Tuska Open Air @ Suvilahti 28.-30.6.2013

tuskalogoKuudettatoista kertaa järjestetty Tuska Open Air oli allekirjoittaneelle yksinkertaisella matematiikalla laskettuna 16. kerta todistamassa tapahtumaa. Joka vuosi ei ole kattaus luvannut maagisia elämyksiä, eikä se sitä tänäkään vuonna tehnyt – sitä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta, sillä äärimmäisen kovana King Diamond -fanipoikana perjantain pääesiintyjä oli itselleni ehdottomasti tapahtuman tärkein. No, olihan siellä muitakin kivoja yhtyeitä, kuten Bolt Thrower, Kreator, Testament ja muutama mukava yllätys kaupan päälle.

tesseractTapahtuman suuruudesta johtuen myös Kaaoszine oli paikalla useamman toimittajan voimin. Itselleni päälavan avausesittäjä Tesseract oli aivan liian monimutkaista progeilua, todella vaikeata seurattavaa livenä, ja toimittajakollega komppaa asiaa näin:

”Vuoden 2013 Tuska Open Air Metal Festivalin saivat kunnian aloittaa Radio Rock Stagella esiintynyt TesseracT sekä samaan aikaan Club Stagella oman osuutensa startannut Leprous. Omaan musiikkihermooni eivät kummankaan bändin eittämättä varsin pätevät progefiilistelyt osuneet, joten pari biisiä molemmilta riitti ja tämän jälkeen tutustuinkin festarialueeseen sekä sen tarjoamiin palveluihin. Käytännön järjestelyt vaikuttivat melko loogisilta, joskin heti alkuun toilettien ja vesipisteiden vähyys antoi syytä ennustaa melkoisia jonoja illan edetessä. Ensimmäinen kusikranaatti tulvikin jo neljän maissa, mutta kaiketi vesipullot saatiin täytettyä ja rakot tyhjennettyä inhimillisten aikarajojen puitteissa.

TesseracTin vedellessä vielä viimeisiä biisejään aloitti Lahden grindcore-trio Cut To Fit meuhkaamisensa Club Stagella. Bändi veti Kattilahalliin mielestäni yllättävänkin paljon väkeä ja tarjosi todistajilleen raivoisalla vimmalla paiskotun vajaan puolituntisen. Varsinkin vokalistin energinen riehunta piiskasi yleisöä ärhäkkään mosh pit –mellastukseen, ja biisien pituuksien ollessa noin puolesta minuutista puoleentoista ei hengähdystaukoja liiemmin tarjottu. Näin olikin omalta osaltani hivenen varovasti alkanut Tuska potkaistu oikein kunnolla käyntiin.” –Toni Lehtonen

abhorrence3Seuraavana Inferno Stagelle saapunut Abhorrence, joka erään toisen toimittajakollegan mukaan muuten kirjoitetaan Aphorence, oli ihan mukava. Silti yhtyeen 90-lukulainen death metal on musiikillisesti pidemmän päälle hiukan puuduttavaa. Yhtyehän nyt on tunnettu kuitenkin lähinnä siitä, että siinä soittaa mm. Tomi Koivusaari (Amorphis) ja rummuissa toimii tällä hetkellä Rainer Tuomikanto (Kiuas). Abhorrencelta saatiin kuitenkin perjantai-iltapäivään ihan kohtuullinen esitys, ammattimuusikkojen soitantaa on aina mukava katsella, vaikka musiikillisesti yhtye olikin turhan tasapaksua. Mutta mitäs mieltä toinen toimittajakollega oli festareiden avauksesta?

”Omalla kohdallani Tuskan avasi lahtelainen grindcore-ryhmä Cut To Fit, joka hoiti hommansa varsin pätevästi. Yleisöä oli kerääntynyt paikalle aikaisesta kellonajasta huolimatta mukavasti. Bändin musiikki ei sinänsä ollut mitään maata mullistavaa, muttei kuitenkaan missään nimessä huonoakaan. Perus-grindcore-mätöllä sai hyvin hien pintaan, sillä laulajan heiluessa ja pomppiessa kuin heikkomielinen innostui sitä itsekin vähän lämmittelemään niskalihaksiaan.

