Tuttua ja turvallista ilman suurempia yllätyksiä – Metallica Olympiastadionilla

Yhdysvaltalainen raskaan rockin legenda saapui jälleen Suomen kamaralle, kun Metallica tuli soittamaan tuplakeikan kesäkuun toisena viikonloppuna. Mukana tuotiin perjantaina 7.6. yhdysvaltalainen Mammoth WVH, sekä brittiläinen metalcore-yhtye Architects. Sunnuntaina 9.6. helsinkiläisyleisö sai jälleen nauttia yhdysvaltalaisista ryhmistä Ice Nine Killsistä, sekä Five Finger Death Punchista.

Saavuin paikalle Ice Nine Killsin lopetettua, vaikka yritin ajoittaa itseni niin, että tämä teatterimainen metalcore-bändi olisi tullut todistettua. Vaikka olympiastadionin ulkopuolella sisäänkäynnin jonot olivat järkyttävän suuria, niin en usko jonottaneeni edes varttia. Istumapaikkani näköyhteys oli suoraan lavan keskelle, eli lähtökohdat ovat harvinaisen hyvät todistaa maailman suurin metallibändi Metallica ensimmäistä kertaa.

Ensin kuitenkin Five Finger Death Punch, tuo amerikkalainen popin ja metallin kummallinen hybridi. Bändissä on koettu miehistönmuutoksia Jeremy Spencerin, sekä Jason Hookin lähdettyä hiljattain yhtyeestä. Tasaiseen tahtiin jo 9 levyä julkaissut bändi kuitenkin porskuttaa eteenpäin ja illan menosta päätellen vielä pitkäänkin.

Setin loppupäässä Ivan Moody valittelee lavalla pientä nuhaisuutta ja käskyttää tomerasti yleisöä laulamaan. Miehen lavakarisma ja bändin koko imago yhtyeen alkumetreillä, tuntuivat pyörivän kierrätetyn tuntuisella pullistelulla. On jotenkin suorastaan huvittavaa, että laulaja jonka vaimo on ottanut lähestymiskiellon, ylläpitää edelleen kovisenergioita yllä lavapersoonassaan. Eikö raskaassakin musiikissa saisi avoimesti katsoa peiliin ja punnita millaista mielikuvaa haluaa tuoda julki? Moody osaa välillä olla kuitenkin suhteellisen sympaattinen kaveri.

Nuhasta huolimatta miehen ääni vaikuttaa kuitenkin olevan levyjä mukailevassa kondiksessa ja keikka jyskää omalla painollaan kevyesti eteenpäin yhtyeen lähivuosien hiteillä. Alkupään tuotannosta tarjoillaan tietysti ”The Bleeding”.

Kuten kaikki muutkin teennäiset jenkkirokkibändit, myös Five Finger Death Punch nauttii aivan massiivista suosiota. Yleisö näyttää silti todella flegmaattiselta, vaikka kello lyö jo yli seitsemää. Tietysti huomenna koittaa jälleen arki ja luonnollisesti ihmisiä on tullut useilta paikkakunnilta todistamaan amerikkalaisen metallin suurimpia tähtiä. Kuitenkin huomioiden sen määrän mitä suomalaisilla näkee yhtyeen fanituotteita, luulisi, että yhtye saisi aikaan suuremman reaktion yleisössä.

Five Finger Death Punch perustettiin 2005 ja ensimmäinen levy ”The Way of the Fist” soi silloin omissakin kuulokkeissa ja välitunneilla vängättiin siitä kumpi on parempaa: Volbeat vai Five Finger Death Punch. Silloin yhtyeen leimallinen ominaisuus omissa piireissäni oli Panteramaisuus. Kovanaamaista pullistelua, joka näin myöhemmin katsottuna ei yllä käytännön tasolle miesten suorituksessa. Muuten kuin edellämainitusti Ivan Moodyn kohdalla väkivaltaisen, naisiin kohdistuvan käytöksensä johdosta.

Myös musiikillisesti meininki onkin yllättävän velttoa, verrattuna siihen kun olen yhtyeen viimeksi nähnyt vuonna 2017. Jokainen kappale on samaa keskitempoista polkemista, jota jo 2011 ilmestyneellä ”American Capitalist” -albumilla esiteltiin. Samoin kävi muuten Volbeatille. Että vängätään nyt sitten siitä, kumpi on parempaa velttoilua nykyään. Setti saadaan pakettiin ja päällimmäisenä mieleen jää valtavirtaisen metallimusiikin selvästi kriittinen tila. On kuitenkin aika viimein todistaa se kaikista suurin eli Metallica, joka omalta osaltaan hieman avaa metallimusiikin kadonnutta terää valtavirtaskenessä.

