Tuska-Torstain voittaja valittiin – finaalissakin hiki virtasi, kun hevikansaa höllittiin

Ai perkele. Pitkä tie on kuljettu, ja ollaan päästy tähän pisteeseen. Tuska-Torstai -bändiskabailun finaaliin. Bändit on karsittu kuuteen yleisön ja tuomariston suosikkiin. Jo semifinaalien taso tiesi ennakoida sitä, että illasta tulee erittäin kovatasoinen. Kuin pienoisversio varsinaisesta Tuska -festivaalista. Ah, ihanuutta.

Ilta alkaa juhlallisen dramaattisesti juontajien möristessä lavalle Pahan Ikonin, joka käskeekin yleisöä pistämään ”mellakan pystyyn.” Ja yleisö tottelee. Moshpit pyörii armottomasti läpi keikan, ja jos vauhti alkaa lauhtua, osaa bändi käskyttää pitin uudelleen käyntiin. Tämä on sitä rässijuhlaa. Soitto on tiukkaa kundien irvistellessä lavalla selvästi soittamisesta nauttien. Setissä kuullaan komeita kitarasooloja, ja kahden kitaristin välillä tuntuu olevan kuin kisailua kumpi vetää kovemman soolon. Laulaja sylkee sanoja äkäiseen tahtiin mikkiinsä, ja basistin tukka pyörii kuin tuulimylly. Bändillä on erinomainen kontakti yleisöön, ja käväisee toinen kitaristeistakin pitin puolella. Oikein energinen esitys, mutta jos pitää yrittää keksiä jotain kehitysehdotuksia, niin mieleen heräsi ajatus, että kyllähän tätä puoli tuntia innoissaan katsoo, mutta entä sitten kun kyseessä on pidempi keikka? Löytyykö repertuaarista muutakin kuin sata lasissa painettua matskua?

Rässijuhlia jatkaa Grin saapuen lavalle välkkyvissä valoissa. Yleisö ei ole aivan yhtä mukana juonessa kuin edellisen esiintyjän kohdalla, mutta lämpenee keikan edetessä. Grinin vokalisti oli parantanut otettaan esikarsinnoista semifinaaleihin, ja finaaliin on vielä löydetty jotain uutta puhtia. Hatunnoston arvoinen suoritus. Ja sitten se bassosaundi. Ai saatana, kun se on edelleen niin pirun mehukas. Meininki on raskasta kuin alasin. Lauluharmonioissakin olen huomaavani jotain petrausta, ja edelleen tarjoillaan komeita kitarasooloja. Bändissä on jotain vahvoja stoner ja sludge elementtejä, joita voisi syleillä avoimemminkin sylein. Jos Pahan Ikoni paahtoi koko ajan isoimmalla vaihteella, osaavat Grinin äijät välillä himmata ja se toimii vallanmainiosti. Äijät lahjoittavat yleisöön bändipaidankin, ja ilmeisesti ripulista puhuminen on bändille lähellä sydäntä.

Turun ihme Of Origins aloittaa pienen hiljaisuuden turvin, mutta sitten lähtee armoton meno. Hienoja kimurantteja riffejä on jälleen tarjolla, ja miehekästä huutoa. Alkuun kliinit vokaalit tuntuvat taas kaipaavan jotain terävyyttä. Yhteislaulun harmoniat ovat paikoin kovin komeaa kuultavaa. Ja rumpali antaa tuplapedaalien tykittää. Tämäkin bändi on petrannut semifinaalista reippaasti. Ja ovatpa pukeneet lähes matsaavat raitapaidat lavalle. Bändi yhdistelee tyylikkäästi elementtejä eri metalligenreistä. Tämä on tällaista ”uuden tyyppistä” metallia. Nuoret pojat ovat pirun taitavia muusikoita. Keikan alkupuolella tuntuu, että esityksessä on vielä hieman jännitystä, mutta meno paranee, kun soittajat tuntuvat rentoutuvan. Of Origins muistaa kiitellä välispiikissä kisan järjestäjiä, mikä on hieno ele. Bändin musiikki toi tällä kertaa Gojiran lisäksi jostain syystä mieleeni myös Isisksen. Nämä nuoret miehet tuntuvat olevan oikein hyvällä polulla tulevaisuuden metallin kantilta katsottuna.

