Tuska tarjosi poikkeuksellisen nimekkään ja monipuolisen esiintyjäkattauksen – Tuska 2018, osa 1/3

Vuoden 2018 Tuska järjestettiin tuttuun tapaan kesä- ja heinäkuun vaihteessa. Tänäkin vuonna kiitettävän määrän yleisöä kerännyt festivaali tarjosi poikkeuksellisen monipuolisen ja nimekkään kattauksen metalli- ja rock-musiikin osaajia nousevista uusista yhtyeistä eläviin legendoihin ja kaikkea siltä väliltä. Sään kenkkuilu saattoi välillä syödä festaritunnelmaa, mutta kovan luokan keikat nostattivat festaritunnelman taas kattoon. (JK)

Saavuin porteille suhteellisen hyvissä ajoin. Sisäänpääsy sujui mutkitta, vaikka porukkaa oli löytänyt jo mukavasti paikalle. Päivän ensimmäinen esiintyjä Baest oli juuri aloittanut, joten täytyihän sitä mennä katsastamaan, vaikkei bändi ollutkaan minulle kovin tuttu. Myös moni muu ihminen saapui keikalle, osaksi varmaankin suojaan hetkellistä sadekuuroa. Päivä lähti hyvin käyntiin Baestin death metalin siivittämänä, ja yleisössä saatiin niin pitti kuin deathwallikin aikaiseksi. Olin tyytyväinen, kun ehdin paikalle ajoissa. Täytyy tutustua bändiin paremmin. (TR)

1990-luvun alkuhämärissä syntynyt kulttiyhtye Gloomy Grim keräsi jo kukonlaulun aikaan kiitettävän kokoisen yleisön kattilahalliin, jonka tarjonnan bändi avasi kauhua henkivällä black metal -rituaalillaan. Puolituntinen esitys oli yhdistelmä normaalia black metal -keikkaa ja epänormaalia kauhuteatteria. Sen keskiössä oli vokalisti ja koko yhtyeen isä Agathon, verta juova ja riivattuna, tai ainakin siltä kuulostaen, rääkyvä synkkä sielu. Agathonin vokalisointi kuulostaa pikaisesti kuunneltuna aivan tavalliselta black metal -kärinältä, mutta tarkemmin keskittyessä ja varsinkin näin live-tilanteessa seurattuna sen mielipuolisuus, raakuus ja poikkeuksellisen vahva tunnelataus aiheuttivat vilun väristyksiä.

Roimasti lisäarvoa tuo perushyvä keikka sai Agathonin vokalisoinnin lisäksi vahvasta mystiikasta ja siitä pelonsekaisesta tunnelmasta, joka nielaisi sisäänsä. Ilmassa oli jonkinlainen vaaran ja pahan tunne, vaikkei sellaiseen ollut mitään järkiperäistä syytä. Tai ehkä itse Saatana kurkki kattilahallin sisäänkäynnillä ja vei osan festarivieraista mukanaan? En tiedä, mutta minun Tuskani sai vahvan aloituksen. (JK)

Baestin viimeisten kappaleiden aikana siirryin jo päälavan edustalle odottamaan Crowbarin soittoa. Ja siellä ukot näkyivätkin jo virittelevän soittimiaan. Kirk vastasi yleisön huutamiin tervehdyksiin nostamalla leppoisasti pirunsarvi-käsimerkin pystyyn. Jone Nikula ilmoitti lavalla sadealueen väistävän Helsingin. Sitä ei tosin kannattanut uskoa, koska eihän se ole kesäfestari tai mikään, jollei sada vettä. Aiempi sade oli kuitenkin väistynyt, ja jopa aurinko koitti pilkistää jostain pilven raosta. Crowbar oli varmasti monelle yksi päivän odotetuimpia bändejä. Huomasin harmikseni, että ainakin etualalla keikkaa katsoessa Kirkin mahtavat kitaroinnit peittyivät liiankin voimakkaaseen bassoon. Siirryinkin myöhemmin hieman taaksepäin mikserikopin viereen. Tuuli tuo päälavalla aina omat haasteensa musiikin kuuluvuuteen. Keikka parani kuitenkin loppua kohden, ja oli ilo katsoa soittajien fiilistelyjä lavalla. Oma fiilis nousi myös niin huippuunsa viimeistään ”Planets Colliden” soidessa, ettei alun kuuluvuusongelmiin enää muistanut edes kiinnittää huomiota. Kokonaisuudessaan varsin onnistunut keikka.