Heti Cut To Fitin jälkeen oli vuorossa yksi perjantain kiinnostavimpia esiintyjiä: 23 vuoden tauon jälkeen haudan takaa takaisin elävien kirjoihin palannut kotimaisen kuolometallin kulmakivi Abhorrence. Pakko sanoa, että hyvin jaksoivat ukot vielä veivata. Inferno-lavalta ilmoille kajahtivat voimakkaasti muun muassa kappaleet ”Holy Laws of Pain”, ”Pleasures of Putrid Flesh” ja ”Vulgar Necrolatry”.

Illemmalla tarkastettiin nuoremman sukupolven suomalaisen death metallin kunto Torture Killerin muodossa. Olihan se ihan helvetin kova. Nykyinen vokalisti Pessi Haltsonen sopii bändin musiikkiin kenties paremmin kuin yksikään edellisistä murisijoista. Yhtye otti yleisön hienosti haltuun sisälavalla soittaen muun muassa uusimman albuminsa nimikkobiisin ”Phobia” sekä yhtyeen parhaan kappaleen, joka tunnetaan nimellä ”I Chose Death”. Tämän esityksen myötä voin olla varma, että kotimaisen death metallin tulevaisuus on hyvissä käsissä.” – Jyri Kinnari

wintersunSeuraavana vuorossa olikin päälavalla kotimainen Wintersun, joka kuuluu itselläni ”kun en ymmärrä, niin en ymmärrä” -bändeihin, mutta onneksi tästäkin sai kollega kirjoitettua muutaman sanallisen sillä aikaa, kuin itse keskityin oheistarjonnan tutkimiseen ruokailupuolella.

”Festarikansan paitavalinnoista päätellen Wintersun oli yksi päivän odotetuimpia yhtyeitä, ja näin toki olettaa sopiikin, koska bändi on päälavalle sijoitettu. Yleisöä oli melko aikaiseen aloitusaikaan nähden varsin runsaslukuisesti paikalla, ja bändi sai jo lavalle astuessaan erittäin lämpimän vastaanoton. Valitettavasti tuuli heitteli soundeja todella paljon, eikä keikan seuraamista ainakaan miksauskopin vierestä voi kovin nautinnolliseksi kutsua. Laulut hukkuivat välillä täysin, taustanauhat peittivät ajoittain kaiken muun alleen ja rumpusoundit seilasivat edestakaisin. Siirryin ensimmäisen biisin jälkeen toiselle puolelle miksauskoppia, mutta samat ongelmat jatkuivat edelleen. Wintersunin massiivinen musiikki vaatisi ehdottomasti täydellisesti toimivat soundit myös keikkaolosuhteissa. Bändi kuitenkin selvästi viihtyi lavalla, eikä lavan edustalla olevat fanitkaan kovin pettyneiltä näyttäneet. Koska kyynärpäätaktiikalla eteenpäin rynniminen ei omiin tapoihini kuulu, luovutin keikan seuraamisen kuitenkin suosiolla toisen biisin jälkeen ja siirryin Club Stagelle seuraamaan Dreamtalea.

Kotimaisen power metallin kärkikastiin lukeutuva tamperelaisbändi oli saanut ainoastaan 25 minuutin soittoajan, joten tynkäkeikalla kuultiin vain kuusi kappaletta. Siinä määrin pirteällä otteella Dreamtale settinsä soitti, että mielellään laadukasta voimametallia olisi pari biisiä enemmänkin kuunnellut. Mitään valtavaa yleisöryntäystä Dreamtale ei aikaan saanut, ja ehkä bändi olisikin sopinut paremmin sunnuntaille Stratovariuksen, Nightwishin, Amaranthen ja Asking Alexandrian tilalle kiinnitetyn Battle Beastin sekaan.” – Toni Lehtonen

ihsahn2On mielestäni huono idea, että Club Stagen sisälava on niin eristyksissä, koska ihan rehellisesti sanottuna unohdin itse koko Dreamtalen keikan, jonka olisin mielelläni nähnyt. Inferno Stagelle pyörähti sen sijaan norjalaista verta, kun ex-Emperor-vokalistin Ihsahnin omaa nimeä kantava sooloprojekti saapui lavalle. Ihsahnin rytmiryhmänä toimii jo aiemmin Club Stagella esiintynyt Leprous. Valitettavasti Ihsahn oli selkeästi yksi Tuskan alisuorittajia. Siinä missä herran soololevyt toimivat vielä ihan kohtuullisesti kotona, oli musiikki livenä todella puuduttavaa katsottavaa, ja ennen kaikkea kuunneltavaa. Progeilu ei selkeästikään ole livenä allekirjoittanutta varten, en vain jaksa keskittyä.