Huomio kiinnittyy ennen keikan alkua Metallican lavasteisiin, jonka hajuton ja mauton yleisilme tuo mieleen eräänkin saksalaisen Rammsteinin, joilla myös lavasteiden koko taitaa mennä kaiken grafiikan ja kuvien edelle. Toisin kuin Metallicalla, Rammsteinilla on kuitenkin selkeästi industrialistisempaa lavasteiden yleinen näyttävyys. Metallicalla taas en oikein ymmärrä mitä minimalistisuutta ja puhtautta korostavaa ilmettä tässä haetaan.

Vaikka muillakaan aikalaisillaan lavasteet eivät ole sen suuremmassa osassa heilläkään, silti viime kesänä Nokia Arenalla todistettiin kun Iron Maidenin Eddietä ammuttiin laserilla brittiläisyhtyeen laulajan Bruce Dickinsonin toimesta ja viime keskiviikkona Judas Priestin Rob Halford tuttuun tapaan ajoi harrikkansa samaisen areenan lavalle. Metallicalta puuttuu kaikki aspektit yllätysten ja lapsenomaisen mielikuvituksen kutitteluun.

No, eipä siinä vielä kaikki: yhtyeen kuvasto ja historia on ollut parhaillaan esillä jokapuolella kaupunkia. Pitkin Helsinkiä on viikonlopun aikana voinut käydä katsomassa Metallica-aiheisia tapahtumia, niin valokuvaaja Ross Halfinin pitämästä tilaisuudesta Metallican omiin film festeihin.

Mutta mikä on Metallican viesti? Tai mikä se on koskaan ollutkaan? Taiteellisesta vinkkelistä katsottuna Metallica näyttää tippuneen samaan kulttuuriseen tyhjiöön Beyoncén ja muiden turhanpäiväisyyksien kanssa. Ja nyt en puhu mistään brändistä, vaan siitä taiteen ydinviestistä minkä luulisi hevibändillä olevan. Yhtyeen luottograafikon pusheadin grafiikoitakaan harvakseltaan enää näkyy ja kaikki mitä bändistä saa viestinnällisesti irti, on hyvin vähäistä. Toki, olen kuullut moneen otteeseen Hetfieldin puhuvan mielenterveysongelmistaan välillä hyvinkin avoimesti. Nekin lauseet tuppaavat jäämään kuitenkin Metallican markkinajyrän alle. Tai ainakin selkeästi vähemmälle huomiolle, kuin bändin yleinen suurelkeisyys ja patsastelu.

Legendaarisen videotaltioidun Seattle ’89-keikan lavasteet olivat portaineen päivineen aivan uskomaton asetelma. Thrash-kollega Anthraxilla ”kasariportaat” olivat edelleen käytössä vuonna 2017 ”Among the Living” -juhlakiertueella, Helsingin Black Boxissa. En muista Metallican palanneen perinteisempään hevilavastukseen ”Cunning Stunts” -taltioinnin jälkeen.

Ennio Morriconen ”Ecstacy of Gold” kajahtaa ilmoille ilta-auringossa ja kylmät väreet läpäisee kehon luodinnopeasti. Luonnollisesti Metallica avaa viimeisen konsertti-illan ensimmäisen albumin rässihymnillä ”Whiplashilla”. Lars kompuroi tyylikkäästi heti alkuun ja kokonaisuus pysyy vaivoin kasassa. Ei tässä nyt voi pelkästä vanhuudestakaan vielä puhua kun keikka on vasta saatu käyntiin. Mutta Ulrichin filosofia soittamiseen on aina ollut ylimielinen ja lapsellinen. Mainetta ja mammonaa on kertynyt silti sen verran, että ehkä se peukku tälle populäärimusiikin suurmiehelle on tullut sitä kautta.

Paine kasvaa myös seuraavia biisejä kohden. ”For Whom the Bell Tolls” ja ”Ride the Lightning” taistellaan vähän tarkemmin läpi, tietysti aina hieman juosten kusten fillien ja muun päräyttelyn paikkeilla. Larsin paiskonta tuntuu heittelevän koko ajan, sekä aika ajoin lähes hyytyvän. 1996 julkaistun ”Load” albumin ”Until It Sleeps” on virkistävä yllätys ja tässä vaiheessa korostuu James Hetfieldin edelleen erinomainen vire niin laulajana, kuin soittajana. Vanhuudesta painajaisia näkevä keulakuva on basisti Rob Trujillon kanssa porukan selvästi johtava kulma. Jopa Kirk Hammett suoriutuu useista sooloistaan leukaluita loksauttavan hyvin. Jotkut revittelyt taas hukuttavat kaiken alleen ärsyttävästi, sekä rönsyilevät väärille urille.