Ehdin katsoa muutaman kappaleen Tribulationia, joka vaikutti myös oikein pätevältä kokoonpanolta. Keikan keskeytti kuitenkin 11-vuotiaan seuralaiseni nälkä, joten oli aika siirtyä katsastamaan ruokakojuja. Tämä päivä mentiin siis aika paljon lapsen ehdoilla ja oli tärkeää ehtiä syömään ennen tämän pienen Tuska-ensikertalaisen suosikkia Turmion kätilöitä. Ruokakojuille ei ollut vielä kertynyt jonoja. Ihmiset keskittyivät luultavasti enemmänkin nestepitoiseen tarjottavaan siihen aikaan. Lokit olivat tosin jälleen löytäneet paikkansa, mikä on lintukammoiselle jokavuotinen varsin epämukava kokemus. Jonain tulevana vuonna saatan kulkea pelotinpöllö kainalossani. Yritimme myös katsastaa paitakojun, mutta sen jono tuntui hirvittävältä ja hitaalta. Poika tyytyi tässä vaiheessa olemaan ilman Tuska-paitaa. (TR)

Perjantaina Inferno-lavan kolmantena aktina kuultiin, nähtiin ja koettiin helsinkiläinen Keoma. Tuska-Torstai-bändikilpailuun osallistunut orkesteri suoritti kaikki Herakleen urotyöt, joita metallinpalvojien bakkanaaleihin osallistuminen vaati ja selviytyikin lopulta urhoollisesti voittajaksi sadan bändin joukosta. Tuo progressiivisvivahteinen, atmosfäärinen vaihtoehtometalliorkesteri aloitti konserttinsa vahvin ottein luoden välittömästi hypnoottisen kentän, joka oli aistittavissa jo ulko-ovilla.

Pitkin Keoman settiä kuultiin kappaleita, joiden nuotit tihkuivat milloin Karnivoolia, milloin Devin Townsendia ja Opethia. Allekirjoittanut koki paikoitellen myös lämpimiä kaikuja Heveiniin ja Soeniin. Yleisö todisti tiiviin nipun kappaleita, jotka pullistelivat melodisuutta ja progressiivisuutta olematta kuitenkaan ”olen koesoitossa Dream Theateriin” -tyylinen performanssi. Henkilökohtainen mielipiteeni on, että yhtyeen kappaleet toimivat selkeästi paremmin livenä kuin albumilla, sen verran vakuuttavaa eetteriin manifestoitunut musiikki oli.

Teknisessä musiikissa on toisinaan sellainen Akilleen kantapää, että esiintymispuoli ja viihdyttävyys kärsivät käden ja sormien oikean asennon kustannuksella. Niin ei ollut kuitenkaan asia Keoman kohdalla. Jokainen tuntui panostavan siihen, että lavalla nähdään robottimaisin elkein liikkuvien mannekiinien sijaan eläviä ja asialleen omistautuneita muusikoita. Erityiskiitos täytyy antaa yhtyeen basistille, joka osallistui spiikkeihin, näyttävään lavapreesenssiin sekä tarjosi tuhdin pohjan, mikä tuntui jaloissa asti. Bändin laulaja teki todella hyvää työtä eläytyessään ja tulkitessaan orkesterin musiikkia elävän yleisön edessä tuoden mukavan, paikoitellen lähes eläimellisen lisän yhtyeen musiikkiin. Olisi myös väärin olla mainitsematta solistin huikeaa laulusuoritusta. Keoma on orkesteri, jolle sekä toivoo että tietää aukeavan pitkä ura. (SJ)