bolt_throwerOnneksi proge-touhut jätettiinkin sikseen, kun päälavalle asteli yksi odotetuimpia esiintyjiä, jo 80-luvulta asti toiminut englantilainen death metal -pumppu Bolt Thrower. Lukuun ottamatta rumpalia yhtye esiintyy yhä ensimmäisessä levyttäneessä kokoonpanossaan. Settilista sisälsikin lukuisia klassikoita, kuten ”Realm Of Chaos, ”Warmaster” sekä encorena kuultu ”In Battle There Is No Law”. Myös oma suosikkibiisini ”No Guts, No Glory” räväytettiin ilmoille. Bolt Thrower jätti hyvän jälkimaun, mutta ihan klassikkoaineistoksi keikasta ei ollut, mikä johtuu lähinnä Karl Willettsin hiukan heikohkosta laulannasta. Mutta lähempänä viittäkymppiä olevaa miestä ei siitä kauheasti viitsi syyttää.

amo2Seuraavana Inferno Stagelle ilmestynyt Amorphis jäi yhtyeen kannalta vähän ikävään väliin. Yleisön Bolt Thrower -fanituksen ja King Diamondin odotuksen välissä ei ole helppoa yhdenkään yhtyeen esiintyä. Sen huomasi myös yhtye, joka laulaja Tomi Joutsenen kautta muistutti ”Kinkun” alkamisesta muutamaankin kertaan. Ei keikassa muuten mitään vikaa ollut, mutta tänä vuonna Amorphis oli kunniakas väliinputoaja. Perjantain selkeästi odotetuin artisti kun kasasi jo näyttävää lavasettiänsä päälavalla.

kingiTanskalais-amerikkalainen King Diamond yhtyeineen toi mukanaan selvästi Tuskan näyttävimmän lavarekvisiitan. Mutta siitä viis, koska Kinkku itse oli vedossa, enkä ainakaan itse jaksanut keskittyä rekvisiittaan kovinkaan paljoa. Setissä kuultiin mm. ”The Candle”, ”Welcome Home”, ”At The Graves”, ”Up From The Grave”, ”The Eye Of The Witch”, ”Sleepless Nights” sekä perinteiset Mercyful Fate -biisit ”Come To The Sabbath” ja ”Evil”. Lista siitä, mitä King Diamond voisi soittaa, on niin pitkä, että siinä keikan pituudessa jäisi Bruce Springsteenkin kakkoseksi, jos kaikkien suosikit soitettaisiin läpi. Itseäni hiukan harmittaa ”Abigail”  ja ”A Mansion In Darkness” -kappaleiden puuttuminen settilistasta, mutta täytyy sanoa, että en alun perin uskonut Kinkun vetävän näin hyvää keikkaa. Joku voisi kitistä naistaustalaulajan käyttämisestä stemmoissa, mutta tässäkin tapauksessa mies alkaa olla sen verran ikääntynyt ja kärsinyt terveysongelmista, että annetaan se nyt anteeksi. Keikkahan oli kuitenkin ihan maaginen, ehkä sitä hiukan häiritsi Helsingin ilta-aurinko, mutta näytti Kingi itsekin nauttivan olemisestaan lavalla, sen verran monta kertaa kiitteli suomalaisyleisöä. Tätä hehkutusta komppaa myös kollega:

Bolt Throwerin ohella myös perjantain pääesiintyjä King Diamond lukeutuu toivotuimpien Tuska-vieraiden joukkoon. Näyttävä show upeine lavarakennelmineen toki kärsi päivänvalosta, mutta se tärkein eli bändi oli todella kovassa iskussa ja soitto kulki läpi keikan moitteettomalla tavalla. Itse maestro King Diamond oli jumalattoman kovassa iskussa, niin äänensä kuin esiintymisensäkin puolesta. Esimerkiksi ”Welcome Homen” legendaarinen ”GRANMAAA!” lähti sellaisella voimalla ja sellaiselta korkeudelta, että voin nostaa sen yksittäisenä hetkenä yhdeksi hienoimmista, joita olen koskaan keikalla todistanut. Biisivalinnat aiheuttavat aina ja ikuisesti napinaa, niin varmasti tälläkin kertaa. Bändin tuotannosta löytyy 12 toinen toistaan kovempaa albumia, ja muutamien fanien kanssa ajatuksia vaihdettuani totesin, että yhtä selkeää ykkössuosikkia ei löytynyt sen koommin kuin sitä vähiten hyvääkään, vaan lähes jokainen levy sai maininnan kummassakin kategoriassa. Näin ollen on selvää, että joka fanin unelmasettiä on mahdoton rakentaa. Vaikka itsekin voisin äkkiä luetella ainakin puolen tusinaa kuulematta jäänyttä henkilökohtaista suosikkia, en kyllä osannut keikan aikana tai heti sen jälkeenkään niitä kaivata. Moni ihmetteli vaikkapa teatraalisen ”Up From The Graven” sijoittamista settiin, mutta toisaalta vieressäni keikkaa asianmukaisissa kasvomaaleissa seurannut Curimus-rumpali Nieminen oli kappaleen aikana selvästikin liikuttuneessa mielentilassa ja myönsikin keikan jälkeen, että tippahan siinä meinasi kappaleen aikana silmään tulla. Pienistä puutteistaan huolimatta keikka oli upea kokemus ja ennen kaikkea oli mahtavaa todistaa King Diamond parhaiden päiviensä veroisessa kunnossa. Viime vuosien vastoinkäymisten vuoksi tätä ei suinkaan voinut pitää minään itsestäänselvyytenä.” – Toni Lehtonen

lostsociety2Jos Suvilahden asfalttipinta oli perjantaina hiukan turhan kuuma, niin sateen jumalat olivat kastelleet maan pintaa yön aikana, mikä helpotti hiukan. Lauantain osalta omat kiinnostukseni kohdistuivat lähinnä rässilegendoihin Kreator ja Testament, mutta päivän voittajaveto tulikin heti kättelyssä, kun kotimainen nuorista sälleistä koostuva Lost Society rässäsi koko muun kattauksen lähes suohon. Hiukan pahoillani olen siitä, ettei yhtyeen levy ihan täysiä iskenyt, eivätkä siksi biisitkään olleet itselläni ihan hallussa. Livenä tämä teini-ihme muistutti musiikillisesti lähinnä Stonea 80-luvulla, ja se on vitun kova vertailukohta . Mitä yhtyeen energiseen lavaesiintymiseen tulee, niin aika harva festaripäivän avausbändi on ikinä saanut pystyyn yhtä suurta pittiä kuin Lost Society. Yhtye esitti myös muutaman uuden kappaleen, mutta ne jäivät hiukan toissijaiseksi arvoksi äärettömän kovassa keikassa. Pääasia oli nyt rässi ja pitti, siinä on festareita aloittaville uusimmille bändeille haastetta.

blackcitySeuraavana Inferno Stagella soittanut Black City kiinnosti noin sekunnin ajan, kunnes ymmärsin, että yhtye on ihan väärillä festareilla. Lost Societyn jälkeen ei todellakaan kiinnostanut jäädä katselemaan tanskalaista hard rockia, joten aamupala ruoka-alueella oli tässä vaiheessa paikallaan. Perjantaina tuli hehkutettua tapahtuman ruokatarjontaa, mutta lauantain aamupalaksi vedetty pizza oli ehkä järkyttävintä kuraa ikinä. Tästä asiaa myöhemmin, mennään nyt takaisin musiikkiin kevyellä aasinsillalla, sillä seuraava katsomani yhtye kantoi nimeä We Butter The Bread With Butter. Yhtyeen deathcore ei järkyttävän paskasta nimestä huolimatta ollut ollenkaan hassumpaa livenä, mutta oikeasti, vaihtakaa nyt se nimi, jotta bändiin kehtaisi tutustua paremminkin.

