Tuttua ja ei niin turvallista – arvostelussa Arch Enemyn ”Blood Dynasty”

Ruotsalainen metallijätti Arch Enemy julkaisee järjestyksessään jo 12. albuminsa perjantaina 28.3. Lähes 30 vuotta pystyssä ollut yhtye pyrkii uudella albumillaan tarjoamaan tuttua energiaa, joka on nostanut heidät maailmanmaineeseen, samalla kuitenkin heittäen muutaman kierrepallon kuulijoiden suuntaan. Tämä ei ole yhtyeelle mitenkään erikoinen tilanne. Läpi heidän uransa tyyli on pysynyt uskollisena levystä toiseen, tuoden kuitenkin aina jotain ajanhengen mukaista osaksi kokonaisuutta.

Levyn avaava ja tempon asettava kappale ”Dream Stealer” julkaistiin myös singlenä, ja on helppo ymmärtää miksi. Se tarjoaa Arch Enemyn faneille juuri sitä, mistä he ovat pitäneet jo vuosikymmenten ajan: vahvoja riffejä, kauniita melodioita, unohtamatta tietenkään Alissa White-Gluzin laulusuoritusta. Seuraava kappale, ”Illuminate the Path”, puolestaan riisuu osan jytäävistä riffeistä ja lisää tilalle puhtaita vokaaliosuuksia, joita yhtye on tykännyt viljellä myös aiemmilla levyillään. Aina ei tarvitse karjua kurkku suorana, kun laulaja on tätä tasoa.

”March of Miscreants” tuo mieleen vahvoja vivahteita ”Doomsday Machine”-albumilta ja ottaa jälleen askeleen raskaampaan suuntaan. Samalla tiellä jatkaa seuraava kappale, ”A Million Suns”, jossa etenkin kitarasoolo ja bassotyöskentely pääsevät oikeuksiinsa.

”Don’t Look Down” on jälleen tuttua tykitystä vahvojen vokaalien kanssa, ja sen kertosäe on kuin luotu keikkoja varten ”Stand your ground!” -huutojen avustuksella. ”Presage” on levyn ainoa välisoitto, joka laskee kuulijan pehmeästi kohti nimikkoraitaa, ”Blood Dynastyä”. Kappale on perusvarmaa suorittamista, mutta miksikään isoksi hitiksi siitä ei mielestäni ole. Levy on tarjonnut sen verran kiinnostavaa kuunneltavaa alkupuoliskolla, että tämä ei kestä vertailua.

”Paper Tiger” on puolestaan eri tarina. Se erottuu muusta massasta flirttailemalla osittain klassisemman heavy metalin suuntaan melodioillaan ja kitarasooloillaan. Toimiva kappale, mutta se tuntuu olevan hieman irrallinen muusta levystä. ”Vivre Libre” on levyn ainoa slowari, jossa Alissa pääsee tulkitsemaan haikean kaunista melodiaa ranskaksi – levyn yllättävin veto, joka parani kerta kerralta levyä kuunnellessa.

Toiseksi viimeisenä vauhtiin heilahtaa ”The Pendulum”, joka karistaa niskoistaan edellisen hempeilyn ja palaa takaisin hyvin rytmitettyihin riffeihin sekä rosoisiin lauluihin. Levyn päättää ”Liars and Thieves”, joka on yksi omia suosikkejani albumilla. Eheä kokonaisuus, joka paketoi tähän asti hyvin toimineen levyn sen arvoisella tavalla. Kokonaisuutena levyä voi pitää onnistuneena. Selkeitä megahittejä ei heti noussut pintaan, vaikka ”Dream Stealer” ja ”Liars and Thieves” sisältävätkin potentiaalia. Siitä huolimatta levy ei jätä kylmäksi ja tarjoaa Arch Enemyn faneille jotain uutta kuunneltavaa. Iso osa kappaleista tullaan varmasti kuulemaan marraskuun jäähallikeikalla, joten levy kannattaa ehdottomasti katsastaa, kun se julkaistaan.