Energinen industrial metal -friikkisirkus Turmion Kätilöt otti päälavan haltuunsa kuin pääesiintyjän elkein. Kappaletarjontana kuultiin tasapuolinen läpileikkaus yhtyeen koko levytyshistoriasta aina debyyttialbumilta muutama kuukausi sitten julkaistuun ”Sikiö”-kappaleeseen saakka. Erikoista live-meininkiä seuratessa ja eri aikakausien kappaleita kuunnellessa huomasi, miten pitkälle yhtye on kehittynyt ja toisaalta, miten vahvasti se on pitänyt kiinni omasta itsestään ja pysynyt itsensä näköisenä. On varmasti jonkin asteinen ennätys tasapainotella sekopäisyyden ja nerokkuuden rajalla noin pitkään.

Turmion Kätilöiden live-energia ja mielenvikainen karisma ovat aina valtavan suuria, mutta Tuskan päälavalla kahleiden auetessa ne olivat vielä pari pykälää suurempia. Tarttuvia tanssihittejä suurella intensiteetillä peräjälkeen laukonut yhtye tykitteli tiensä yhdeksi Tuskan kovimmista keikoista. Turmion Kätilöiden keikoilla yleisö kutistuu yhdeksi pieneksi perheeksi, jossa outo ja erilainen ovat yhtä kuin normaali. Vaikka teemat ovat rankkoja ja sanoitukset rajuja, oli meiningissä hyvää tuulta ja tunnetta. (JK)

Moonsorrow oli minulle yksi perjantain odotetuimpia bändejä. Porukkaa olikin siirtynyt jo reilusti teltan suojiin ennen Turmion Kätilöiden keikan loppua. Onnistuin kuitenkin tunkemaan itseni aivan eturiviin. Jo keikan alkusoinnut, valot ja savu antoivat osviittaa siitä, mitä oltaisiin katsomassa. Rauhallisen aloituksen jälkeen lähes koko yleisö pui nyrkkiä ilmaan. Jonkun humalaisen yritys päästä eturivistöön ja kompurointi toisten jalkoihin herpaannutti keskittymiseni hetkeksi. Onneksi samalla hetkellä kuulin ”Ruttolehto incl. Päivättömän päivän kansa” -kappaleen kauniin kuorolaulanta-aloituksen ja unohdin ärsyyntymiseni. Jotenkin siinä teltassa, ainakin eturivistössä musiikki tuntui toimivan hyvin. Bändi jatkoi vielä perään tunnetulla ”Suden tunti” -kappaleella, ja tutut biisit upposivat hyvin yleisöön. Moonsorrow on sen verran omalaatuinen bändi, että myös keikoilla on yleensä poikkeuksellinen fiilis. Vaikkei lavalla tapahdu mitään sangen erikoista, keikka näyttää ja musiikki kuulostaa siltä, että se tulee suoraan sydämestä. Bändi lunasti keikallaan jälleen kaikki odotukseni. (TR)

Perjantain ensimmäinen oikeastaan yhtään kiinnostava esiintyjä oli Dead Cross. En osannut odottaa mitään muuta, kuin että näen Mike Pattonin ja Dave Lombardon samalla lavalla. En ollut tutustunut yhtyeen musiikkiin edes 15 sekunnin vertaa. Keikka alkoi ja sain todeta itselleni, että joskus tällaiset supergroup-yhtyeet ovat toimivia. Tuntui jotenkin siltä, etteivät kyseisten miesten muut orkesterit (eli lähinnä Slayer ja Faith No More) vaikuttaneet Dead Crossin musiikkiin, mikä on siis pelkästään positiivinen asia. Keikka oli aivan helvetin hauska ja yleisössä riemu isoimmillaan, mikä oli yllättävää.