stami3Päälavalle astellut Stam1na on omasta mielestäni yksi yliarvostetuimpia suomalaisia metalliyhtyeitä. Koska täällä nyt kuitenkin oltiin raporttia tekemässä, niin päätin antaa tällekin yhtyeelle mahdollisuuden. Yhtyeen havaiji-asusteet ja jonkinsorttinen havaiji-tyyli koko keikan aikana introineen päivineen ei nyt kuitenkaan saanut päätäni kääntymään. Ei se paska voissa paistaen parane. Eikä Kaaoszinekään enää voi huonommaksi mennä, mutta joku meistä oli myös sisälavalla, joten annetaanhan hetkeksi taas puheenvuoroa toisaalle:

”Tuskan kovin yllättäjä oli ensimmäisen Suomen keikkansa soittanut ruotsalainen thrash metal -yhtye Dr. Living Dead. Tarkoituksenani oli vain lähteä Stam1naa karkuun Kattilahalliin, mutta yllätys oli suuri, kun eturivissä aitaani nojaillessa lavalle kipusikin erittäin maistuvaa rässiä voimalla takonut pääkalloihin pukeutunut tappokone. Riffit potkivat kovempaa kuin sata jänistä, ja laulajan asenteellinen ääni oli varsin miellyttävä. Monet yhtyeen kappaleet perustuvat elokuviin, kuten myös keikalta parhaiten mieleen jäänyt samannimiseen 80-luvun lopulla tehtyyn kulttielokuvaan perustuva ”They Live”. Muita vakuuttavia biisejä olivat ainakin ”The Meaning of Life” ja ”Dead New World”.” – Jyri Kinnari

kreastorYhdysvaltalainen black metal -yhtye Von oli tarkoitus katsoa ihan legendaarisuuden vuoksi, mutta kuten eräs ystäväni asian mainitsi, ei Vonia kestä yli varttia. Ja sen vartin ajan sitä katsoinkin, mutta jos biisit on rakennettu kahdesta tai kolmesta riffistä, niin olihan se varttikin melkein liikaa. Sen sijaan päälavalle astellut Kreator nosti taas tunnelman kattoon asti, jos ei jopa sen läpi. ”Pleasure To Kill”, Enemy Of God” sekä uusimman levyn nimiraita ”Phantom Antichrist” avauskappaleena iskivät Millen ja kumppaneiden soittaessa selkeästi lauantain voittajien puolelle. Tällä kertaa ei edes tarvinnut kitistä heikoista soundeista, Kreatorilla toimi kaikki.

Reaktorin, kuten tämäkin bändi uudelleen ystävällisesti nimettiin, jälkeen oli oma aikani mennä katsomaan Club Stagelle hollantilaisen black metal -yhtye Urfaustin keikkaa. Itselleni jäi hiukan valju maku keikasta: musiikillisesti bändi toimi jotenkuten, mutta onhan se varma, että se kuulostaa sisälavalla tai ihan missä tahansa ontolta, jos lavalla on vain kaksi jäsentä. Urfaust toimii levyillä ihan hyvin, mutta keikasta en oikein tahtonut saada mitään irti. Varmaan kannattaisi hankkia basisti, jotta saisi vähän enemmän syvyyttä musiikille keikoilla. Päällekkäin Urfaustin kanssa soitti Inferno Stagella kotimainen punkyhtye Lama, jonka buukkaaminen Tuska-festareille ihmetytti ainakin itseäni. Ei siksi, etteikö bändi olisi kova, mutta metallifestareiksihan näitä on joskus kuullut kutsuttavan. No, itse jouduin missaamaan Lamasta suurimman osan, koska yritin epätoivon vimmalla saada Urfaustista irti muutakin kuin pari lausetta. Onneksi toimittajakollega pelastaa tilannetta hieman:

”Kukapa olisi arvannut, että vuonna 2013 saadaan Tuskan Inferno-lavalla todistaa vanhaa kotimaista punk-jyrää. Mutta niin vain kävi, että Lama kipusi lauteille lauantaina. Vaikka lava tuntuikin hiukan liian isolta tälle bändille, jyräsi Lama settinsä läpi todella loistavasti. Kyllä siinä kulki nostalgisia kylmänväreitä selkää pitkin, kun bändi esitteli mörrimöykyille vanhoja klassikoitaan. Setissä kuultiin esimerkiksi ”Iso Pasi”, jonka ideaa kuulin jonkun lähelläni seisoskelleen ihmettelevän, todella hieno ”Väliaikainen” ja jopa pride-viikonloppuunkin sopiva ”Olen homo”. Lama tuli ja näytti, että kyllä metallifestareille aina yksi punkkipläjäyskin mahtuu. Ja kyllähän nämä vanhat punkkarit näyttivät nuoremmilleen, että setätkin jaksavat vielä heilua.” – Rudi Peltonen

testament3Seuraavaksi päälavalle asteli joku ”nevöhöödtestamentti”, ainakin toimittajan muistiinpanokirjan mukaan (tuosta kirjasta saa muuten kohta koottua melkoisen vitsikirjan). No, mutta vitsit sikseen ja itse asiaan. Testament ei kuitenkaan yltänyt yllä mainitujen Kreatorin ja Lost Societyn tasolle. Setissä kuullut ”More Than Meets The Eye”, ”Practice What You Preach” sekä “The New Order” todistivat kyllä, että yhtye on edelleenkin voimissaan. Vokalisti Chuck Billy rakasti suomalaista yleisöä, mikä kävi hyvin selväksi keikan aikana, mutta jotain jäi puuttumaan. Tässä vaiheessa festarointia voi olla, että se puuttunut asia on myös yleisön festarikunto, vaikka yritimmekin omalta osaltamme hoitaa ”pitin” anniskelualueen sisäpuolella. Tästä asiaa lyhyesti myöhemmin.

Sunnuntain kattaus oli aivan käsittämättömän laimea: Amaranthe, Stratovarius, Nightwish. Ihan pakko kysyä tässä vaiheessa, että millä vitulla tätä päivää yritettiin myydä maksavalle yleisölle? Asking Alexandrialla? Joka sekin vielä perui. Jätän kirjoittamatta mielipiteeni asiasta, jotta ei emot hypi silmille.

deatchainDeathchainin käynnistys oli kehno. Yhtye ei toimi lavalla, jos jätkät seisovat paikallaan ilman minkään näköistä liveshow’ta. Toivon mukaan en menetä hampaitani lisää tästä hyvästä. Amaranthen diskoilu taasen sai allekirjoittaneen päänsäryn sen verran pahaksi, että oli parempi paeta sitä kauaksi aamupalalle. Mutta ei sunnuntaista pelkkää Musta Pekka -korttia käteen jäänyt, kun Asking Alexandrian korvannut Battle Beast esiintyi päälavalla. Tuli jo edellisellä levyllä kehuttua yhtyeen uutta laulajaa Noora Louhimoa, mutta olipahan neidillä myös jumalaton lavakarisma! Ja se ääni, mikä korostuu esimerkiksi uuden levyn singlessä ”Black Ninja”, kyllä tämä neiti osaa laulaa livenäkin. Joku meistä eksyi näköjään sisälavan puolellekin, ja taas kerran täytyy myöntää, että unohdin koko Santa Cruzin keikan, mutta onneksi meistä kaikki eivät unohda kaikkea ja Jyri kommentoi omaa sunnuntai-iltapäiväänsä näin:

” Viimeistään sisälavalla soittanut glam/hard rock -yhtye Santa Cruz herätteli yleisön sellaiseen vetoon, ettei unihiekka enää painanut silmiä. Bändin hyvätuulista soitantaa oli ilo seurata, ja menosta päätellen muu yleisö oli kanssani samaa mieltä. Alkujuonnossa bändistä povailtiin Suomen seuraavaa vientituotetta, enkä tämäntasoisten keikkojen myötä ihmettelisi, vaikka se sitä tulisi olemaankin.
bbq3Santa Cruzin jälkeen siirryin Inferno-lavan eturiviin odottelemaan nimellä raiskatun Barbe-Q-Barbiesin esiintymistä. Tosin vaikka nimi hilpeyttä herättääkin, ei tässä sentään mitään leipää ole vielä voideltu. Ensimmäisen biisin aikana heräsin todellisuuteen, että mitähän helvettiä sitä on tullut tehtyä, ja lähdin pikimmiten hakemaan Alepan kontista jäätelöä. Kaikki toki tykkäävät, mistä tykkäävät, mutta itse olin kyllästyä kuoliaaksi muutamassa minuutissa.

