TY-KI-TYS-TÄ! klassikkoarviossa Panteran 30-vuotias ”Vulgar Display of Power”

30 vuotta olemassaoloa tälle tykitykselle täynnä tänään! Pantera on yhtye joka jakaa mielipiteitä, tai joka on vetänyt puoleensa ja puolelleen useita raskaan musiikin ystäviä kerta toisensa jälkeen. Jopa tai etenkin liian aikaisin päättyneen uransa jälkeen. Se mitä tässä arviossa on käsillä, on ehkäpä se yhtyeen kehutuin albumikokonaisuus, joten on aika ottaa hyvä selkänoja taakseen ja antautua grooven vietäväksi.

Taiteellisestikin ”Vulgar Display Of Power” on vahva tuotos. Silti sen suurin ansio on pitkälti ytimekkäässä ja toimivassa soitossa ja vokalisti Phil Anselmon mitään säästelemättömässä aggressiivisessa ulosannissa. Tuohon kun todella lisätään se fakta, että biisikokonaisuuksissa on sekä hyvyyttä, että syvyyttä, ollaan kiistattoman ja todellisen helmen äärellä.

”Mouth For War” vetää heti kärkeen tutut ja totutu thrash metal vaihteet silmään, ollen lähellä edeltävän ”Cowboys From Hell” albumin soundia. Hyvin pian jo kappaleen sisälläkin tapahtuu kuitenkin tempon vaihdoksia, jotka ovat ominaisempia käsillä olevalle ”Vulgar Display Of Power” albumille. Se niin sanottu groove, josta Pantera niminen yhtye tuli tunnetuksi koko 1990-luvun edetessä kuuluu jo avausraidan kohdalla.

”A New Level” ja ”Walk” siunaa olettamuksen, ollen Panteran itsensä pitkälti synnyttämän groove metal-alagenren ehkäpä suurimpia kappaleita. Kitaristi Dimebag Darrellin juntta-riffittely etenkin edellä mainitussa alleviivaa käsitettä. Ja kaikkihan tietävät jo nykyään: ”Walk” on ”Walk”. Tiuhaan radioaalloillakin soinut klassikkobiisi ei petä tänäkään päivänä, vaikka todettava on heti tässä vaiheessa, että albumin rikkaus on jossain aivan muualla, kuin sen neliminuuttisessa lippulaivassa.

Jotta meno ei olisi pelkkää tasaisen hidasta kävelyvauhtia, repäisee Pantera tottakai lähes yhtä kuuluisalla ja fanien keskuudessa erittäin suositulla ”Fucking Hostile” kappaleella. Nopeampi thrash-vaihde jälleen silmässä albumi nytkähtää eteenpäin sata lasissa. Anselmon väkevän nopea ja painokkaasti artikuloitu huutolaulu kruunaa tarkkaan toteutettua yhteissoittoa, jonka ansiosta yhtye oli aikansa metallimusiikin kärkinimiä. Hengästyttävä kappale pitelee otteessaan ja loppuu juuri niin kuin sen kuuluukin; pitäen intensiteettinsä viimeiseen huutoon.

Seesteisemmin etenevä ”This Love” on vain klassikkobiisi edellisten perään, eikä jää lopulta aggressiossakaan paljoa edellisille. Pelkistettyjen kitarakomppien höystämä balladimainen teos tuo Panteran takaisin grooven ja juntta-riffittelyn äärelle. Tarpeeksi yksinkertaisin aineksin koottu kappale huipentuu mahtaviin kitarasooloiluihin, jollaisten pioneeri Dimebag todellakin oli ja on. Darrell pitikin kitarasankareiden lippua korkealla – aikana, jolloin kitarasoolot olivat populaarimusiikista boikotissa.

Alun viiden kappaleen hittikavalkadin jälkeen päästäänkin vasta oikeastaan kohti itse albumin ydintä. ”Rise” on kappale jonka esimerkki on ollut selkeästi kuultavissa jopa kotimaisen Children Of Bodomin musiikissa vuosia myöhemmin. Mieleen jääviä riffejä, painokkaaksi ajateltua lyriikkaa ja kitaravirtuositeettia sekä tuplabasareita; niistä on Pantera ja ”Rise” tehty. Todellista thrash metalin juhlaa, isolla J-kirjaimella. Jopa kohta, jossa soolo alkaa ja basisti Rex Brownin puhdas basso-soundi jää ikään kuin kerrokseksi Vinnie Paulin rumpujen ja Dimebagin kitaran väliin, toimii omanlaisena Pantera-tavaramerkkinä.