Yllättävää oli myös, että Mike Pattonin huomio kiinnittyi kahteen yleisössä olleeseen nuoreen poikaan, jotka hän kutsui lavalle heidän corpse painttiensa vuoksi. Mike Pattonin sekoilu ja jäätävä karisma jatkui samanlaisena keikan loppuun, eikä bändistä jäänyt mitään pahaa sanottavaa. Kuulin tosin sivukorvalla takana seisovan miehen todenneen ’tämän hauskanpidon aiheuttaneen hänelle myötähäpeää’. (OV)

Tuskan tämän vuoden yksi kenties omaperäisimmistä ja mielenkiintoisimmista esiintyjistä oli norjalainen, avant-gardistisia taipumuksia omaava proge-yhtye Leprous. Yhtyeen jo kaksi kertaa nähneenä tiesin eturiviä kuluttaessani, että luvassa olisi loistava konsertti. Siisteihin kauluspaitoihin pukeutunut yhtye ei rauhallisen ”Bonneville”-kappaleen alkaessa luonut välttämättä lupausta pirun sarvia ilmaan maalaavasta raskaasta meiningistä mutta heti, kun kitaristin 8-kielinen hevimörkö mylvi matalia nuotteja, sähköistyi yleisö kuin salaman iskusta.

Bändin keikkasetti koostui luonnollisesti suurimmaksi osaksi bändin tuoreen ”Malina”-albumin materiaalista, mikä on sekä ymmärrettävää että toisaalta yhtyeelle edullista. Näin ollen bändin setti sisälsi paitsi raskasta metallia ja kimurantteja koukeroita myös kosolti tarttuvia kertosäkeitä ”Stuckin”, ”From The Flamen” ja ”Illuminaten” muodossa. Nuo kappaleet herättivät yleisössä selkeitä ja suuria reaktioita unohtamatta tietysti jo yhtyeen uran klassikoksi noussutta ”The Pricea”, jonka hivenen nyrjähtänyt groove sai yleisön nykimään lumoutuneena biisin mukana.

Klassikoiden lisäksi setissä kuultiin myös varmasti yhtyeen faneille maistuvia valintoja. Yhtye ei taaskaan rikkonut tapaansa soittaa jokaisella Suomen keikallaan ”Foe”, joka saa yleisön aina hurmoksessa takomaan nyrkkiä ilmaan. Orkesterin kenties mieluisin valinta faneille oli ”Acquired Taste”. On harvinaista herkkua päästä kuulemaan ”Bilateral”-albumin materiaalia livenä, joten se oli erittäinkin tervetullut yllätys. Konsertin päätti euforiaa kuulijoiden sydämiin synnyttänyt ”Mirage”, joka sai kaikessa eläimellisyydessään ja hypnoottisuudessaan yleisöstä viimeisetkin mehut erittäin tuntuvasti irti. Bändin suoritus oli, kuten odottaa saattoi, timanttinen. Vaikka kultakurkku Einar Solbergin ääni alkoi loppua kohden hieman pettää vaativimmissa osuuksissa, oli esitys kaikilla mittapuilla mitattuna vakuuttava ja jätti hymyn huulille. (SJ)

Jokaisen heviteinin märkä uni kävi jälleen toteen, kun parin vuosikymmenen kokemuksen melodisesta death metalista omistava Arch Enemy astui päälavalle. Pitkälti kahden uusimman levyn materiaaliin nojanneella keikalla todistettiin jälleen nykymuotoisen Arch Enemyn vahvuus. Ehkäpä koko historiansa taidokkaimmalla kokoonpanolla soittava yhtye veti yleisön mukanaan vihaisen voiman syövereihin. Minulle uusimman ”Will to Power” -albumin kappaleet erottuivat muiden soitettujen kappaleiden joukosta hieman vaisumpina, mutta innokkaan yleisön menoa se ei haitannut. Kappale kuin kappale, uusi tai vanha, sai ihmiset liikkeelle ja käyttämään ääntään. ”Nemesis”-klassikkoon päättynyt keikka antoi faneille täyttä tavaraa koko tunnin ajan ja jätti sopivan pienen nälän tulevaa varten. (JK)