bbYhdestä Tuskan kovimmista esiintymisistä vastasi Asking Alexandriaa viime metreillä korvaamaan tullut Battle Beast. Itselleni tämä ainakin oli varsin mieluisa vaihtokauppa. Tutustuin bändiin jo vuonna 2011, kun katselin Myötätuulirockin esiintyjälistaa ja ihmettelin, mikäs helvetti se tämä on. Pienen googletuksen jälkeen löytyi tietoa Wacken metal battlen voittamisesta ja YouTubesta pari demobiisiä, yhtye kun ei tuolloin vielä ollut julkaissut albumeistaan kumpaakaan. Kappaleet olivat nimeltään ”Defenders of Steel” ja ”Stay Black”, ja niiden kuuntelemisen jälkeen olen yhtyettä seurannut ja fanittanut. Tämän myötä olikin hienoa huomata Battle Beastin kasvaneen sellaisiin mittoihin, että sen kuuntelijakunta riitti täyttämään Tuskan päälavan edustan. Settilista painottui aika pitkälti uuden ”Battle Beast” -albumin biiseihin, jotka toimivat livenä moitteettomasti. Keikan avannut ”Let It Roar” sai energisyydellään melkein pääni irtoamaan letinheilutuksen myötä. Myös esimerkiksi ”Out on the Streets”, ”Into the Heart of Danger” ja ”Black Ninja” saivat yleisöön kiitettävästi liikettä. Ensimmäiseltä ”Steel”-nimiseltä levyltä yleisöön upposivat kuin kuuma veitsi sulaan voihin ”Show Me How to Die”, ”Iron Hand” ja ”Enter the Metal World”.  Bändin myös edellisen vokalistin kanssa livenä nähneenä voin sanoa, ettei Noora Louhimo ole ollenkaan huono kruununperijä, vaikka aluksi minullakin oli epäilyni. Viimeistään tämän keikan myötä viimeisetkin epäilyksen rippeet on kuitenkin ravisteltu pois.” – Jyri Kinnari

stratoSamaa ei voi sanoa seuraavana Inferno Stagella esiintyneestä Stratovariuksesta, jonka lavaliikehdintäkin oli hiukan vaivautuneen oloista. Pahinta keikassa oli kuitenkin järjettömän huonot soundit, jotka peittivät vokalisti Timo Kotipellon laulun lähestulkoon kokonaan. Toki keikasta selvästi erottuivat ne väkinäiset ”Black Diamond” ja ”Hunting High And Low” -hitit, mutta muuten keikasta ei jäänyt oikein muuta mieleen kuin yhtyeen kovin vaivautunut olemus. Tapahtuman päätösesiintyjänä toimi niin ikään kotimainen Nightwish, jonka musiikki – anteeksi vaan kaikille faneille – ei ole itselleni koskaan uponnut, mutta sen verran täytyy bändiä kehua, että laulaja on noin miljoona kertaa parempi kuin vanhat yrittäjät. Kyllä, Floor Jansen pesee jopa Tarja Turusta lattialla, lavakarismassa on se suurin ero. Havaitsin kyllä, että Nightwish oli vetänyt päälavan eteen kiitettävän määrän yleisöä, mutta oma festariväsymykseni Gary Moore-coverin ”Over The Hills And Far Away” aikana kävi niin käsittämättömäksi, että oli aika heittää hyvästit tämän vuoden Tuskalle. Kollega komppaa:

