”Tykimpää tylytystä saa hakea” – klassikkoarviossa Slayerin 30-vuotias ”Decade Of Aggression – Live”

Vuosina 1990 ja 1991 yhdysvaltalaisen äärikipakan thrashin suvereeni hallitsija Slayer kiersi viidennen albuminsa ”Seasons In The Abyssin” (1990) tiimoilta maailmaa. Yhdessä Megadethin, Testamentin ja Suicidal Tendenciesin kanssa toteutetulla, vuosien mittaan legendaarisen maineen saaneella ”Clash Of The Titans” -yhteiskiertueella taltioitu Slayerin tuplalivealbumi on vielä vuosikymmenienkin jälkeen brutaalia hittikimaraa parhaimmillaan.

Kovaa ajoa miltei puolentoista tunnin ajan tarjoilevaa spektaakkelia voidaan pitää eräänä aikansa tykeimpänä thrash metalin live-albumina. Knoppitietona tähän heitettäköön, että livealbumin työnimenä toimi alustavasti ”Decade Of Decadence”, ennen kuin Mötley Crüe ehti rekisteröidä samoihin aikoihin ilmestyneen tuplakokoelmansa samalla otsikolla, vieden kaavaillut levyn nimen Slayerin nenän edestä. Näin Slayerin livealbumin tapauksessa päädyttiin nimivalintaan ”Decade Of Aggression”.

Greg Bessin ja Mike Carverin kolmella erillisellä keikalla äänittämä ja Brendan O’ Brienin miksaama kahden CD:n ja kahden vinyylin kokonaisuus on raakaa, mutta hyvin eroteltua musiikillista murhaa. Slayerin livesoundi oli jo aikansa mittareilla turboahdettua, luonnollisen tiukaksi tuotettua sahausta ja kaahausta. Lajissaan ”Decade Of Aggression” soi äänimaisemansa suhteen huomattavasti notkeammin kuin esim. todella kuivakaksi ja verrattaen kai’uttomaksi miksattu ”Seasons In The Abyss”.

Losangelesilaisnelikon molempien kitaristien, Jeff Hannemanin (R.I.P.) ja Kerry Kingin kitarat on panoroitu stereokuvassa toisistaan katsottuna vastakkaisiin äärilaitoihin, mikä äänipoliittisena ratkaisuna lisää albumin hardcore-kerrointa. Jälkituotantovaiheessa mitään instrumentteja ei lähdetty paikkailemaan albumille jälkikäteen soundin prosessoimiseksi tai parantamiseksi, vaan lopputulos kuulostaa tasan siltä kuin se kyseisinä keikka-iltoina välittyi yleisöön lavalta käsin. Lisäksi eräs Rubinin suurimpia ja kunnianhimoisimpia tuotannollisia päämääriä kyseisen livealbumin suhteen oli saada kolmelta eri keikalta taltioitu kokonaisuus kuulostamaan siltä, kuin se kaikki olisi äänitetty yhdeltä ainoalta keikalta. Missiossaan Rubin apureineen onnistui lopulta varsin mallikkaasti.

Merkillepantavaa julkaisun suhteen on myös se, että yksittäisillä instrumenttiraidoilla sekä Hannemanin että Kingin aggressiivisesti pikatut rytmikitarat kuulostavat yksittäin soitettuina varsin tukkoisilta, mutta muodostettuaan yhtenäisen soitinvallin keskenään, ne soivat yhdessä toinen toistaan täyteläisesti tukien.

Nuori Dave Lombardo soittaa puolestaan rumpusettinsä takana paitsi eläimellisellä kiihkolla, mutta samalla häkellyttävää varmuutta huokuvalla, tasapainoisella groovella. Tämän rytmityön mukana laulaja-basisti Tom Araya ripittää ja sylkee inhorealistisia tekstejä enemmän kuin tunteella ja bassottelee elämänsä kunnossa. Tylyyttä lisäävänä elementtinä kokonaisuuteen, yhtyeen keulamies ei myöhemmin tutuksi tulleen tapansa mukaisesti turhia välispiikkejä viljellyt tuolloinkaan.