Mikäli Leprouksen aikana ei ehtinyt kunnolla nostaa taskulaskimia ja helmitauluja esille, niin pääsi varmasti tekemään Meshuggahin huipentaessa Helsinki Stagen perjantain ohjelman. Intronauhan soidessa yleisö oli jo villinä ja aaltoili kuin synkkä vesi täynnä raskaan metallin, polyrytmien ja ruotsalaisen osaamisen nälkäisiä piraijoita. Ja sitä saatiin mitä tilattiin: hymyt hyytyivät siinä vaiheessa, kun Tomas Haake laski käyntiin maanisen rytmisokkelon ”Clockworksin”. Heti perään isketty ”Born In Dissonance” kaikessa Meshuggah-arkityyppiydessään ei löysännyt yhtään otettaan vaan jatkoi takuuvarmaa, tarkkaa ja voimakasta mäiskettä.

Jo ensimmäisestä kappaleesta lähtien oli selvää, että yhtyeen sijoitus Helsinki Stagelle oli täysin oikea valinta. Meshuggah toi mukanaan ällistyttävän hienon ja musiikkia täydentävän valoshow’n, joka ei pääse täysiin oikeuksiinsa yhtään pienemmällä lavalla tai ilman jonkin sorttista katosta, joka hämärtää lavaa. Kappaleiden mukana elävät valot olivat osa tarkasti laadittua dramaturgiaa, joka myötäeli ja täydensi loistavasti yhtyettä itseään. Transsimaisiin tiloihin johdattelevat, toistuvat rytmisokkelot ja dissonoivien hälyäänien ja riitasointujen kakofonia saivat rinnalleen fyysisesti havaittavan ilmiön, joka nostatti koko konsertin täysin eri sfääreihin.

Yhtyeen settilista oli toimiva sisältäen lukuisia keikkasuosikkeja sekä muutaman sellaisenkin kappaleen, joka sai fanit varmasti myhäilemään. ”Lethargica”, ”The Violent Sleep Of Reason” ja ”Straws Pulled At Random” olivat erittäin toimivia kappaleita live-asetelmassa. Tuntui hieman jopa siltä, että ne tarvitsevat jonkinlaisen fyysisen olomuodon valojen ja yhtyeen itsensä muodossa toimiakseen täysillä. Erityismoukarointia ja ekstaattista hurmosta tarjoiltiin ”Rational Gazen” sekä keikan päättäneen ”Demiurgen” muodossa, jotka yhtye tuntui soittavan erityisen elävästi verrattuna siihen steriiliin ja mekaaniseen kuvaan, jota se yrittää ylläpitää osana imagoaan. Totta kai mukana oli myös samalla sekä bändin tunnetuin kappale että tietyllä tavalla sen ikuinen kahle, ”Bleed”. Olisin henkilökohtaisesti toivonut uskaliasta päätöstä olla soittamatta kyseinen kappale ja mahduttaa sen tilalle jotakin sellaista, joka toimii sekä kyseisessä setissä että saa yhtyeen fanit sekaisin. Mikä tahansa ”Chaospheren” kappale tai vaikka jokin vanha klassikko kuten ”Perpetual Black Second” tai ”Future Breed Machine” olisi ajanut asian. Uskaliasta olisi ollut sovittaa vaikkapa ”Closed Eye Visuals” mukaan settiin, varsinkin, kun yhtyeellä oli käytössään fantastinen valoshow.