night”Tuskan viimeinen esiintyjä oli Nightwish, joka on ollut minulle aina kovin ristiriitainen bändi. Yhtyeen tuotannosta löytyy verrattomia ja aikaa kestäviä helmiä, mutta myös paljon tylsää tavaraa. Keikalla kuultiin aika tasaisesti kumpaakin osastoa. Esityksen kohokohtia minulle olivat ”Storytime”, ”I Want My Tears Back”, ”Amaranth”, ”Wish I Had an Angel” sekä ala-asteaikojeni suosikkikappale, Gary Moorelta lainattu ”Over The Hills And Far Away”. Mielipiteistäni huolimatta yleisöä oli silmän kantamattomiin. Jostain päin yleisöä kuulunut vanha perinteinen sananlasku ”väkee ku pipoo, perkele” kuvasti tilannetta erittäin osuvasti. Hiljattain keikoilla Anette Olzonia korvaamaan tullut Floor Jansen hoiti tonttinsa tyylillä, ja naisen ääni riitti tulkitsemaan niin uutta kuin vanhaakin Nightwishiä. Nightwish oli varsin sopiva päätös Tuskalle edustaen hieman kevyempää metallimusiikin kirjoa. Itsestäni ei ainakaan enää olisi ollut moshaamaan tai varsinkaan pittaamaan. Tosin monia, itseni mukaan luettuna, jäi ihmetyttämään se, että vaikka bändille oli varattu kaksi tuntia soittoaikaa, poistuivat jäsenet lavalta varttia vaille yhdeksän eivätkä yleisön mylvinnästä huolimatta enää palanneet takaisin. Keikasta ja koko viikonlopusta jäi kuitenkin hyvä mieli ja hyviä muistoja, joskaan en voinut porteista ulos käveltyäni taaskaan uskoa, että tämä meni näin nopeasti.” – Jyri Kinnari

Puhuttaessa tapahtuman järjestelyistä yleisesti, niin sain sivukorvalla kuulla, että 25 000 katsojaa ei kyllä ollut lähellekään sitä, mitä tavoiteltiin. No, itse kolme päivää paikalla olleena voin todeta, että eipä ole ihme. Lippu kolmelle päivälle maksaa toista sataa ja oheistuotteet siihen päälle. Esimerkiksi oluttuoppi maksoi 6,50 € + pantin ja ruokailu kertaalleen vähintään 10 €. Voisin veikata, että 3 päivää festarointia kuluttaa lipun lisäksi vähintään noin 200 euroa, jos et halua olla nälissäsi ja janoissasi. Vaikka en tiedä mitään faktoja, niin epäilen tämän olevan yksi iso syy siihen, miksi festari ei ollut loppuunmyyty. Toinen syy voi tietysti olla kilpailevan Rock The Beachin osuminen samalle viikonlopulle.

testamentHintojen lisäksi muita suuria moitteita ei tapahtumasta löytynyt, mutta pieniä parannuskohtia kyllä. Käsittämätöntä pelleilyä on se, että jos ostan ruokani alueelta ja otan limpparin siihen mukaan, niin tämän limupullon kanssa ei sitten pääse anniskelualueelle. Anteeksi, mutta minkä helvetin takia? Tähän on varmaan joku hieno sääntö, joten tästä lienee turha tapahtuman järjestäjää moittia. Mutta kyllähän se nyt huvittaa, että Fanta-pullon takia estetään pääsy anniskelualueelle. Toinen hauska episodi oli ystävieni kanssa tehty ”pitti” Testamentin aikaan, jossa neljä väsynyttä yli 30-vuotiasta miestä kävelee ympyrää kaljatölkit kädessä; tästä piti oikein kolmen järjestyksenvalvojan tulla huomauttamaan! Ymmärrän, että tapahtumajärjestäjille on annettu tiukat ohjeet, enkä todellakaan syytä tästä Tuskan järjestäjiä vaan niitä ihmisiä, jotka näistä asioista päättävät. Meillä oli hauskaa, Testament soi, ja muistaakseni joku tönäisi jopa pikkurillillä olkapäähän.

Kiitos Tuska 2013, ja tulemme taas ensi vuonnakin, jos vaan sisään päästetään!

Kirjoittanut: Riku Mäkinen, Toni Lehtonen, Jyri Kinnari & Rudi Peltonen

Kuvat: Janne Pappila

Kommentoi julkaisua