on valittu Jari Kurrin seuraajaksi Leijonien GM:ksi, mutta ei siitä sen enempää. Children Of Bodomin keikka oli ihan mukiinmenevä: jos sitä arvioisi kouluarvosanalla, niin se olisi ehkä 7/10:n tasoa. Settilistaan yhtyeeltä löytyy kappaleita aina debyyttialbumilta lähtien, joten siinä mielessä show oli toki monipuolinen, mutta jotain se nyt vain jäi kaipaamaan. Perushitit kuten “Lake Bodom”, ”Hate Crew Deathroll”, ”Are You Dead Yet?”, ”Hate Me!” sekä setin 
päättänyt “In Your Face” varmasti lämmittivät kuitenkin yhtyeen kovimpia faneja. Ehkä itse odotin jotain spesiaalimpaa näin Tuska-esiintymisen kunniaksi, mutta lukuun ottamatta yleisöön heitettyä kumivenettä, kumipatjaa ja rantapalloja ei keikalla paljon spesiaalia nähty. Perusvarmaa suorittamista.
Inferno-lavalle seuraavaksi noussut death metallin elävä legenda, brittiläinen Carcass, oli itselleni yksi tapahtuman odotetuimpia esiintyjiä. Tätäkin yhtyettä on tullut kuunneltua ensimmäisiä kertoja jo muutama vuosikymmen sitten, lisäksi yhtyeen uusin albumi ”Surgical Steel” oli ehdottomasti yksi viime vuoden kovimpia death metal -rieskoja. Eikä yhtye todellakaan pettänyt odotuksia vaan oli perjantai-illan ehdoton voittaja. Mitään spesiaalia ei tosin Carcassiltakaan nähty, mutta yhtyeen soittaessa ”ikivihreitä ysäriklassikoita”, kuten ”Buried Dreams” sekä ”This Mortal Coil”, iso mieskin herkistyi lähes kyyneliin asti. Luonnollisesti yhtyeen settilista koostui liki puoliksi uusimman albumin kappaleista, mutta toki mukaan mahtui klassikoita ihan alkuajoilta lähtien, esimerkiksi ”Reek Of Putrefaction”. Hieno keikka kaiken kaikkiaan, vaikka yhtyeen basisti-vokalisti Jeff Walker jaksoikin valitella useampaan otteeseen valtaosan yleisöstä olevan kovin väsynyttä.
Mainos päättyy
Carcassin takuuvarman runttauksen jälkeen oli perjantai-illan ohjelmassa enää illan pääesiintyjä, norjalainen sinfonisen black metallin suuri nimi Dimmu Borgir. Yhtye täytti viime vuonna 20 vuotta, mutta koska sitä ei kuulemma juhlistettu millään tavalla, niin tänä vuonna oli aika juhlistaa 21 vuoden täyttymistä sekä samalla 10-vuotissyntymäpäiviä viettänyttä yhtyeen levytystä ”Death Cult Armageddon”, jota kai voinee jonkinlaiseksi yhtyeen läpimurtolevyksi kutsua. Koska tiedossa oli jo etukäteen, että settilistassa kuullaan iso osa ko. levyn kappaleista, en henkilökohtaisesti ladannut keikalle kovinkaan suuria odotuksia. Tämä johtui ihan yksinkertaisesti siitä syystä, että omasta mielestäni kyseinen levy on yksi yhtyeen heikoimpia tekeleitä. Ja koska Dimmu Borgirista sekä yhtyeen levyistä ollaan niin monta eri mieltä kuin maailmassa on persereikiä, niin tästä mielipiteestäni on turha kenenkään alkaa itkeä; ei se siitä muuksi muutu.
Kun ei lataa etukäteen kovia ennakko-odotuksia, niin ei voi myöskään pettyä, kuuluu vanha viisaus, joka toimi myös Dimmu Borgirin kohdalla vallan mainiosti. Puolitoistatuntisen spektaakkelin jaksoi toki katsoa kokonaisuudessaan läpi, mutta paikoitellen hiukan haukotellen. Etenkin raivostuttavan ylipitkien väli-introjen aikana alkoi väsymys väkisinkin painaa päälle, vaikka kyseessä oli vasta perjantai-illan viimeinen esiintyjä. Dimmu Borgir säikäyttikin muutamaan otteeseen allekirjoittaneen aivan totaalisesti tykinlaukauksilta kuulostavilla tehosteäänillä, kun ajatukseni alkoivat jo karkailla muualle. Mutta eipä tuosta keikasta oikein mitään muuta käteen jäänyt. Onneksi setissä sentään kuultiin muutamia kappaleita muiltakin levyiltä, esimerkiksi ”Puritania” levyltä ”Puritanical Euphoric Misanthropia” sekä lähestulkoon pakollinen päätöskappale ”The Mourning Palace” levyltä ”Enthrone Darkness Triumphant”. Mutta kuten sanottu, tämä on vain minun mielipiteeni, ja kuulemani mukaan moni yhtyeen (sekä ennen kaikkea ”Death Cult Armageddon”-levytyksen) suurempi ystävä nautti keikasta täysin rinnoin. Ja kyllähän yhtye tietysti soitti kaiken kaikkiaan moitteettomasti, mutta jos saisin itse päättää, settilista koostuisi lähinnä yhtyeen kolmen ensimmäisen levyn (”For All Tid”, ”Stormblåst” ja ”Enthrone Darkness Triumphant”) kappaleista. Debyyttialbumi ”For All Tid” täytti muuten tänä vuonna 20 vuotta – ihan näin vinkkinä sinne yhtyeen suuntaan.
Kirjoittanut: Riku Mäkinen
Kuvat: Teemu Siikarla
Mainos päättyy