Kitaristi Kirk Hammett, sekä basisti Robert Trujillo jo tutuksi tulleeseen tyyliin, innostuvat tapailemaan kohdemaansa kotimaista musiikkia ja tällä kertaa kappaleeksi on valikoitunut Pelle Miljoona -yhtyeen ”Olen kaunis”. Nappisuoritus, sillä suomenkielisen kappaleen laulamisen hoitava Robert Trujillo kuulostaa hetkittäin erehdyttävästi Pelle Miljoonalta itseltään.

Yhtyeen jonkin asteiselta, niin sanotulta paluulevyltä ”Death Magneticilta” rykäistään puolislovari ”The Day That Never Comes” ja se alleviivaa yhtyeen uusimman ”72 Seasons” albumin väsyneisyyttä. Tässä kappaleessa kuuluu yhtyeen terävintä riffikynää vuosimallia 2008. ”Fade to Black” tulee ensimmäisenä mieleen ja ei syyttä, onhan yhtyekin jakanut kyseiset kappaleet eri päiville.

Yhtyeen yhdestoista tekele ”72 Seasons” taas tapailee enemmän mustan albumin temppuja. Niin yksinkertaistettua levyä ei kuitenkaan voi kahteen kertaan tehdä ja siihen yhtyeen edellinen albumi ”Hardwired… to Self-Destruct”, sekä uusin ”72 Seasons” kaatuvat. ”Death Magnetic” taas on kaikessa riffipäisyydessään yllättävän vähälle huomiolle jäänyt levy yhtyeellä. Tietysti se, että Rick Rubin tuotti kyseisen albumin, tekee sen kuuntelusta lähes mahdotonta. En tiedä onko Rick Rubin tuottanut ”Reign in Bloodin” lisäksi yhtään albumia joka ei kärsisi siitä, että levyt klippaavat ja poksuvat minkä kerkeävät. Viimeisen 10 vuoden aikana en usko yhtyeen kuitenkaan soittaneen muita kuin edellämainitun puolislovarin, ”All Nightmare Longin” joka on suorastaan unohdettu klassikkobiisi Guitar Hero -videopelin kultakaudelta, sekä albumin ensimmäisen varsinaisen promosinglen ”Cyaniden”.

Keikan kipinä sammahtelee, kun slovarityyppisiä ralleja maistellaan yltäkylläisesti kunnes ”Battery” iskee taas vettä kiukaalle. Ja tällä kertaa väliosaa ei olla lyhennetty pois. Huomaan, että omaan korvaan soivat parhaiten nämä tuotannon alkupään kappaleet. Metallicasta kuoriutui aivan liian turvallinen ja hajuton stadion rock-bändi jonka kappaleet ”Enter Sandmanin” julkaisun jälkeen ovat kuulostaneet lähestulkoon samasta puusta veistetyltä. Tietysti hajontaa on tehty muutamilla kokeiluilla, mainitaan vaikka 2003 vuoden ”St. Anger” -albumi, jolta ei kuultu tänään yhtäkään kappaletta. Harmi, koska myös sillä levyllä on pieniä hetkiä jolloin homma toimii. En voi olla muistelematta ”Moth into Flamen” soidessa bändin yhteisvetoa kappaleesta Lady Gagan kanssa vuonna 2017, jolloin Gagan stemmat sytyttivät lisää tulta yöperhosille. Tällä kertaa Lady Gagalla oli kiireitä, eikä hän päässyt duetoimaan.

Teatraalinen sävellys ”One” kuuluu Metallican historiassa palkintopaikalle. Yhtye myös voitti kyseisellä kappaleella Grammy-palkinnon vuonna 1990. Grammyihin oli edellisenä vuonna 1989 lisätty kategoria raskaammalle rockille. Yhtye oli tuolloin ehdolla samaisen ”…And Justice for All” -albumin tiimoilta, mutta palkinnon voitti Jethro Tull. Grammy-keikan taltiointia katsoessa ei voi olla ylpeämpi Metallican ensimmäisistä suurista saavutuksista hevimusiikin saralla. Sen jälkeenkin totta kai on saavutuksia haettu ja suorastaan tehty. Antarktikaa myöten jokaisella mantereella pauhannut amerikkalainen hevijätti pitää seuraavaksi lennättää kuuhun.

Settilista:
1. Whiplash
2. For Whom The Bell Tolls
3. Ride the Lightning
4. Until it Sleeps
5. 72 seasons
6. If Darkness Had a son
7. The Day that Never Comes
8. Shadows Follow
9. The Call of Ktulu
10. The Unforgiven
11. Wherever I May Roam
12. Battery
13. Moth into Flame
14. One
15. Enter Sandman