Väkevällä kitaroinnilla lavalle astelee I Revolt, ja palaamme siihen perinteisempään äikäiseen paahtoon. Taas saadaan pieni moshpit pyörimään yleisön sekaan. Alkuun kitarasoolot hukkuvat jonnekin muun soiton alle, mutta loppua kohden nekin erottuvat ansaitsemallaan tavalla. Musiikissa on kivoja pomppuelementtejä, joista yleisökin tuntuu tykkäävän. Mukavasti pyöritään siellä groove – thrash -akselilla, ja mainitaan vaikka tähän väliin se kitaristin ulkoinenkin samankaltaisuus Pantera legendaan Dimebagiin. Tässä vaiheessa iltaa ja kisaa alkaa bändi vain tuntua lähes turhan turvalliselta ja perusvarmalta. Soitossa ei sinällään ole mitään motkotettavaa. Peukut rumpalin hienosta eläytymisestä esiintymiseen. Se pieni moshpittikin on vain kasvanut keikan edetessä. Bändi myös kiittää kaikkia Suomen naisia, sillä mainostivat kilpailun yhteydessä itseään Facebook-ryhmä Naistenhuoneessa ja saaneen sitä kautta itselleen alussa yleisöääniä. Hei, eletäänhän tässä jo 2010 -lukua. Kaikki keinot on sallittu.

Viidentenä lavalle saapuu yleisöä hämmentämään Keoma. Sanon hämmentämään, sillä bändi aloittaa todella rauhallisella pianointrolla, jota seuraa todella rauhallinen biisi. Tässä karisteltiin ne viimeisetkin rässijuhlan hiukkaset. Tällainen melodisuus kuulostaa alkuillan räyhäämisen jälkeen lähes vieraalta. Laulaja mainitseekin välispiikissä, että vetivät nyt sitten tuollaisen kahdeksan ja puolen minuutin hitaan biisin. Aika riski veto tällaisen bändikisan finaalissa. Rauhallisen alun jälkeen päästään kumminkin progemetallin maailmaan, ja komeita ovat melodiat raskaammissakin biiseissä. Yhteislaulu toimii, ja vokalistilla on erittäin komea ääniala. Korkealta ja kovaa sekä matalalta ja muristen vaivatta. Arvostettavaa. Meno on melkein juhlava. Taitavia muusikoita tämäkin poppoo, ja yleisökin tuntuu nauttivan, kun käsiä lyödään yhteen. Esitys on mukavan monipuolinen, ja bändi myös fiksusti osaa promota seuraavaa keikkaansa. Komeaa bassottelua, mutta kitara välillä hukkuu jonnekin muun soiton alle. Hieno esitys never the less.

Illan soitot päättää Kannelmäen oma Ikivirhe. Jälleen ne vaatteiden yläosat on jätetty pois, kun päästään todistamaan tätä punkin riemujuhlaa. Alkuun vokaalit ovat taas vähän kadoksissa, mutta onneksi löytyvät sieltä loppujen lopuksi. Meininki on niin sanotusti kunnon räyhä. Rumpali soittaa edelleen älyttömän kovaa, ja lauluvelvollisuudet on edelleen jaettu demokraattisesti koko kolmikon kesken. Semifinaalissa kitaristin pipolla oli vaikeuksia pysyä päässä, mutta tällä kertaa se pysyy matkassa kuin olisi teipattu takaraivoon kiinni. Lavalla esiinnytään energisesti, ja se energia tarttuu yleisöönkin. Setti on helvetin kova. Rickenbacker mörisi ja hiki virtasi.

Näin tämä huikea musiikin juhla saatiin päätökseen. Yhdeksän iltaa täynnä live-esityksiä on nyt takana, ja monen monituista eri orkesteria on jälleen todistettu. Tämän helvetin kovatasoisen finaalin voitti lopulta Keoma, joka pääsee siis esiintymään Tuskassa Inferno Stagella perjantaina 29.6. kello 16.15. Finaalista tuomaristo valitsi myös Pahan Ikonin sekä I Revoltin esiintymään virallisilla Tuskan jatkoklubeilla. Illan esityksistä palkittiin myös kovimmat soittajat, ja nämä palkinnot jaettiin seuraavasti: kovimmat kitaroinnit: Of Origins, kovin bassottelu: Grin ja kovin rummutus: Ikivirhe.

Tästä on hyvä jatkaa kesää ja Tuskaa kohti!

Valokuvat: Sami Eräluoma
Raportti: Ville Riste