Ilkeähkö mutta erittäin koukuttavilla lauluosuuksilla varustettu ”No Good (Attack the Radical)” on varmastikin albumin kantaaottavin kappale sanoitukseltaan. Yhteiskunnalliset aiheet kun voivat olla usein arkojakin, voi ”No Good (Attack The Radical)” kappaleen sanoitus helposti myös hämmentää. Mitä todennäköisimmin sen sanoma olisi isomman suurennuslasin alla, mikäli kappale julkaistaisiin nykyaikana.

Internet-lähteiden mukaan sen lyriikka olisi saanut inspiraationsa vuoden 1991 tapahtumista, jotka johtivat rotusyrjintää vastustaviin Los Angelesin mellakoihin. Kappaleen on tulkittu kritisoivan ainakin sitä ajatusta, että ihmisiä kiellettäisiin olemasta sitä mitä he kokevat sisimmässään olevansa. Näin ollen sanoitus jättää tietyllä tavalla ongelmien ratkaisut avoimeksi ja kuulijan päätettäväksi. Toimivinta kappaleessa on sen kertosäkeistössä puhtaalla laulettu melodia, joka jäi aikanaan mieleen kertalaakista. Ja onhan toki kappaleen kitarariffit jälleen todella grooveja sekä kekseliäitä.

Keksiläisyys riffeissä jatkuukin jo heti seuraavassa ”Live In A Hole” kappaleessa. Kappale etenee kuin jokin Black Sabbathin 1970-luvun viitoittama idea konsanaan, sillä sen pääriffin skaalassa on jotain samaa, kuin alkuperäisessä bluesista ammentaneessa heavy metalissa. Dimebag toki tuo oman näppärän mausteensa nyansseihin. Kappale on lopputuloksena myös sopivan erilainen pitääkseen mielenkiinnon yllä albumia läpikuunneltaessa.

Se miksi albumin ydin ei ole alkupuolella sen suurimpien hittien kohdalla, löytyy sijalta 9. ”Regular People (Conceit)” on kokonaisuutena todella tiukka paketti, jossa Panteran olemus kiteytyy tiukaksi thrash ja groove metallin kokonaisuudeksi. Jopa proggressiivisen teknisellä pääriffillä varustettu kappale tekee selvää käytännössä edeltäjistään monessakin mielessä. Täydellisyyyttä hipovaan riffikynään kun lisää ehkä metallimusiikin historian asenteikkaimmat lyriikat, on albumin edessä valmis kumartamaan tässä kohdin jo melko syvään ja antautuen.

Albumin päättävät ultra-raskas ”By Demons Be Driven” ja keveän surullinen ”Hollow” tekee selvää jälkeä siitä, että ”Vulgar Display Of Power” on albumina kiistaton klassikko. Etenkin ”Hollow” on tehty melodiatajulla ja intensiteetillä, jota niin harvalla maan päällä eläneellä muusikolla ja säveltäjällä on eläessään ollut tarjota kuulijoille. Vokalisti Anselmo päästää oikeuksiinsa albumin viimeisessä kappaleessa myös taidokkaan ”enkelimäisen” puhtaan laulutyylinsä. Eikä albumia olisi voinut päättää yhtään paremmin, vaikka kappale olisi saattanut sopia myös sen puoliväliinkin.

Albumilta voisi käytännössä poimia minkä tahansa kappaleen omaksi singlekseen tai milloin vain kuunnella albumia lävitse kuulematta juurikaan itse musiikkiin liittyvää moitetta. ”Vulgar Display Of Power” sisältää toki muutaman kappaleen, joka alkujaan vaati kypsyttelyäkin kaikessa raskaudessaan ja rajuudessaan. Nykyaikana kun sitä on jo kuullut kymmeniä ellei satoja kertoja, on sen jokainen temponvaihdos tai tuotannollinen ratkaisu kuin vanha tuttu maisema, jonka ei soisi vaihtuvan koskaan sitä läpikahlatessa.

Albumin uudenlainen näkökulma myös kaikkine rap-laulukokeiluineen ja muutamine pomppu-riffeineen, tekee Panterasta myös nu-metal aikakauden selkeän edelläkävijän. Oikeastaan ”Vulgar Display Of Power” sisältääkin pari raitaa, joita voisi tituleerata kaikkien aikojen ensimmäisiksi nu-metal biiseiksi.