Tutulla menestysreseptillä veistetty järkälemäinen teos – Arvostelussa Lorna Shoren ”I Feel the Everblack Festering Within Me”

Tuntuu kuin Lorna Shoren edellisestä ”Pain Remains” -levystä olisi kulunut aikaa korkeintaan pari vuotta, mutta vajaan kolmen vuoden jälkeen hyvinkin kohtalokkaasti nimetty ”I Feel the Everblack Festering Within Me” saapuu laittamaan vuoden parhaiden levyjen listaukset uusiksi. Ainakin allekirjoittaneelle lyhyeltä tuntuva odotus saattaa johtua siitä, miten relevantin tuntuisena yhtye on onnistunut pitämään ”Pain Remainsia” loppuunmyytyjen kiertueiden ja esimerkiksi sosiaalisen median läsnälon muodossa. Luvassa on yli tunnin pituinen matka, jolla Lorna Shore ei yritä löytää itseään uudestaan vaan teroittaa ja vie maltillisesti eteenpäin parilla aiemmalla julkaisullaan luomaansa menestysreseptiä.

Levyn aloittaa jo singlenäkin julkaistu ”Prison of Flesh”, joka yleisen tunnelmansa ja rakenteensa puolesta tuo etäisesti mieleen ”Pain Remainsin” aloittavan ”Welcome Back, O’ Sleeping Dreamerin”. Bändin keulakuva ja vokalisti Will Ramos kuulostaa tuttuun tapaansa vesikauhun runtelemalta eläintarhalta, Austin Archey takoo rumpuja kuin Archspiressä konsanaan, eikä kitara- ja basso-osasto jää tekniseltä osaamiseltaan alemmalle tasolle. Soundi on hyvinkin bassovoittoinen, eikä äänimaailmassa ole muuta moitittavaa kuin se, että taustakitara meinaa jäädä paikoin muun äänivallin jalkoihin. ”Prison of Flesh” sijoittuu myös Lorna Shoren tähänastisen tuotannon raskaimpiin ja synkimpiin kappaleisiin.

”Oblivion” edustaa yhtyeelle hieman perinteisempää materiaalia, jossa kappaleen päämelodiaan nojaavista säkeistöistä poiketaan paikoin nopeampaan spurttiin, maltilliseen tunnelmointiin ja Lornan tavaramerkiksi muodostuneeseen junaonnettomuuden lailla kaiken hetkeksi pysäyttävään breakdowniin. Levyllä ilmenevät ongelmat alkavat samalla nostaa päätään. Melodiat ja soundit ovat enemmän kuin kohdallaan, mutta yli kahdeksanminuuttisesta kappaleesta olisi helposti voitu leikata pari minuuttia kertosäkeen toistoa ja muuta filleriä pois. Se ei ole iso ongelma ensimmäisellä kuuntelukerralla, mutta levyn kuuntelukertojen lisääntyessä alkaa hyvinkin yksinkertaiseen melodiaan nojaava kertosäe puuduttaa turhan paljon.

”In Darknessin” intron kohdalla voi huomata levyn suurimman muutoksen aiempaan materiaaliin. Levyltä singleinä julkaistuissa kappaleissa se ei ollut pahemmin havaittavissa, mutta orkestraatioihin on haettu innoitusta Hans Zimmerin elokuvamaisesta tyylistä. Kappale lyödään käyntiin hengästyttävän isolla ja kauniilla, interstellarin mieleen tuovalla introlla, johon metallisempi ulosanti yhdistetään saumattomasti. Ensimmäiset pari minuuttia ovatkin levyn parhaan annin joukossa, ja kyynel meinaa nousta silmäkulmaan väkisin, kun loppubiisi harmillisesti kompastuu korostetusti samaan ongelmaan kuin aiempi ”Oblivion”. Jälkimmäinen puolisko keskittyy kertosäkeen yksinkertaisen lead-riffin loputtomaan toistamiseen, ja käteen jäävä fiilis on kuin munkista olisi lähtenyt kaikki hillot ja kuorrutteet ensimmäisellä haukulla.