Meshuggahin keikka oli varmasti itseni lisäksi myös monelle muulle se pitkään odotettu tilaisuus todistaa Meshuggah elävänä ja kuulla sekä tuntea se äärimmäisen tarkka mutta raskas jylinä, jolla yhtye pahoinpitelee kuulijakuntaansa. Yhtyeen soittosuorituksen mainitseminen tuntuu hivenen typerältä, sillä on selviö, että Meshuggah esittää kappaleet lähes robottimaisella tarkkuudella. Jens Kidman suoritti tyypilliset lavamaneerinsa ottaen silloin tällöin yhteyttä yleisöön, joka tuntui välillä mykistyvän täysin kappaleiden välillä. Syynä sille lienee todennäköisesti hämmästys noiden ruotsalaisten seppien taidoista. Fredrik Thordendalia kitarassa tuurannut kitaravelho Per Nilsson esitti omat tulkintansa kappaleiden yleisesti varsin dekonstruktiivishenkisistä kitarasooloista tavalla, joka oli omaan korvaani äärimmäisen virkistävää ja jotain sellaista, jota liveltä odottaisin. Meshuggah oli juuri sitä, mitä kaikki innokkaat fanit olivat tulleet katsomaan. Ainoan varsinaisen miinuksen osaan antaa yleisöstä. Mielestäni on kirjoittamaton sääntö, että jos tekee mieli eturiviin, tullaan sinne ajoissa, eikä kesken konsertin kauhomaan kyynärpäällä paikkaa niin, että ihmisiä jopa kaatuu. Muutoin oli kuitenkin upeaa nähdä, miten antaumuksella yleisö eläytyi metalliarkkitehtien kaavoittamaan musiikkiin. (SJ)

Ensimmäinen Tuska-päivä päättyi räppäri Ice-T:n ja kitaristi Ernie C:n jo yli 20 vuotta johtaman Body Countin raivokkaisiin räppimetallipippaloihin. Ensimmäistä kertaa Suomessa esiintynyt yhtye aloitti tiukasti tykittäen Slayer-coverilla Dave Lombardo rumpujen takana ja jatkoi yhtä tiukasti omilla kappaleillaan lisäten jatkuvasti kierroksia aivan keikan loppuun saakka. Kierrokset nousivat samaan tahtiin myös valtavassa pitissä, jonka arvosanaa Ice-T korotti pikkuhiljaa meiningin yltyessä. Vaikkei Ice-T taida olla suuri circle pittien ystävä hänkään, sai Tuska-yleisön pitti lopulta kuitenkin täydet pisteet.

Body Count soitti kappaleita kahdelta ensimmäiseltä ja kahdelta uusimmalta albumiltaan. Musiikin ydin on pysynyt samana, mutta aikakausien välillä on tapahtunut soundillista ja tyylillistä muutosta. Uusi Body Count on sen alkuaikojen tuotantoa raskaampaa, mutta kaikki kappaleet sopivat livenä samaan settilistaan ja edustivat samaa yhtyettä. Osittain siksikin, että vanhemmat kappaleet saivat levyversioita raskaamman ja intensiivisemmän käsittelyn. Musiikki sai Body Countin live-energiasta uuden elämän.

Vakavat ja raskaat aiheet ovat tärkeä osa Body Countin musiikkia, vaikka kieli taipuukin helposti poskeen. Ice-T nosti esiin aiheita, kuten rasismi ja köyhyys, puhuessaan yleisölle kappaleiden välissä ja alustaen tulevien kappaleiden tarkoitusta. Provokatiivinen ja aggressiivinen esiintyminen nosti ihmis- ja yhteiskunnan ongelmakohtia yleisön huulille herättäen ajatuksia ja vahvoja tunteita samalla viihdyttäen, jopa naurattaen ja antaen pientä toivoa.

Body Count saatiin vihdoin Suomeen asti ja kaikesta päätellen monien pitkäaikaisetkin odotukset täyttyivät. Tyytyväisiä ja innostuneita reaktioita näkyi ja kuului joka puolelta sekä keikan aikana että sen jälkeen. Noin kovan luokan esiintyjä olikin aivan oikealla paikalla yhtenä festareiden pääesiintyjistä. Toivottavasti seuraavaa kertaa ei tarvitse odotella yhtä kauan. (JK)

Teksti: Taru Ruusu, Samuel Järvinen, Otto Vainionpää ja Jyri Kinnari
Kuvat: Teemu Siikarla, Pasi Eriksson ja Jani Kormu