Albumin ensimmäinen levy on koostettu kiertueen aikana Slayerin livesettiin vakiosti kuuluneesta biisimateriaalista. Kyseinen äänitaltiointi tehtiin Lakeland Civic Centressa, Floridassa 8. maaliskuuta 1991. Takaperin käännetyn hypnoottisella ”join us” -hokemalla starttaava ”Hell Awaits” -klassikko käynnistää setin antaumuksellisella purkauksella. Tämän perään hurjassa iskussa oleva, kolmenkympin korvilla olevista miehistä koostuva Slayer paiskoo kuulijan päälle varhaisia klassikoitaan toisensa perään.

NWOBHM-henkisen alkukantainen  ”The Anti-Christ”, hurmoksellisen tulinen ”War Ensemble” ja pirullisen rankka ”South Of Heaven” muodostavat ensimmäisen levyn varioivimman osion. Levy keskiosan tiukkaakin tiukemmin riuhtaistut ”Reign In Blood” -albumin (1986) ikoninen nimikkobiisi, ”Altar Of Sacrifice” ja iki-ihana ”Jesus Saves” piiskaavat tapakristityn lihaa armottomalla ryöpytyksellään. Tämän jälkeen tuleva levyn päättävä kolmikko on kuitenkin ehkä koko julkaisun tymäkintä antia. Wisconsilaisen sarjamurhaaja Ed Geinin tarinan tuolloin ensimmäisiä kertoja yleisön kuuluville saatettu, viheliäisen ilkeä ”Dead Skin Mask”, pirullisesti rokkaavat ”Seasons In The Abyss” ja ”Mandatory Suicide” sekä kaistapäisesti kahaava ”Angel Of Death” päättävät albumin ensimmäisen puoliskon maksimaalisella musiikillisella murhalla.

”Decade Of Aggressionin” toinen levy koostuukin pääasiallisesti kappaleista, joita Slayer soitti 1990-1991 kiertueensa seteissä varioivasti eri kaupungeissa. Kakkoskiekon tarjonta koostuu pääosin Orange Pavilionissa, Kalifornian San Berdinandossa heinäkuun 13. 1991 äänitetyn konsertin ”spesiaaleista”, joista koostuvaa settiä on lisäksi täydennetty parilla Englannissa, Lontoon Wembleylla soitetun ’Clash Of The Titans’ -kiertueen Euroopan osion keikalla äänitetyllä biisillä. Kyseinen Wembleyn esiintyminen tapahtui lokakuun 14. vuonna 1990.

Erityismaininnan toiselta levyltä ansaitsevat ”Seasons In The Abyss” -albumin materiaalista komeasti livenä toimivat rivibiisit ”Hallowed Point”, ”Blood Red”, ”Spirit In Black”, Born Of Fire” ja ”Expendable Youth”. Myös ”Reign In Bloodilta” settiin otettu, vimmainen ”Postmortem” sulautuu näiden erinomaisuuksien joukkoon mutkattomasti. Kontrastina uusille klassikoille yhtyeen varhaisimpien biisien joukkoon kuuluvat, ”Die By The Sword” ja ”Captor Of Sin” erottuvat muusta setistä alkukantaisuudellaan, mutta myös valitettavasti sävellyksellisellä keskinkertaisuudellaan. 1990-luvun alkumetreillä taltioidut liveversiot osoittavat toisaalta myös sen, että vanhoista Slayer-biiseistä ikivihreät ”Black Magic” ja ”Chemical Warfare” edustivat jo 1980-luvun puolta väliä lähestyttäessä Slayerin orastavaa, kehittynyttä speed-thrash-soundia, jonka yhtye onnistui kiteyttämään hovituottajansa Rick Rubinin johdolla optimaalisimman ytimekkäimmilleen 1980-luvun loppupuoliskolla.

22.10.1991 tapahtuneen julkaisunsa jälkeen ”Decade Of Aggression” noteerattiin alapiireissä laajasti. Tupla-albumi nosti Slayerin kertaheitolla Telluksen vaarallisimpien livebändien joukkoon. Samalla Slayer nosti riman ja standardit thrash metal -yhtyeiden livealbumien osalta pelottavan korkealle väkivaltaisen musiikillisen ilmaisunsa ja periksiantamattoman intensiivisyytensä ansiosta.

Tupla-albumi sai ilmestymisensä aikaan myös musiikkilehdistöltä enimmäkseen positiivista palautetta. Yhdysvalloissa ”Decade Of Aggression” nousi Billboardin albumilistalla korkeimmillaan sijalle 55. kahden muun indie-listasijoituksen lisäksi.