Levyn seuraava kappalekolmikko jatkaa aika samoilla linjoilla levyn yleistä soundia noudattaen ilman sen suurempia yllätyksiä. ”Unbreakable” on hyvinkin power metal -tyylinen voimaballadi Lornan tyyliin, joka singlenä kuunneltuna jopa ärsytti, mutta joka sopii albumikokonaisuuteen varsin hyvin. Tosin päämelodian toistoa olisi voitu hillitä hieman tässäkin kappaleessa. Seesteisempi ja Ramosin isästä kertova ”Glenwood” onnistuu osittain rikkomaan tuota kaavaa. Kaunis ja henkilökohtainen kappale paranee jokaisella kuuntelukerralla. Duurivoittoinen ”Lionheart” tuntuu hukkuvan joka kuuntelukerralla hieman muiden biisien joukkoon olematta silti mitenkään huono veto.

Levyn loppupuoliskolla alkaakin sitten sattua ja tapahtua. ”Death Can Take Me” heittää aiempien biisien kirkkaat lead-riffit ikkunasta ulos ja keskittyy edellisiltä levyiltä tuttujen synkempien orkestraatioiden sävyttämään tulitukseen. Kappale lopetetaan parin minuutin breakdown-rymistelyyn, joka saa tuotua kappaleeseen tietynlaisella maltillisuudellaan ja suoraviivaisuudellaan huomattavasti vihaisemman ja lopullisemman sävy kuin mitä levyn aiemmilla breakdowneilla on tarjota. Kappale on ”Prison of Fleshin” ohella levyn synkintä ja vakavinta antia.

”I Feel the Everblack Festering Within Me” -albumilta löytyy myös henkilökohtaisesti yksi suurimmista yllätyksistä, jonka olen koskaan kuullut yhdelläkään levyllä. Muistan jo kappalelistauksen julkistamisen jälkeen tuumanneeni, että olisipa muuten siistiä, jos Lorna Shore tekisi ”War Machinella” jotain Mick Gordonin tyylistä sähköistettyä rymistelyä, jota ”Doomin” (2016) soundtrackilla kuullaan. Ensimmäisellä kuuntelukerralla, kun juuri tuolta kyseiseltä soundtrackilta tutut syntikat, elektroniset säksättimet ja särökitarasoundi pistivät biisin käyntiin, olin pudota tuolilta. ”War Machinea” voisi helposti luulla jopa tribuutiksi kyseiselle soundtrackille, ja se toimii aivan perkeleen hyvin sekä yksittäisenä biisinä että albumikokonaisuuden kaavan rikkojana.

”A Nameless Hymn” edustaa levyn maltillisempaa osastoa sieltä synkemmästä päästä ja tuo elävästi mieleen pari bändin aiempaa julkaisua. Levyn pisimpänä kappaleena levyn päättävä ”Forevermore” iskee ”In Darknessin” tyyliin orkestraatiot isolla vaihteella ja suurella tunteella peliin nykien taas kyynelkanavia auki. Paatoksellisen tulituksen, hennompien välisoittojen ja Lorna Shorelle tyypillisten kirkkaiden melodioiden kyllästämien kertosäkeiden varaan rakennettu kappale on kaiken kaikkiaan kaunis ja pakahduttava kertomus toisen ihmisen kuoleman jättämästä tyhjyydestä, ja se päättää albumikokonaisuuden taidokkaasti. Jännitin jo ennen levyn ensimmäistä kuuntelukertaa, jääkö kappale vertailussa edellisen levyn ”Pain Remains – trilogian” jalkoihin, mutta niin ei onneksi todellakaan käynyt.

”I Feel the Everblack Festering Within Me” kärsii jonkinlaisesta mammuttitaudista, mutta se on silti upea jatkaja ”Pain Remainssille”. Vaikkei mukana olekaan kokonaisia kappaleita, jotka olisi voitu leikata pois, olisi muutamia kappaleita voitu tiivistää tai tuoda niihin jotain kertosäeriffin toistoa ja euroviisumodulaatioita jännittävämpiä ratkaisuja. Soitanta, äänimaailma, melodiat ja lyriikat ovat kaikki huipputasoa, mutta biisinkirjoituksen suhteen Lorna Shorelta voisi toivoa hieman tiivistetympää ja rohkeampaa otetta sävellyskynästä. Kritiikeistä huolimatta yhtyeen maailmanvalloitus ei osoita hidastumisen merkkejä, ja levyllä on kaikki ainekset pitää yhtye metallimaailman huipulla aina seuraavan levyn julkaisuun asti aivan kuten ”Pain Remains” onnistui tekemään.

Kappalelistaus:

1. Prison of Flesh
2. Oblivion
3. In Darkness
4. Unbreakable
5. Glenwood
6. Lionheart
7. Death Can Take Me
8. War Machine
9. A Nameless Hymn
10. Forevermore